You don't wanna see my darkside ~ 11

Harry:

Yhtäkkiä Amy näytti niin heikolta, että voisi särkyä, kuin ohut viinilasi. Halusin vain pitää hänestä kiinni. Olin kyllä nähnyt hänen ranteensa. Nojauduin eteenpäin ja kosketin varovasti tytön selkää.
"Amy... Mä näin ne jo" sanoin hiljaa. Vedin Amyn sängylle istumaan vastapäätä minua. Hänen päänsä roikkui alhaalla ja sotkuiset hiukset suojasivat kasvoja. Otin hitaasti kiinni tytön käsistä ja käänsin ne kämmenet ylös päin. Liikuin hieman lähemmäksi häntä ja tarkastelin tuon ranteita. Itkin sisälläni, mutten näyttänyt sitä ulkopuolelle. En osannut. Sivelin hellästi arpia, joista osa näytti tuoreemmilta, kuin toiset.
"Miksi?" Kuiskasin hiljaa. Amy nosti kasvojaan hieman ja näin hänen punaiset vetiset silmät.
"Miksi sä teet tätä?" sanoin käheästi. Amy ei vastannut ja huomasin, kuinka peitto muuttui hiljaa märäksi kyynelistä, joita hän vuodatti.
"Kerro mulle" pyysin häneltä hiljaa. Nostin hänen päätään sormellani ja pakotin hänet katsomaan silmiini. Hetken Amy pysyi paikoillaan, kunnes käänsi taas päätään ja katsoi tällä kertaa ulos raollaan olevasta ikkunasta. Sieltä virtasi kylmää ilmaa sisään ja loskainen sää sai hänet huokaisemaan. En irrottanut katsettani hänestä.
"Puhu jotain, Amy. Se helpottaa" sanoin, kuin minulla olisi ollut jotain kokemusta asiasta.
"E-en halua..." hän sanoi hiljaa, itkun sekaisella äänellä. "En halunnut, että tiedät tästä" Amy sanoi ja katsoi ranteitaan, joista näkyi monien pimeiden iltojen vaikeudet. "Se oli viimeinen asia, jonka halusin tapahtuvan. Nyt, kun sitten se tapahtui... En jaksa enää, Harry" Amy sanoi kääntäen katseensa minuun ja katsoin häntä surullisena. Puristin hänen kättään ja tyttö hengitti syvään.
"Mitä et jaksa?" kysymys pääsi huuliltani.
"Elää. En enää jaksa elää. Se on niin raskasta" hän puhui kuin unessa. Sanat olivat tasaisia, eivätkä kertoneet mitään.
"Se alkoi muutama vuosi sitten. Aloin juoda, jätin koulun kesken, jouduin tappeluihin kujilla ja olin yksi sekasotku. Vuosi sitten viiltelin joka ilta, enkä edes yrittänyt päästä siitä eroon. Sitten, kun muutin tänne Lontooseen, lopetin sen. Kunnes tapasin sut" Amy kertoi katsomatta kertaakaan minuun.
"Miten niin tapasit mut?" Kysyin ihmeissäni. Amy vilkaisi minuun nopeasti hiukset leihahtaen.
"Sä pilasit mun uuden alun. Harry, mun piti alottaa kokonaan uusi elämä, mut sit sä sotkit sen kokonaan! Nyt mua syytetään murhasta, ja kaikki vaan sun takia!" Tyttö huusi yhtäkkiä vihoissaan. En osannut sanoa siihen mitään, mutta painoin pääni alentuvasti alas. Olimme hiljaa uppoutuneena ajatusten maailmaan.

"Harry, anteeksi. Sä et vaan tiiä, mitä oot tehny mulle" Amy sanoi lopulta. Nousin ylös sängyltä ja menin ikkunan eteen.
"Sä tarkotat, että viiltelet m-mu... Mun takia" sanoin ääni väristen. Amy ei vastannut, joten totesin sen myöntäväksi vastaukseksi.
"E-en tarkota! Harry sä et ymmärrä!" Amy itki. Se satutti minua ja koin parhaaksi kävellä huoneen ovelle.
"Mä en ikinä tarkottanu satuttaa sua" kuiskasin ja juoksin pois talosta. Jos olisin pystynyt, olisin itkenyt, mutta kova ulkokuoreni ei pystynyt siihen. Juoksin pois aamuun heräilevästä kaupungista. Jalkani kulkivat itsestään. Vasen, oikea, vasen, oikea, oikea, jalkojeni rytmi sekosi, mutta jatkoin juoksua tuntematta jalkojani. En tiedä -enkä välitä- kuinka paljon juoksin, mutten tunnistanut paikkaa, kun sitten pysähdyin. Nojasin tiiliseinään ja puristin silmiäni kiinni. Pidin päätäni vasten kylmää seinää ja hakkasin nyrkilläni sitä.
"Miksen voi tehdä mitään oikein!?" Huusin tyhjällä kadulla. Pilaan aina kaiken.
"Sä et oo ikinä tehny mitään oikeen! Styles, tapa ittes. Susta ei oo muuta kun harmia!" toistin vanhat sanat, jotka minulle oli joskus huudettu.
"Kukaan ei kaipaa sua!" huusin ja löin seinää viimeisen kerran. Sitten vajosin alas ja tunsin yhden kyyneleen poskellani. Kaikesta huolimatta, itkeminen tuntui hyvältä. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen tunsin kyyneleet poskillani, ja se tuntui yllättävän vapauttavalta.

Amy:

Olin jäänyt tuijottamaan tyhjää huonetta Harryn kadottua äkisti. Olisin varmasti jäänyt siihen istumaan, ellei puhelimeni olisi soinut jossain kaukana. Nousin seisomaan ja kävelin eteen päin, vaikka päässäni pyöri. Silmissäni sumeni ja luulin jo pyörtyväni, kun sain kiinni seinästä. Vedin syvään henkeä ja menin sitten hakemaan kännykkäni. Vastasin siihen kuin unessa.
"Neiti Belmont, sinua pyydetään tulemaan poliisilaitokselle mahdollisimman nopeasti. Poliisi ja lakimiehet haluavat tavata sinut" matala miehen ääni sanoi toisesta päästä.
"Joo, mä tulen sinne tunnin päästä" sanoin ja katkaisin puhelun. Heitin kännykän sohvalle ja suljin kasvoni kämmeniini. Laskin käteni alas ja näin tietokoneen pöydällä latauksessa. Menin sen luokse ja avasin koneen. Heti kun Ed Sheeranin ääni kajahti ilmoille, kehoni valtasi äkisti helpotuksen tunne. Se sai minut uskomaan itseeni pienesti. Ehkä jossain olikin vielä syy pysyä kiinni elämässä.

Kävelin metroasemalta kohti poliisilaitosta. Minulla oli päälläni mustat, leveät, mutta siistit housut, sekä harmaa paita. Käsissäni oli muutama rannekoru ja kannoin kangaskassia olallani. Tassutin nopeasti isoille liukuoville nykyaikaisen rakennuksen eteen ja kävelin sisään. Sisällä oli maanataiaamun kaaos. Ihmisiä säntäili sinne sun tänne ja minä istuin yhdelle vapaalle penkille otettuani vuorulappu. Odottelin vuoroani ja katselin erilaisia ihmisiä. Tunsin itseni yhtäkkiä kovin pieneksi ja heikoksi kaikkien rinnalla. Joku iso lihaksikas mies katsoi minua nenänvarttaan pitkin. Mulkaisin häntä ja käänsin katseeni rennosti pois välittämättä tuollaisista itseään täynnä olevista ääliöistä.
"Numero 481!" joku huusi jo toistamiseen. Vilkaisin pikaisesti omaa numeroani. Nousin nopeasti ylös tuolilta ja suuntasin virkailijan luokse.
"Olen Amy Belmont, minulle soitettiin tänään siitä -" aloitin, mutta nainen keskeytti minut nopeasti.
"Kollegani tulee hakemaan sinut tästä. Odota tuossa" nainen osoitti minulle paikan oven vieressä. Nyökkäsin ja kiitin nopeasti häntä. Hetken päästä mies tummassa puvussa tuli luokseni ja kysyi nimeäni.
"Amy Belmont" vastasin nopeasti. Mies nyökkäsi ja katsoi minua koko pituudeltani. Sitten hän käski minun seurata häntä. Menimme hissiin, ja aavistuksen kiusallinen hiljaisuus valtasi pienen tilan. Naputin hermostuksissani käsinojaa. Mitä he sanoisivat minulle? Olikohan juttu selvinnyt? Minut pantaisiin vankilaan... Samassa hissi tuli päätepysäkilleen, ylimpään kerrokseen. Kävelin miehen perässä, ennen kuin hän pysähtyi ja painoin sormensa johonkin laitteeseen. Ovi avautui miehen sormenjäljellä ja astuimme suljettuun toimistotilaan, jossa oli valtavat ikkunat. Katsoin hurmiossa maisemaa, jossa avautui koko kaupunki rakennuksineen.
"Sä et tiedetysti pelkää korkeita paikkoja, joten ajatteltiin, että tää on tollaselle upeukselle paras paikka" komeahko miehenalku vinkkasi minulle pöytänsä takaata. Esitin kovaa ja pieni vilkaisu sai -vain muutaman vuoden minua vanhemman- miehen hiljenemään. Kävelin toisen miehen perässä suurimman pöydän luokse, joka huoneesta löytyi. Istuin miehen merkistä tuolille. Edessäni istui harmaa hiuksinen mies. Mies oli vakava ja hänen silmistään näkyi kokemus.
"Sano vain Ricki" Mies edessäni pyysi.
"No, Ricki, miksi olen täällä?" Kysyin istuen rennosti mukavalla tuolilla.
"Siitä kuolemantapauksesta..." Ricki aloitti ja alkoi tutkia pöytäkirjojaan. "Trevor Redingtonin 'murhasta' on saatu selville uusia, hämmästyttäviä asioita" Katsoin miestä tarkkaan ja yritin selvittää hänen silmistään, oliko uutinen hyvä vai huono.
"Amy, sinä olisit joutunut tuomioksesi istumaan sellissä kolme ja puoli vuotta. Mutta tuomiosi on nyt lievempi" Ricki kertoi ja helpotuin hieman.
"Trevor Redington ei kuollut pudotukseen" Mies sanoi katsoen minuun vakavasti. Menin hämilleni.
"Miten sitten. Se eli vielä, kun mä siihen potkaisin" Sanoin ja kohottauduin ylös päin.
"Satuitko näkemään mitää erikoista hänessä?" Ricki kysyi. Mietin tarkasti, mutta jouduin pudistamaan päätäni.
"Eiku, joo. Trevor oli jotenki... Vähä kun se olis ollu humalassa" kuvailin huonosti saaden vanhan lakimiehen nauramaan.
"Joo. Hän ei ollu humalassa, vaan huumeiden vaikutus alaisena. Ruumiinavauksesta selvisi, että Redington kuoli niiden yliannostukseen, ennen kuin putosi maahan. Mutta saat silti tuomiosi" Ricki kertoi minulle, enkä oikein tiennyt mitä sanoa tai ajatella.
"Jaa, se oli hyvä asia vai?" Kysyin hieman epäröiden.

Se sama mies, joka yritti iskeä minua aijemmin, ilmestyi taakseni.
"Kyllä, pääset vaan maksamaan kymppitonnin" Mies sanoi ja partaveden voimakas tuoksu lennähti sieraimiini.
"Ja sä voisit maksaa sen, ellet tuhlaisi kaikkia rahojas tohon partaveteen" sanoin virnistäen ja vilkaisin miestä hänen ruskeisiin silmiinsä.
"Leon, jotain asiaa?" Ricki kysyi kyllästyneenä miehenalulta, joka jäi tuijottamaan minua ruskeilla silmillään.
"Ei, toin vaan nää paperit" Leon sanoi ja heitti kasan papereita Rickille, joka nyökäytti. Kun Leon oli mennyt, Ricki jatkoi.
"Chaz oli antanut Trevorille yliannostuksen ja hän siitä nyt kärsii. Sinähän tunsit sen kiharapään, mikä hänen nimensä taas nyt olikaan..." Ricki mutisi ja alkoi tutkimaan papereitaan.
"Harry Styles?" kysyin nopeasti.
"Juuri hän. Niin, saat kiittää tästä Harryä, sinä tunnet hänet jo varsin hyvin..." sanoi Ricki. "Harry oli tutkinut asiaa, vaikka me varta vasten kielsimme häntä sekaantumasta tähän, hän selvitti tällaisen seikan" mies jatkoi.
"Joten, mitä minun siis pitää tehdä nyt?" Kysyin vaihtaen nopeasti aiheen pois vihreä silmäisestä nuorukaisesta.
"Sinun tulee maksaa sellaiset puoli miljoonaa, mutta muuten olet vapaa" Ricki ilmoitti. Kauhistuin rahan määrästä.
"Puoli miljoonaa? Mistä sä luulet mun sellaiset summat saavan?" kivahdin miehelle, joka käski minun rauhoittua.
"Sinulla on puoli vuotta aikaa maksaa se" lakimies sanoi. "Mutta nyt voitte lähteä. Lähetämme kirjeen sähköpostilla, Leon saattaa teidät pois. Kiitos ajastanne" Ricki sanoi, laittoi silmälasit päähänsä ja syventyi töihinsä.
"Kiitoksia vaan" tuhahdin ja nousin tuolilta. Leon oli salaman nopeasti luonani. Hän alkoi höpöttää minulle jostain turhan päiväisestä, tuskin kuuntelin häntä. Tajusin vasta nyt; minua ei syytetty enää mistään. En ollut murhaaja. Silti minua kiinnosti vielä se, miksi Harry oli tutkinut tätä ja vielä vastoin lakia. Ja miksi Trevor ja Chaz halusivat tappaa Harryn. Monimutkaista...

Olimme saapuneet alakertaan, kun Leon kysyi:
"Niin, että lähtisitkö mun kaa drinkille?" mies kysyi. Ensin luulin hänen vitsailevan, kunnes näin hänen olevan ihan tosissaan. Pysähdyin ja katsoin miehenalkua tuon suloisen ruskeisiin silmiin.
"Leon, sä oot kyllä aika sulonen ja ihan mukava" aloitin ja miehen kasvoille levisi hymy. "Mut mä en just nyt oo innostunut. Ehkä joskus toiste. Kai sä ymmärrät, on vähän kaikkee meneillään" sanoin koittaen hymyillä.
"Joo, ei se mitään. Joskus toiste" Leon sanoi hymyillen, vaikka pieni pettymys paistoi hänen silmistään.
"Nähdään Leon" sanoin heilauttaen kättään hänelle.
"Nähdään" tuo sanoi ja sitten katosin kulman taakse. Ahdistuneena kipitin ulos ja hengitin raikasta ilmaa. Suljin silmäni ja näin Harryn kasvot mielessäni. Räväytin silmäni nopeasti auki ja suuntasin toisissa ajatuksissa metroasemalla.

*****

Noniin, toivottavasti jotenki tykkäsitte, vaikka vähän sekavan luvun sainkin aikaseksi :)
Ja siihen äänestykseen tuli hirveesti mielipiteitä puolin ja toisin (vaikka must tuntuu, et jotkut äänesti monta kertaa xD no ei se haittaa, kukaan ei kiellä:)), niin päätin ottaa Louisin tähän. Teen vaikka seuraavan ficcin sitten Zaynistä, jos sopii :D:D Louis tulee vasta muutaman luvun päästä, noin 13 jaksossa :)

Mut laittakaapa kommenttia tästä :):)