Kumarruksen paikka ;)

Muutama päivä sitten heräsin varsin ihanasta unesta. Siinä pari vuotta nuoremmat Harry Styles ja Louis Tomlinson istuivat sohvalla toistensa seurassa. Pörröpäiset pojat kuuntelivat yhdessä The Fraytä. Harry oli kiintynyt Never Say Never -kappaleeseen. Louis taas puollusti Look After You:tä.
Kun pojat lähtivät omiin koteihinsa, molempien ajatuksissa pyöri kappaleiden sanoja. Harry alkoi työstää Don't let me go - nimistä kappaletta, Never say never kappaleen kertosäkeen mukaisesti. Louis taas alkoi sovittaa Look after you:tä uuteen uskoon.
Ja koko ajan toinen toisensa ajatuksissa.

***

Mä muistan varsin hyvin, kun aloitin tän blogin kirjoittamisen. Voi kauheeta, millasta soopaa mä silloin kirjoitin!! No siitä on paljon kehitytty. Jossain vaiheessa blogi pyöri koko ajan mun mielessä. Suunnittelin uusia tarinoita jo ennen kuin vanha oli edes puolessa välissä ja juoksin koulusta kotiin, jotta pääsisin kirjottelemaan.

Nyt kuitenkin mulla menee kuukausia saada jotain aikaiseksi. Aikansa kaikella.

Mä joudun nyt siis kiittämään kaikkia näistä kahdesta ihanasta vuodesta, joina oon saanu ihania kommentteja koko sylin täydeltä! :*
Syynä, miksi lopetan tän blogin kirjoittamisen on inspiraation ja ajan puute. Lisäksi tää blogi ei oo mulle enää 'pakopaikka', mikä se joskus oli.

Viimeisenä toiveena pyytäisin teitä palaamaan muutamaksi minuutiksi tonne vuosiin 2013 ja 2014 jne. ja löytämään sieltä ne parhaimmat ficit. Kommentoikaa suosikkinne tuohon alas, niin näen itsekin, mitkä teitä on miellyttänyt :)

Omaan mieleeni on jäänyt ainakin (no tietysti se kauhea ensimmäinen xD) ja;
•The sun will be rising back home - jossa Niall ja Zayn matkaa Austraaliaan karjatilalle,
•You don't wanna see my darkside - Dark Harry ja Amy pyörivät maailmanpyörissä ja nyrkkeilemässä,
•Why do you hate me - jossa Zayn seikkailee agenttina Skotlannin metsissä.
Lisäksi melkein jokainen ficci merkkaa mulle jotain tai muista, mistä oon saanu siihen inspiksen tai jtn tällästä. :)

Mä en poista tätä blogia, jos joku haluu lukee näitä (tai mä itse haluun) vielä :)

Eiköhän siinä ollut nyt kaikki tältä erää.
ISO KIITOS IHAN JOKAISELLE, JOKA ON EDES KÄYNYT VILKAISEMASSA MUN TEKSTEJÄ JA NIILLE, JOTKA ON AHKERASTI LUKENUT NIITÄ KUUKAUSISTA TOISIIN JA ODOTELLUT, KUN MUN HITAAT SORMENI SAAVAT TAAS JOTAIN AIKAISEKSI!

THANK YOU THANK YOU THANK YOU!!! ILY <3<3<3

~ There's some people who you can always love, no matter what. ~

<3

Close enough to touch ~ 11

Moi tyyppikset!! 

Voi voi on taas kello tikittänyt vauhdilla eteenpäin. Nyt valmistui tän pitkän ja sinnikkään tarinan päätösosa. Se on aavistuksen erilainen, kertokaa rohkeesti mielipiteenne! Voi olla, että joudutte lukee sen moneen kertaan, keskellä yötä, meren rannalla tulee yllättävän hyvää, mutta monimutkaista tekstiä!

Mä en oo vielä päättänyt, aionko jatkaa kirjottamista, vai lopetanko. Mutta kuten ootte huomannut, intoa ei riitä siihen, että raahaisin itseni koneen äärelle. Kyllä sitä tekstiä sitten tulee, kun siihen makuun pääsen!

Mutta nyt ihania lukuhetkiä! (älkääkä unohtako laittaa kommenttia<3)  

      Katsoin poikaa edessäni.

     "September Walker, sä et voi tehdä tätä mulle. Mä tarvitsen sua. Enemmän kuin uskotkaan", Harry sanoi hiljaa. Pitäisikö minun uskoa häntä? 

     "Sä pidät mut kasassa, siellä nummillakin pidit", Harryn äänestä huokui epätoivo. Katsoin hänen silmiinsä, joita koristi pienet tummat ripset.
     "Mutta enhän mä tehnyt mitään", henkäisin hiljaa. Pieni tuulen vire pyyhkäisi kasvojeni ohitse ja kuuntelin aaltojen hiljaista kohinaa. Harry astui askeleen eteenpäin ja tarttui kylmiin käsiini. Hänen peukalonsa silitti kämmen selkääni. 

     "Sen takia juuri. Sun ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin olla siinä. Ja sä teet mut sillä onnelliseksi", Harryn silmät kimalsivat nousevan auringon valossa. "Vain sinä."

     Tiesin, että olin langennut tuohon poikaan.
     Noihin syviin silmiin. Siihen suloiseen nauruun. Ja hymykuoppiin, jotka ilmestyivät aina välillä pehmeille poskille.
     Oliko se oikeasti niin? kysyin itseltäni.
     Epäilemättä. 
   
     Kun ensimmäisen kerran tunkkaisessa taksissa Lontoon keskustassa häneen katsoin, hän lumosi minut jo silloin. En uskaltanut vain myöntää sitä itselleni. Harryn huolenpito nummilla, kaikki ne pienet asiat ja teot, jotka saivat minut luottamaan häneen. Apposen auki oleva lämmin sydän. Nuo vihreät silmät. Koko pakkaus. 

     Astuin askeleen eteenpäin ja kallistin päätäni. 

     "Mä en tiedä... Mitä mun pitäisi sanoa", kuiskasin ääni murtuen. Harry puristi hennosti käsiäni hänen suurien kämmenien lämmössä. 

     "Älä sano mitään", hän kuiskasi laskiessaan päänsä alas. Pehmeät huulet hipaisivat huuliani ja saivat vatsani pyörähtämään.
     Linnut lentelivät nousevan auringon valaisemalla taivaalla yllämme. Aaltojen kohina jäi taustalle. Tuuli muuttui lämpimäksi. Kiedoin käteni haluavasti Harryn kaulan ympärille ja varvistin vielä hieman korkeammalle. Pehmeät huulet liikkuivat taitavasti omillani. Suuret kädet kulkivat selkääni pitkin hitain vedoin.
     "Kiitos Harry", sanoin, kun suudelmamme katkesi. Laskin vielä toisen suudelman hänen huulilleen.



     "Louis! Mitä on tapahtunut?" huusin juostessani ympäri hotellihuonettamme. Pieni paniikki alkoi kasvaa syvälläni, kun näin tyhjän huoneen, kaikki vähäisimmätkin tavarani pakattuna mustaan matkalaukkuun. Koko huone tuoksui puhtaan raikkaalta - toisin kuin lähdettyämme samana aamuna 'nopealle' aamukävelyllemme.
     "M-missä mun kaikki tavarat --?!"
     "Shh, rauhotu", kuulin pehmeän kuiskauksen korvaani. Harry kietoi käsivartensa omistavasti takaapäin ympärilleni aiheuttaen perhosten lentelyä vatsassani. Laskin käteni hänen käsien päälle ja kikatin pienesti pehmeiden huulten hyväillessä niskaani.
     "Hei kyyhkyläiset!" tuttu ääni huudahti. Käännyin hieman säikähtäen ympäri ja irrottauduin Harryn karhu-halauksesta. Hämmästys iski kasvoilleni.
     "Z-zayn?" änkytin astuessani askeleen kohti häntä. Kyllä, siinä hän seisoskeli, ruskeat silmät yhtä elävinä, kuin aina ennenkin.
     "...Olisi aika lähteä kotiin päin", Zayn jatkoi kasvoillaan hymyn ja virneen sekoitus.
     "Mitä sä täällä teet?" kuulostin turhankin yllättyneeltä. Tilanne vain kulki niin nopeasti, etteivät hitaat aivoni pysyneet matkassa.
     "Mä tulin hommaamaan teidät kotiin. Joten...", Zayn levitti käsiään, "mennäänkö jo?"
   
     Kotiin. Kahden kuukauden jälkeen. Oma sänky ja pitkä suihku ei olisi pahitteeksi. Tutut paikat ja oma rauha. Paljon ruokaa...
     Miksipä ei! 

     Hymy levisi kasvoilleni ja syöksyin Zaynin halaukseen silkasta hämmennyksestä.
     "Kiitos kiitos kiitos", kiitin poikaa toisen naureskellessa. Zayn laski minut maahan pyöritettyään minua ensin kerran ympäri.
     "Mä en tiiä, mitä sä teit, senkin salaperäinen norsu, mutta kiitos ihan hirveesti." Katsoin Zayniä silmiin. En tuntenut tätä poikaa. Hän oli aina ollut hieman etäinen, salaileva, eikä minun tyyppiäni. En välittänyt, oliko hän lahjonut poliiseja, vai mitä, mutta olin ikionnellinen, että pääsisin kotiin.
     "Niin, kiitti Z, mutta saanko mä mun tytön jo takaisin?" Harryn matala ääni kysyi aivan takaatani.
     "Sun tyttökö?" Zayn nauroi katsellessaan olkani ylitse. Samassa minut kaapattiin ilmaan ja Harry heitti minut pää alaspäin olkapäälleen.
     "Ota kiinni jos saat!" kiharapää huusi Zaynille ja pinkoi pakoon minun kiljuessa harteilla.
     "Ensin mua nimitellään salaperäiseksi norsuksi ja sitten vielä..." Zaynin ääni hiipui taustalle pikku hiljaa. Minun kiljuntani sen sijaan
     "Hei vitsin idiootti päästä mut alas mä putoan..!!" Harry vain jatkoi nauramistaan.
     Matka oli kivulias ja kuoppainen, mutta lopulta minut laskettiin takaisin maan kamaralle.
     "Kiitos", mumisin pyörällä päästäni. Harry naurahti päätään pudistellen ja kaappasi minut vielä kainaloonsa. Tömähdin kovaa kylkeä vasten. Vilkaisin ympärilleni. Tuo vinksahtanut poika oli kuljettanut minut hotellin pihalle. No eipähän tarvinnut vaivautua itse kävelemään. 
     Aurinko paahtoi yllättävän lämpimästi siniseltä taivaalta. Harvoin näin ihania päiviä sattuu. Ja harvoin tapaa näin ihania poikia. Nostin katseeni ylös hymyileviin kasvoihin.
     "Mun tyttö", kiharapää sanoi. Katsoin häntä kysyvästi.
     "Olet minun. Nyt ja aina", Harry kuiskasi ja painoi huulensa huulilleen.
   
      Katsellessani pörröpäistä poikaa, ajatukseni lähtivät seikkailemaan itsekseen.
     Onko kaikki tämä oikeasti totta? Matkasin yli nummien, keskellä vaarallisia rotkoja ja pettäviä kiviä, tuon kiharapään nauraessa kompuroinnilleni. Olin hengenvaarassa, mutten tajunnut sitä. Ja siinä rytäkässä menetin sydämmenikin. Tuskin tunnen häntä. Mutta nuo kuuluisat hymykuopat ja taitavan suun hölmöt sanavalinnat ovat saaneet minut hänen vangikseen. 

     "Mitä sä mietit?" matala ääni kuiskasi korvan juureeni. Säpsähdin. Vilkaisin juuri ajoissa ylös nähdäkseni Harryn virnistelevän hölmösti minulle.
     "En mitään." Harry lipui viereeni ja sai minut puremaan huultani. "Okei, okei!" kikatin tuon hassulle ilmeelle. Harry koitti epätoivoisesti peittää hymyään katsellessaan minua.
     "Sitä vaan..." aloitin sanoja maistellen. "...ettei me edes kovin hyvin tunneta." Harry lukitsi katseensa minuun huultaan purren.

     Hitto, miten onnistuin saamaan noin kuuman miehen itselleni? 

     "No mä kyllä tiedän varsin hyvän tavan tutustua toisiimme", Harry kuiskasi matalalla äänellään painaessaan päänsä olalleni takaapäin.

     Vaikka niin paljon Harry minua nummillä ärsytti, aivan tahalleen...

     "Ihan jokaiseen kohtaan sinussa..." Harryn huulet hipoivat herkkää niskaani.
 
     ...ja miten epävarmalle pohjalle suhteemme rakentuu...

     "Harry..." Hänen puuhansa saivat minut punastumaan - olimmehan me julkisellä paikalla hotellin takapihalla.

      ...halusin tuon pojan. Tässä ja nyt.
  
     "Voisitko tehdä tuon jossain muualla..?" Kysyin ääni väristen, kun Harryn käden vaeltelivat vaarallisesti pitkin kehoani.

     Olisiko meillä yhteistä tulevaisuutta? Oliko vielä liian aikaista ajatella tulevaisuutta?

     "Lopeta sitten olemasta noin houkutteleva", Harry mumisi haistellen olkapäitäni. Yritin kikattaa mahdollisimman hiljaa.
   
     Mistä tiesin, mitä Harry tulevaisuudelta odotti - mitä edes itse halusin? 

     "Aion silti tutustua ihan jokaikiseen kohtaan sinussa."

     Ihan sama. Välitän tästä pojasta silti. Ihan liikaa. 

     Katsoin häntä silmiin. Harry kumartui vielä painamaan suukon poskelleni ja kuiskasi --

     Ihailin häntä ensin kaukaata, siellä tupakanhajuisessa taksissa. Nyt aivan --

     "Kosketusetäisyydeltä."

     "Kosketusetäisyydeltä."

THE END <3 

Kuulumisia :)

 

Mooi, mites ihmisillä menee?

Ihan ensiksi, kuinka moni oli 1D:n keikalla Hesassa?!! Mä on kenttä ykkösellä kiljumassa ja jalat on vieläkin kipeet siitä pomppimisesta. Vaikka se ei ollutkaan mun ensimmäinen kerta, nii poikien näkeminen livenä on vaan niin jotain uskomatonta. Että noi tyypit, joiden kuvat koristaa sun seiniä ja sä näät niitten kuvia joka päivä, on oikeesti ihka elävinä sun edessä! Meillä oli tosi hyvät paikat siinä aika edessä ja pitkänä näin vielä kaikkien ylitse xD

Ne on niin komeita!!!! <3<3<3

 

Asiasta toiseen, mä tiedän. On kulunu kohta kuukausi kun oon julkaissut yhtään mitään. Oon vähän kirjottanu sitä eteenpäin, mutta nyt mun täytyy oikeesti luvata että ENNEN HEINÄKUUN LOPPUA MÄ OON SAANUT SEN FICIN LOPPUUN.

Mun kirjoittaminen on vaan niin laiskaa, mutta ehkä toi keikka antaa taas innostusta kirjottamiselle. Ei sillä, että mä 1D:hen oisin kyllästynyt, joku muu vaa hidastaa tota tekstin ilmestystä. :)

 

Mutta kuitenkin ihanaa kesän jatkoa <3 

Close enough to touch ~ 10

     Makasin tylsistyneenä valkoisella sohvalla. Se ei tuntunut mitenkään kotoisalta; se oli kylmä ja kova. Televisio oli päällä, mutta olin säätänyt äänen niin pienelle, ettei sitä edes kuullut. Tekohymyllä varustettu naikkonen esitteli ostoskanavalla uutta äänetöntä imuria. Minua häiritsi, miksi sitä tukkaa piti joka välissä heilauttaa toiselle olalle. Ilmastointi hurisi hiljaa jossain katon rajassa. Muuten oli hlijaista. Silmäni painuivat kiinni.
     Yöunet menivät taas painajaisille. Vieraassa sängyssä oli vaikea saada uudestaan unta, kun kerran heräsi. Edes aurinko ei ollut vielä noussut.
      Havahduin hiljaisiin askeliin. Hätkähdin hereille ja kohottauduin takaisin istuma-asentoon hieroen silmiäni. Tutut sotkuiset kiharat ilmestyivät näkökenttääni. Harry tallusti väsyneenä sohvalle ja lösähti viereeni. Pörrötin hänen hiuksiaan entisestään toisen haukotellessa makeasti.
     "Mitä sä näin aikaisin täällä teet?" Harry mutisi matalla äänellään silmät kiinni. Poika nojasi sohvan selkämykseen ja näytti juuri siltä, että nukahtaisi kohta.
     "Heräsin enkä saanut enää unta", vastasin nopeasti. "Entäs itse?"
     "Kuulin jotain ääniä ja tulin katsomaan", Harry mumisi raskaasti. Hetken hän pysyi hiljaa, ennen kuin avasi taas suunsa.
     "Miksi me ei vaan voitaisi päästä kotiin?" Harry huokaisi ja avasi silmänsä katsoakseen minua.
     "Ei elämä aina mee niin kuin itse haluaisi." Voi kumpa menisikin... Harry katsoi minua yhä.
     "Mitä unta sä näit?" Harry kysyi odottamatta. Ei, en todellakaan halunnut kertoa untani tuolle pojalle. Purin huultani ja hengitin pinnallisesti.
     "Missä vaiheessa mä oon sanonut, että mä jotain unta olen nähnyt?" sanoin kepeästi ja katsoin lattiaa.
     "Sä katsot maahan aina, kun valehtelet", Harry sanoi kulmiaan kohotellen. Miten hän tuon huomasi? Olin aina pitänyt itseäni hyvänä valehtelijana...
     "Kerro mulle, Sep", matala ääni aneli. Katseemme kohtasivat ja sorruin antamaan periksi. Noille silmille ei vaan sanota ei. Hengitin syvään ja aloin kertomaan varoen katsomasta Harryä silmiin.
     "No, mä olin hautajaisissa... Ja siellä oli tosi kylmä ja... Lähdin viemään kukkasia sinne haudalle, mutta..." nielaisin ja suljin silmäni, etten alkaisi itkemään. Niin todentuntuisen unen uudelleen läpi käyminen oli raskasta. Harry kehotti minua jatkamaan.
     "Laskin kukkaset maahan, mutta samassa kaikki katosi mun ympäriltä ja käsi veti mut sinne hautaan. Sitten heräsin." Pidätin hengitystäni ja avasin varovasti silmäni. Harry hymyili minulle lohduttavasti.
     "Kenen hautajaiset ne olivat?" hän kysyi. Älä kysele niin vaikeita, ajattelin hiljaa pääni sisällä.
     "En tiedä", huokaisin.
     "Tiedätpäs."
     "En tiedä!"
     "Kyllä tiedät."
     "Lakkaa väittämästä vastaan!" huudahdin ja pomppasin samalla seisomaan huoneen valkoiselle lattialle. Hengitin kiivaasti ja mulkoilin pelästynyttä Harryä. "Eikä se edes kuulu sulle, kenen hautajaisissa mä käyn!" huusin välittämättä, onko joku muu - kenties Louis - vielä nukkumassa.
      "September..." Harryn ääni muuttui kuiskaukseksi, kun käännyin ympäri ja marssin parveketta kohti.
     "Älä mene", Harry pyysi ja juoksi perääni.
     "Ja varmasti menen", ilmoitin koppavasti ja riuhtaisin oven auki. Kylmä ilma lävisti kehoni ja sotki avonaiset hiukseni. Päässäni pyöri hämmentäviä ajatuksia; älä päästä häntä kuoresi läpi. hän satuttaa sinua. muista mitä tapahtui viimeksi. älä...
     Katsoin nukkuvaa kaupunkia allani. Hotellin melkein ylimmästä kerroksesta näkyi meren rantaan asti. Taivas oli tummana - aurinko nousisi vasta muutaman tunnin päästä. Äidistään eksynyt pieni kyynel valui poskelleni, mutta pyyhkisin sen nopeasti olemattomiin.
     Säikähdin, kun joku yskäisi takanani.
     "Älä sano mitään", totesin ääni väristen. "Älä yhtään mitään..." puheeni muuttui itkun mukana puuroksi. "Mä tiiän, että olen idiootti." Harry kerrankin totteli minua, eikä avannut isoa suutaan, vaan käveli viereeni ja veti minut lohdulliseen syliin.
     Kuoreni oli särkynyt. Tuo muukalainen oli nyt päässyt sisimpääni.


     "Mä olin nuori, kokematon, vastuuntunnoton ja tyhmä. Sä et voi kuvitellakaan, miltä musta tuntui sen jälkeen. Kuinka mä itkin, luulin, että kuolen. Mut tapettaisiin." Enää en välittänyt, että kyyneleet sotkivat kasvoni. Harry pyyhki yhden pois leualtani, mutta seuraava valui jo tilalle.
    "Olin saanut hoidettavaksi puolen vuoden ikäisen vauvan. Angel. Siksi mä sitä kutsuin. Sillä oli kaunis valkoinen pieni tukka. Se oli kuin enkeli.
      Me oltiin rannalla sitten yhtenä päivänä. Oli kuuma päivä ja päätin mennä vähän vilvoittelemaan veteen. Otin tietenkin Angelin mukaan ja kahlasin se sylissäni mereen. Sitten... Mä... Yritin laittaa hiuksiani ponnarille ja irrotin otteeni Angelista hetkeksi... Ihan vähäksi aikaa vain..." purskahdin itkuun, mutta yritin jatkaa loppuun asti.
     "Yritin pelastaa sitä vedestä. En löytänyt sitä pientä vauvaa mistään! Etsin ja etsin ja sukelsin ja uin, mutta Angel oli kadonnut. Se hukkui! Harry, mä tapoin sen! Pienen vauvan! Se oli puoli vuotta! Mun syytä kaikki! Hukutin vauvan, jolla olis ollu koko elämä edessä!" Itkin hermottomasti ja tunsin Harryn vetävän minut häntä vasten.
     "Itke vaan. Se helpottaa ihan takuulla", hän puhui hiljaa. Harry silitti selkääni pitkin vedoin ja kiedoin käsivarteni hänen ympärille.

      Kipu tuntui rinnassani yhä. Se ei ollut helpottanut yhtään. Välillä unohdan sen, mutta syyllisyyden tunne tulee takaisin aina vain vahvempana.
     Nyt taas tuntui ihmeelliseltä. Tuntui, kuin kipu olisi lähtenyt tuulen mukana maailmalle. Taakka pudonnut harteiltani. Lentänyt pois. Enkelin siivillä.

     "Myöhemmin mut tultiin vetämään pois vedestä ja vietiin sairaalaan. Angel oli jo siinä vaiheessa löydetty. Kuolleen kalpeena. Sen tytön vanhemmat ei koskaan puhunut mulle sen jälkeen. Ne ei ansainnut sitä. Mä ansaitsen tän kivun -"
     "Etkä ansaitse. Sä et tehnyt mitään ansaitaksesi sen", Harry puhui minulle katsoen syvälle silmiini. Olin hiljaa ja nielin kyyneleeni.
     "Mä olisin tehnyt mitä vaan, jotta se tyttö olisi saanut elää. Mitä vain, Harry", sanoin uupuneesti.
      "Mä tiiän, Sep. Sä oot hyvä sydämminen ihminen. Vaikka et sitä itse huomaakaan." Harryn pehmeä ääni valui jonnekin taustalle, kun uni otti vallan minussa ja nukahdin Harryn pehmeään syliin.


    Heräsin kuiskailuun:
    "Sep, herää, Sep..." Availin silmiäni hämmentyneenä ja huomasin olevani vieläkin parvekkeen tuolilla, nyt ilman Harryä, peitto päälläni. Haukottelin väsyneesti.
    "Mitä nyt?" kysyin hieman tokkurassa vieläkin. No, kai tästä kohta alkaa heräilemään. Silmäni tuntuivat kuivilta itkemisen jälkeen.
    "Lähetäänkö ulos?" Vilkaisin poikaa kysyvänä.
     "Ulos?" toistin ihmeissäni. "Eihän me saada lähteä minnekään..."
     "Karataan", Harry kuiskasi virnistäen leveämmin. "Nyt heti." Katselin miehenalkua edessäni, joka suorastaan kiemurteli edessäni innostuksesta. Olisi väärin luikkia pakoon täältä... Joku pieni ääni alitajunnassani soimasi. Punnitsin vaihtoehtoja otsaani raapien.
     "C'mon!" Harry suorastaan aneli minua lähtemään kanssaan. "So c'mon, let meee entertain you!" tuo hoilasi tuttua kappaletta. Miten tuo on tähän aikaan noin energinen?
     "Hei oo hiljaa, Louis herää kohta" sanoin yrittäen peittää kasvoilleni levinnyttä hymyä. Harry melkein pomppi paikoillaan ja katsoi minua alaspäin huvittuneena. Hän ojensi kätensä eteeni.
     "Tulisit nyt", tuo pyysi kauniisti. Katsoin kauniin vihreitä silmiä. "Sulla on tasan kaksi vaihtoehtoa: lähteä mun kanssa tonne kauniiseen kaupunkiin seikkailemaan, tai jäädä mätänemään tänne." Olin miettivinäni vaihtoehtoja pitkään ja hartaasti, vaikka todellisuudessa olin koko ajan ollut varma päätöksestäni.
     "Okei", vastasin tarttuen edessäni olevaan käteen. "Mutta sä vastaat tästä hommasta." Harryn kasvoilla oleva virne yhä vain leveni, kun hän veti minut seisomaan.
     

     "Mitä jos me jäädään kiinni tästä?" kysyin saamatta nauruani loppumaan. Torkahtaneita vartioita ei ollutkaan vain elokuvissa: olimme juuri luikahtaneet ulos hotellista ilman, että kukaan oli saanut meitä kiinni.
     "Ei me jäädä. Ja mä pidän susta huolen!" Harry nauroi minun kompasteluille, kun juoksimme poispäin hotellista. Yöllisillä kaduilla kulki vain muutama auto ja jokunen taksi. Kipitimme tien yli ja puikkelehdimme pienen puitoalueen lävitse. Kuulin jostain kaukaa aaltojen kohinaa.
     "Onko täällä jossain ranta?" kysyin Harryltä, joka tuijotti miestä, joka oli nukahtanut puiston penkille kaljapullo kourassaan. Tökkäsin häntä olkapäähän. "Ihmisten tuijottaminen on epäkohteliasta."
     "Mutta sehän nukkui?" Harry puoliksi kysyi hupsu ilme kasvoillaan. Katsoin häntä huokaisten.
     "Silti. Nii onko täällä ranta?"
     "On tossa ihan lähellä. Mennäänkö sinne?"
     "Viimeinen siellä lentää mereen!" huudahdin - herättäen miehen - ja kipaisin kohti rantaa. Kuulin Harryn äänekkään naurun, mikä sai minutkin nauramaan. Juoksin yhä kovempaa. En halunnut olla se, joka heitettäisiin kylmään mereen.
     "Mä saan sut vielä kiinni, senkin..!" Harryn huuto kuului liian kaukaa.
     "Etkä saa!" ilkuin takaisin ja pomppasin sulavasti pois hiekkatieltä. Vilkaisin taakseni. Kiharat silmillä Harry kipitti minua kohti suupielet melkein korvissa. Hän kiihdytti ja oli jo melkein saamassa minua kiinni, kun jalkani koskettivat pehmeää hiekkaa. Kompastuin omiin jalkoihini ja lensin nauraen vatsalleni hiekkaan.
     "Kukas se olikaan viimeinen!" nauroin kengät täynnä hiekkaa, kun Harry tassutteli viereeni.
     "Sä otit varaslähdön!" Harry valitti auttaessaan minut ylös. Katsoin autiota hiekkarantaa ja aaltoja, jotka edestakaisin, lakkaamatta valuivat hiekalla ylös ja alas. Taivaanrantaa koristi muutama pilvi, joka oli värjäytynyt oranssiksi nousevasta auringosta.
     "Mutta vaikka nyt sattuikin menemään niin, että sä kompuroit ensimmäisenä tänne..." Harry maanitteli uhkaavasti, mutten pystynyt aavistamaan hänen aikeitaan. "Niin sä lennät tonne mereen!" hän kaappasi minut olkapäälleen ja lähti juoksemaan kohti rantaviivaa. Kiljuin, nauroin ja rimpuilin ilmassa.
     "Päästä mut alas!" kikatin pää alaspäin. Harry pysähtyi äkkiä ja laski minut läähättäen maahan. Varpani koskettivat kylmää hiekkaa - pienet sandaalini olivat pudonneet rajussa kyydissä. Käsivarret kietoutuivat ympärilleni.
     "Päästä irti" yritin tökätä Harryä vatsaan, mutta pian kätenikin olivat lukittuna. "Heei, ei oo reilua!" huudahdin toiselle. Harry astui askeleen eteenpäin ja pakotti niin minutkin lähemmäksi meren kylmää vettä.
     "Sulla on vielä keino päästä pois tästä..." Harry kuiskasi korvaani. Tunsin lämpimän hengityksen kaulallani, mikä aiheutti värähdyksen kehossani.
     "Mikä?" vingahdin yrittäen päästä kauemmaksi kylmästä merivedestä, joka jo melkein kosketti varpaan päitäni. Ainoa vaihtoehtoni oli vain porautua syvemmälle Harryn lämmintä rintaa vasten.
     "Haluutko sen mielummin, kuin ilmalennon mereen?" Tuo maanitteli ärsyttävästi.
     "Lopeta Harry, sä et tosissasi voi heittää mua tonne."
     "Voinhan."
     "Okei, sitten mä valitsen sen toisen vaihtoehdon, mikä se sitten ikinä onkaan."
     "Ootko varma?" Harry kuiskasi tuskin kuuluvasti ja nyökkäsin epävarmana.
    Samassa hän käänsi minut ympäri, katsoi hetken lumoavilla silmillään minun hämmentyneisiin silmiin ja painoi pehmeät huulensa huulilleni. Harry suuteli minua varmasti ja kietoi kätensä ympärilleni. Komea, ihana, kuuma mies suutelee sinua, miksi et tee mitään?! ajatukseni huusivat.

     Vedin itseni irti Harrystä.
     Harryltä kesti hetki, ennen kuin hän sai ajatuksensa selviksi. Miehenalku näytti hämmästyneeltä, pettyneeltä ja ennen kaikkea nolota. Hän piilotti kuitenkin noloutensa nopeasti ja tilalle astui sama itsevarma, tietävä Harry, joka tänään aiemmin oli lohduttavaa syliään tarjonnut.
     "Sä et voi tehdä noin", ääneni tuskin kuului muutaman metrin päässä seisovalle Harrylle. Tuijotin tiukasti maahan. Tunsin kutsumattomat, kuumat kyyneleet silmissäni.
     "Sep, älä itke. Anteeksi", Harry kuulosti yhtäkkiä kovin hätääntyneeltä ja huolestuneelta. Äsken niin hauska ja naurava Harry oli kadonnut meren aaltoihin. Hän asteli varovasti eteenpäin, mutta kahavdin taaksepäin ja nostin käteni ylös pysäyttääkseni toisen.
    "Odota..." kuiskasin pidellen käsiäni ohimoillani. Aikalisä!

     Miksi en kerrankin vain antaisi mennä ja unohtaisin kaiken muun? Tuo mies tuntee minun syvät salaisuudet, eikä päästä minua menemään. En välttämättä siitä ensimmäisestä hetkestä lähtien - kun matkasimme Harryn ja Louisin kanssa avuttomina nummilla - tiennyt, että tulisin näin paljon kiintymään tähän ihmiseen. Mutta kaikkea kummallista tapahtuu. 
      Joskus sitä tulee ajatelleeksi, mitä olisikaan tapahtunut jos. Jos en olisikaan koskaan hypännyt siihen hämärä peräiseen tummaan taksiin, mikä vei minut nummille kahden muukalaisen kanssa. En olisikaan koskaan joutunut suureen seikkailuun. En olisi koskaan tavannut tätä monimutkaista miehenalkua.
    Joskus olisi mukava osata ennustaa tulevaisuutta. Huomata, ettei tämä ole nyt oikea reitti, joku aivan väärä. Voisi vilkaista tulevaan; paistaako aurinko, vai tarvitsenko sateenvarjon? Pystyisi maistelemaan sanoja, ennen kuin puhaltaa ne ulos. 

    Tietäisi, onko tämä virhe, vai elämäni paras teko. 

    Ja siinä samassa tiesin, kumpi tämä oli.

***

Jeeh, Sepin salaisuus on nyt paljastettu... xD 

Tää on juu aika sekava tarina ja ANTEEKSI KUN TAAS KESTI... 

Mä tosissani yritän kirjottaa tätä joka päivä ja tänäänkin oon käyttänyt varmaan kolme tuntia tähän. Joten laittakaa palautetta, ihan kaikenlaista. 

Jatkoo tulossa viikonloppuna :)

Close enough to touch ~ 9

Heissan!!
Vitsi taas on menny kuukausi (reilusti ylikin xD) ja nyt vasta sain jotain julkaistua. Kiitos mun rakkaan tietokoneen, teksti (joka oli tallennettu aivan varmasti moneen kertaan bloggeriin ja wordiin) katosi taas taivaan tuuliin. No se ei siis oo mikään selitys, miks en oo jatkanut, oon vaan ollu kiireinen ja erittäin laiska ;)

Nyt mä oikeesti toivon, että saan kirjotettuu ennemmän ja useammin. Ihanaa silti olisi, että laitatte jotain kommenttii, jos kukaan tätä enää edes lukee ja mitä ihmiset ajattelee tästä :))

Lisäksi musta tuntuu, että puolet on jo unohtanu, mitä tässä on käyny, joten otetaanpa pieni kertaus: :DD

Louis, Harry, Zayn ja September ovat päässeet pois nummilta, jonne joku mielipuoli oli heidät vanginnut. Nyt he ovat viiden tähden hotellissa, sillä tutkinta on käynnissä, eivätkä he saa poistua hotellista. Zayn on kuintekin kadonnut jäljettömiin ja äänettömät salaisuudet tekevät pelistä jännittävän...

September's pov:

     No kyllä tästä luulisi tulevan kylläiseksi... Katselin lautasta edessäni. Siinä oli kaikkea ostereista mitä eksoottisimpiin hedelmiin. Ruuan tuoksu oli huumaava ja sai makuhermoni kihelmöimään. Murensi palan juuri leivotusta patongista.
     Harryn annos saapui samassa pöytäämme. Lautanen oli kukkurallaan mitä ihmeellisimpiä mereneläviä. Harry itse näytti fiksulta kauluspaidassaan ja tukka hieman pörrössä. Seurasin sivusilmällä, miten hän asetteli puhtaanvalkoisen servetin polvilleen housujen suojaksi. Mietin hermostuneena, pitäisikö minunkin tehdä noin.
     "Syö", Harry käski. Hätkähdin takaisin maan pinnalle ja otin haarukan tärisevään käteeni. Miksi olin yhtäkkiä näin hermostunut? Kalastin yhden ranskalaisen ja tungin sen suuhuni. Ruoka maistui taivaalliselta.
     Huikean suuri ravintola oli viimeisen päälle sisustettu arvokkailla lasiesineillä ja jokaisessa pöydässä oli erikseen tarkasti laitettu kukka-asetelma. Sali täyttyi arvokkaiden ihmisten puheensorinasta ja ruokavälineiden kilinästä. En oikeastaan tuntenut oloani epämukavaksi, vaikka olin rähjäinen kuin rotta toisiin asiakkaisiin verrattuna. Tiirailin ihmisten vaatteita - miehillä kauluspaitoja ja naisilla kauniita mekkoja ja kiharrettuja hiuksia.

     "No mitä luulet, kuinka kauan meijän täytyy lorvia täällä 'vankilassa'?" kysyin hiljaisuuden alkaessa hiertää. Harry, joka suorastaan ahmi ruokaa, pureskeli suunsa nautinnollisesti tyhjäksi, ennen kuin edes ajatteli vastaavansa.
     "En tiedä. Toivottavasti ne saa selvitettyä asiat nopeesti. Vaikka ei tää huono vankilaksi ole", Harry virnisti katsahtaessaan jäätäviä lasi-ikkunoita.
     "Saadaanko me edes tavata meijän tuttuja ja vanhempia?" kysyin peläten vastausta jo valmiiksi.
     "Ei saada. Turvallisuussyistä, valitettavasti. Ne varmaan ajattelee, et meijän perheet vois jotenkin olla osapuolia tähän sotkuun", Harry huokaisi. "Onhan meillä sentään toisemme. Sä et sentään oo vielä joutunu kuuntelemaan, kun Louis uikuttaa tyttöystävänsä perään", Harry höpötteli rennosti.
     "Miksi meidät kidnapattiin?" kysyin hiljaa.
     "Mulle kerrottiin, että sua ei ollu tarkotus sotkea tähän, mutta joku halus meidän bändin pois julkisuudesta..." Harryn selitys yhdistyi taustahälinän kanssa, kun uppouduin omiin ajatuksiini.

     Haukkasin palan vaaleasta vihannesta. Nälkä kasvoi koko ajan vain suuremmaksi. Nyt kun masitoin ruokaa tunsin, kuinka nälkä minulla olikaan. Kohtasin katseeni Harryn kanssa - hän hymyili minulle pienesti hörpätessään viinilasistaan.
     "Maistuuko?" miehenalku kysyi kulmiaan kohotellen. Nyökkäsin suu täynnä ruokaa, yrittäen niellä sitä mahdollisimman nopeasti. Harry hörppäsi viininsä loppuun ja kohotti sormensa tarjoilijalle. Lanteet keikkuen lyhyt mustaan pukeutunut blondi kipitti luoksemme.
     "Saisiko olla lisää? Saint à mor?" tyttö äänsi kauniisti ja vilautti virheettömän hymynsä meille.
     "Kyllä kiitos", Harry vastasi ja hymyili hurmaavasti. Tajusin heidän puhelevan viinistä...
     "Molemmille?" puoli pulloa hajuvettä lorauttanut tarjoilija kysyi. Harry käänsi katseensa minuun ja kohotti kulmiaan. Ranskalaista viiniä? Nyökkäsin yrittäen näyttää tarjoilijan silmissä mahdollisimman vakuuttavalta. Tiesin, etten saisi Harryä vakuuttuneeksi viinitietämyksestäni.
      Tarjoilijan kipittäessä pois, huomasin Harryn kasvoilla leveän virnistyksen, jota hän epäonnistuneesti yritti piilottaa.
      "Mitä?" tuhahdin huvittuneena.
      "Sulla ei tainnut olla hajuakaan, mitä juuri tilasit", Harry virnisti.
      "Luotan siihen, että sä tiedät", näpäytin ja söin palan yrteillä koristeltua perunaa. Syöntiyrtiykseni oli hirveä; olin tukehtua ruokaan ja yskin kova äänisesti ruokaa ulos kurkustani. Vieressä istuvat katsoivat minua kauhuissaan. Pystyin melkein kuvittelemaan heidän ajatuksensa: "Tukehtuuko hän?" Jostain eteeni ilmestyi vesilasi, jonka tyhjensin alta aikayksikön. Jo helpotti. 
      Harryn katse oli yllättynyt. "Kaikki ok?" Hän kysyi.
      "Joo..." sanoin posket punaisena. Ympärillämme istuvat kääntyilivät hitaasti supisemaan omaan pöytäseuransa kesken. Tilanne oli älyttömän häpeällinen. Valkoisen pöytäliinan pitkä helma melkein houkutteli minut vajoamaan pöydän alle raukkamaisesti piiloon.

     Tuttu tarjoilija-neiti sipsutti taas pöytämme luokse ja kaatoi kirkkaisiin lasiimme vaaleaa juomaa.
     "Nauttikaa viinistänne", tyttö sanoi. Olisin toivonut hänen lausuvan hauskan nimen uudelleen, mutta samassa hän oli jo kadonnut muihin pöytiin.
      Tuijotin viinilasiani hieman epäillen.
     "Maista nyt", Harry kannusti ja joi nautiskellen jo omastaan. "Tää on oikeesti hyvää." Tartuin hauraaseen lasiin ja nostin sen varovasti huulilleni. Pudottaisit lasin vielä lattialle... Se tästä vielä puuttuisikin, ajatukseni soimasivat minua. Kohotin maljaa varovasti.
     Vaalenpunainen viini maistui sata kertaa paremmalta, kuin olisin uskonut.
     "Yllättävän hyvää" totesin omahyväisesti hymyilevälle Harrylle.
     "Mitä mä sanoin" toinen näpäytti. Nautiskelin vielä toisenkin kulauksen juomaa.
     "Sä et vaikuta sellaselta, joka saattais tuntea mitään hyviä viinejä, joten päätin ottaa mun suosikkia" Harry sanoi. "Ei siis millään pahalla", hän naurahti.
     Katsoin häntä kulmieni alta. "No joo. Kyllä mä nyt puna- ja valkoviinin erotan, mut siihen se sitten jääkin." Harry repesi nauramaan surkealle vitsilleni. Ei se nyt noin hauskaa voinut olla... Ajattelin toljottaessani, kun Harry nauroi vedet silmissä.
     "Sori", hän yskäisi ja hörppäsi lasistaan.
 
     Jälkiruuan kohdalla olin jo halkeamaisillani. Silti, kun eteeni laskettiin täydellisen suklaakakun pala viimeisen päälle koristeltuna, en voinut estää itseäni syömästä sitä.
     "Mä en tota... usko, että haluut puhuu siitä, mutta..." Harry takelteli hermostuneena. Nostin katseeni häneen, mutta poika ei katsonut minuun.
     "Mutta mitä?" Katsoin, kuinka Harry veti sormensa hiustensa läpi ja katsoi sitten minuun vihreillä silmillään.
     "Unohda", Harry tuhahti ja leikkasi palan kakustaan. Mulkoilin häntä terävästi kasvoihin.
     "Lopeta", hän yhtäkkiä henkäisi.
     "Mikä?" muka viattomana kysyin.
     "Toi tuijottaminen. Se painostaa."
     "Se on tarkoituskin."
     "Sep..."
     "Kerro nyt", anelin ja yritin katsoa poikaa surullisesti. Harry esitti syövänsä kakun palaa minuutti tolkulla, mutta sai lopulta suunsa tyhjäksi.
     "Mä tiedän, että sä oot menettänyt jonkun", Harry sanoi pehmeällä äänellään. "Haluun tietää, kenet." Ilma kävi yhtäkkiä kovin ohueksi ympärilläni. Suklaakakku maistui kuivalle. Ihmiset ympäriltäni kaikkosivat.
      "Mistä sä oot tollasta keksinyt?" vinguin kurkku kuivana. Tiesin, etten olisi saanut vakuutettua edes itseäni esityksellä.
      "Sen huomaa kaikesta sun tekemisestä", Harry hymyili tietävänä, kun tajusi osuneensa oikeaan. Lämmin käsi laskeutui pöydällä lepäävälle kädelleni. Säikähtäneenä nostin katseeni Harryn kasvoihin. Vihreät silmät pakottivat minut katsomaan suoraan häntä silmiin.
      "Kerro mulle", käsi puristi kättäni. Olin ulkona ruumiistani, en tiennyt mitä ajatella, tehdä tai tuntea. Harry sekotti pääni kysymyksillään, mutta samalla teki oloni rennoksi hänen seurassaan. Uskotteli minulle, että voisin luottaa häneen.
      "En ketään", lausuin väkevästi. Harry kohotti aavistuksen toista kulmaansa. En tiedä tekikö hän sen tahallaan, mutta liike oli tuskin huomaamaton.
      "Söitkö sä jo?" Lautaset olivat tyhjiä edessämme, mutta varmistin, ettei Harry tahtoisi tilata lisää ranskalaisia viinejä. Nopea nyökkäys ja nousimme pöydästä.


     "Mihin Louis on lähtenyt?" kysyin päästessämme pitkän hissimatkan jälkeen ylimpään kerrokseen, huoneeseemme, jonne meidät oli lukittu. Vankityrmämme, jonne viranomaiset olivat meidät pistäneet suojaan mielipuoleilta, oli tyhjä.
     "Sehän istui siellä ravintolassa jonkun bruneten kyljessä", Harry sanoi heittäessään pikku takkinsa desing-tuolille. "Älä väitä, ettetkö huomannut sitä?" hän puoliksi kysyi katsellessaan minua.
     "En mä muita ihmisiä kauheesti tuijotellut siellä" joku muu sai ajatukseni itseensä. 
     "Mä taidan mennä suihkuun..." kiemurtelin kohti kylpyhuonetta Harryn katseen alla.
     "Sähän olit juuri!" Harry huudahti huvittuneena kaatuessaan selälleen parivuoteelle. Pujahdin kylpyhuoneeseen (paremmalta nimeltään kylpylä) ja ihailin suurta poreallasta, kynttilöitä, joita voisi sytytellä hyllyille ja yöllistä maisemaa, joka kaartui allani.
     "No eipä paljon muutakaan tekemistä ole" huikkasin takaisin katsellessani ihania shampoo-pulloja rivissä hotellin kylpyhuoneessa. Koko seinän peittävästä ikkunasta avautui Lontoon yöllinen maisema.
     "Mutta..." Harryn ääni sanoi ja kuulin, kuinka hän nousi sängyltä. Tummalla puulla päällystetyllä pöydällä oli jotain kallista viiniä ja suklaata. Harryn pää ilmestyi ovelle.
     "Mutta valitettavasti..." astelin ovelle avatessani hiukseni nutturalta ja nojauduin Harryä kohti. "Valitettavasti porealtaaseen ei mahdu, kuin yksi", nautin pojan kiusaamisesta leveä virne kasvoillani ja läimäytin oven kiinni hänen nenänsä edestä.


 Harry's pov:

     "Toi tyttöhän tekee sut hulluksi", ärsyttävän tuttu ääni kuului. Käännyin nopeasti ympäri ja koitin piilottaa virnettä, joka oli jostain syystä kohonnut kasvoilleni.
     "Mitä sä tarkotat, Lou?" kysyin miehenalulta, jonka pää kurkkasi oven raosta. Hän heilutteli kulmakarvojaan käppäillessään jääkaapille. Louis nappasi sieltä kaksi olutpulloa ja katsoi minua kysyvästi. Nyökkäsin vastaukseksi.
     "Sun on muuten paras pitää suus kiinni", totesin napatessani lentävän pullon kiinni. "Mä näin teijät tänään."
     Louis poksautti olutpullon auki ja hörppäsi äänekkäästi. "Miten niin..?" Tallustin Tomlinsonin perässä ylihienosteltuun olohuoneeseen ja istahdin valkoiselle nahkasohvalle. "Aa, sä tarkotat sitä tyttöä", Louis tajusi. Muistin vain hämärästi, kuinka siro nainen oli kikatellut Louisin vitselle ja pyöritellyt hiussortuvaa pikkurillinsä päässä.
     Olut maistui kirpeälle ja kylmälle. Hörppäsin uudestaan.
     "No hei, ei sun tarvii kertoo siitä Elille, mitään ei tapahtunut", Louis sanoi hieman etäisesti. Hän oli jäänyt tuijottamaan mietteissään eteensä.
     Laskin katseeni olutpullon etikettiin, sivelin sitä hetken ja nostin taas katseeni. "Ei kaikki kaadu yhteen sanaan."
     "Yhteen sanaan... Mä huusin päin sen naamaa ja sitten sopivasti katosinkin muutamaksi viikoksi!" Louis korotti ääntään. Kuulikohan September? 
     "Hei sä et voi sille mitään, että joku sopivasti kidnappasi meidät. Kyllä se antaa anteeksi sulle, se välittää susta liikaa", yritin puhua lohduttavasti. Louis tyhjensi olutpullonsa, ennen kuin käänsi hieman huvittuneen katseensa minuun.
     "Kiitti vaan Haz, mut mä en tarvii sun terapiatunteja", tuo naurahti ja läimäisi minua olalle. Naurahdin itselleni Louisin marssiessa taas jääkaapille ottaen toisen oluen. Tällä kertaa en vastannut myöntävästi tarjoukseen.
     "Asiasta toiseen", tuo sanoi palatessaan takaisin seuraani uusi pullo kourassaan. "Sun ja Septemberin suhde ei oikein etene", Louis puhui ärsyttävän kovalla äänellä. Jos hän sittenkin kuunteli meitä salaa kylpyhuoneessa...
     "Ei oo mitään suhdetta."
     "Ai ei vai?" Louis jatkoi heti perääni. "Kyllä teijän välillä ainakin kipinöi."
     "Me ollaan kavereita."
     "Kavereita! Toi on kuultu ennenkin..."
     "Lopeta hyvän sään aikaan", mulkaisin ystävääni tuimasti ja potkaisin häntä vielä sääreen. Toinen parkaisi minun kulauttaessa loputkin juomat kurkkuuni. "Mä painun pehkuihin." Tallustelin keittiöön, kieräytin lasipullon roskakoriin ja lompsin huoneeni ovelle.
     "Sanonko neiti Walkerille, että voi tulla viereesi nukkumaan, jos häntä pelottaa?" tuo samainen ääni pilkkasi. En vaivautunut vastaamaan, pyörittelin vain silmiäni kuunnellessani Louisin naureskelua ja läimäytin välioven kiinni.

Tässä vähän kuvaa siitä viiden tähden hotellista :)

Yritän saada jotain kirjotettua keskiviikoksi, mutta mielipiteitä tästä? :D

Ja ai nii hei! Aivan mahtavaa että 100 000 sivun näyttö kertaa on rikottu!! Kiitos tuhannesti jos jotkut oikeesti lukee näitä :*

Close enough to touch ~ 8

     En pystynyt nousemaan. En jaksanut. Sänky allani tuntui vetävän minua kohti maan keskipistettä. Jalkani tuntuivat lyijyltä. Käteni lepäsivät sivuillani. Yritin avata sata kiloa painavat silmä luomeni.
     Tuntui, että siitä oli jo monta kuukautta aikaa. Vuosi. Todellisuudessa siitä oli vasta viikko. Viikko siitä, kun meidät lennätettiin pienkoneella Lontoon sairaalaan.
     Puhtaina kimaltavien ikkunoiden läpi auringon valo lämmitti suljettuja silmäluomiani. Kun yritin avata silmiäni, se loisti ikävästi suoraan silmääni. Valkoiset verhot huojuivat hennosti tuulessa, joka puhalsi auki olevasta parvekkeen ovesta sisälle. Hotellihuoneen lattia kiilsi auringon säteissä.
    Se joku, joka oli ensin raahannut meidät Skotlannin nummille kuolemaan, katui nyt ilmeisesti tekojaan ja oli lahjoittanut viiden tähden hotellin meille.
     Niin minulle ainakin. Louista, Harryä tai Zayniä ei ollut pahimmiten näkynyt sen jälkeen, kun pökerryin lentokoneessa. Ehkä he olivat jossain muualla. Tai vielä sairaalassa.
     Vaikken ollut muuta tehnytkään, kuin nukkunut, silmäluomiani alkoi painaa ja uppouduin ajatuksiini.

    Palasin aikaan, kun vielä makasin voimattomana sairaalassa. Sänky siellä oli epämukava ja likainen. Katossa nökötti neljätoista kertaa kaksikymmentäseitsemän kattopanelia. Ikkunoiden säleverhojakin yritin ajankuluksi laskea, mutta sekosin aina jossain vaiheessa. Valkoiset haamut häärivät yötä päivää ympärilläni puhuen vierasta lääketiedekieltä.
     Lontoon suursairaalan ruoka oli kuivia, ylikypsiä makaroneja ja kuivia papuja - kummatkaan niistä eivät kuuluneet lempiruoka - listalleni. Minua ruokittiin letkujen avulla, mutta nyt minun kai täytyisi syödä kunnolla - viiden tähden hotellissa varmasti olisi notkuvat buffee - pöydät. En vain ollut jaksanut vielä nousta pehmeästä prinsessa sängystä, johon minut oli laitettu.
    Hoitolassa maatessani ajatukseni olivat jatkuvasti harhautuneet edelliseen sairaalakäyntiin. Tosin silloin en ollut itse henki hieverissä sairaalapedissä, vaan rukoilin toisen puolesta. Ja kuinka siinä kävikään - ei perin onnellisesti... Kertaakaan en kuitenkaan ahtaassa huoneessa tullut ajatelleeksi, että saattaisin menettää henkeni. Elämän usko minussa vielä oli.
      Sitten yhtenä iltana huoneeseni tepasteli muutama hoitajatäti, jotka kuskasivat minut tänne - Lontoon yhdelle ehkä hienoimmalle hotellille. Sattumalta nukahdin matkalla ja seuraavan kerran heräsin puhtaana tästä pehmeästä sängystä.

     Havahduin ajatuksistani kovaan kolahdukseen. Avasin silmäni vikkelästi ja modernin huoneen toisella puolen näin vihreäpaitaisen hahmon hymyilevän anteeksipyytävästi.
     "Sori, ei ollu tarkotus herättää", tutun kuuloinen ääni sanoi ja veti parvekkeen oven sitten hiljaisemmin kiinni. Hän tallusti lähemmäksi ja istahti joustavalle sängylle.
     "Vaikka toisaalta oli sun jo aikakin herätä", Harry naurahti, "oot nukkunu kohta viikon putkeen." Poika heilautti hiuksensa pois otsaltaan ja katsoi sitten minuun.
     "Mitä sä täällä teet?" ääneni oli niin karhea, että itsekin pelästyin sitä.
     "Asun täällä", Harry tokaisi. Katsoin häntä ihmeissään. "Tai en asu, mutta oleskelen, kun ei muuallekaan saa lähteä", hän jatkoi tiiraillen huoneen katon rajaa. Kääntyessään takaisin katsomaan minua, Harry huomasi kysyvän katseeni.
     "Sulle ei taidettu kertoa."
     "Kertoa mitä?"
     "Että meijän pitää pysyä täällä hotellissa niin kauan kun tää episodi on selvitetty."
     " -- "
     "Niitä mielipuolia, ketkä järkkäsi meidät sinne nummille, ei oo saatu kiinni ja turvallisuussyistä emme saa poistua hotellista", Harry selitti kirjakielellä. Ohhoh... 
     "Aijaa", älähdin ajatukset sekotettuina.
     "Älä muuta sano!" Harry naurahti ja nousi seisomaan sängyltäni. "Louis on myös täällä."
     "Tässä samassa huoneessako?" puuskahdin epäilevän kuuloisena. Harry nyökkäsi. "Entä Zayn -- ?"
     Hyvä, että olin saanut lauseeni loppuun, kun Harry jo vastasi tummalla äänellä: "Ei."
     Olimme hetken hiljaisuuden vallassa. Harry suki hiuksiaan, minä pohdin tapausta. Yhdestä asiasta Zaynissä olin varma; siinä salaperäisessä tyypissä oli jotain mätää.
     Yhtäkkiä Harry läpsäytti kätensä yhteen säikäyttäen minut.
     "No, mitä jos mennään syömään?" hän ehdotti, "Sä et ole kohta muuta kuin luuta ja nahkaa." tuo naureskeli. Vilkaisin häntä kulmieni alta. Katsoin sitten käsivarsiani, jotka tosissaan olivat hieman menettäneet kudosta.
     "Hyvä idea." Nälkä ei ollut mikään ylitsepääsemätön, mutta kyllä ruoka aina maistuisi. Odotukset olivat korkeat näin hienossa hotellissa.
     Harry katsoi silmiini, ennen kuin ojensi kätensä.
     "Neiti pääse ylös sängystä", hän vitsaili vetäen minut seisomaan. Heikon tasapainoni ansiosta jouduin ottamaan Harrystä tukea. Hänen kätensä oli kevyesti lantiollani, kun seisoin lähellä häntä. Vihreät silmät katsoivat vuoroin molempia silmiäni.
     Hänelläkin oli vihreät silmät. Niin pienet, mutta tietävät. Ne loistivat yhtä kirkkaasti. Mutta eivätpä loista enää. 
     Ehkä ensimmäisen kerran moneen kuukauteen kyyneleet nousivat silmiini. Asia painoi mieltäni, vaikka siitä oli yli vuosi ja olin yrittänyt unohtaa sen kaikilla tavoin.
     Hän oli poissa. Rajan toisella puolen. Eikä palaisi enää koskaan. Ikinä. 
     Harry näytti säikähtäneeltä.
     "Ei mitään", kuiskasin peläten ääneni murtuvan, kun hän oli sanomassa jotakin. "Tule, mennään."

Sorryy :((

Äääääääh!!! Mua ärsyttää!!! Kirjotin varmaa kaks tuntii seuraavaa lukuu, sit yritin julkasta sen ja voi *** koko teksti lähti... Joten pahoittelen, ette saa uutta lukuu tänää, en jaksa alkaa kirjottaa koko juttuu alusta... Ärsyttävää... Vihaan näitä monimutkaisia teknisiä härpäkkeitä <3<3

Mutta koitan sitte taas huomenna ja torstaina kirjotella uudestaan... Tuleepahan hyvää tekstiä, kun on moneen kertaan mietittyä.

Ilmoitus on päättynyt, nukkukaahan hyvin :D

Close enough to touch ~ 7

    Mooi! Taas on kulunu aikaa, ennen ku sain kirjotettuu...

Tää saattaa tuntuu vähän sekavalta - niin se tuntuu kyl mustakin välillä - mut koitan saada sitä nyt vähän selvemmäksi...
Laittakaa kommenttii, mielipiteitä, ehdotuksia (jos mulla enää yhtään lukijaa edes on) :DD
Ps. nyt tausta on vähän päivitetty, ja toi maisema on just semmonen, ku kuvittelin tähän stooriin :)))

    "Septembeer", hento kuiskaus kuului läheltäni. Käänsin kylkeäni ja mutisin jotain unissani. "On aika herätä", sama ääni jatkoi. En jaksa... Olin vain liian väsynyt - eikä minua paljon kiinnostanutkaan herätä. Herätä taas siihen outoon tuntemattomaan maailmaan.
     "Mulla on hampurilaista", Harry oli tuskin saanut lausettaan loppuun, kun olin jo pystyssä. Kun pitkät piuhani viestittivät aivoihini, ettei mitään ruokaa ollut lähimaillakaan, lösähdin pettyneenä takaisin makuulle.
     "Ei ollu hauskaa", sanoin Harryn nauraessa vieressä. Nälkäni vain kasvoi koko ajan, eikä äskeinen vitsailu saanut jäykkää oloani kohentumaan. Olin saanut flunssan ulkona nukkumisesta ja kurkussani paloi tarve saada kurkkupastilleja, joista voin vain unelmoida.
     "Sä et taida voida kovin hyvin?" Harry kysyi katsoen minua pää kallellaan. Pudistin päätäni.
     "Eikö sua muka ala jo ottamaan päähän tää kaikki?"
     "Mikä?"
     "No tää, että joku hullu on järkänny meijät keskelle autiomaata!" puuskahdin uupuneena. Harry tuijotti minua, kun nojasin kämmeneeni ja hengitin raskaasti. Hänen kasvoilleen ilmestyi lohduttava hymy, kun hän toisti:
     "Me päästään täältä kyllä pois. Aivan varmasti." Jokin minussa ajatteli, ettei tuohon kannattanut uskoa. Kuolisimme tänne nestehukkaan. Tai joku peto tulisi syömään meidät elävältä. Tai tulisimme hulluiksi ja tappaisimme toisemme ja itsemme...
     Mutta pieni osa pakotti minut uskomaan valoisaan tulevaan.


     Nuotion liekit lumosivat väsyneenkin katseen. Kaikki kolme silmäparia tuijottivat tulta. Harry, Louis ja Zayn - jokainen oli unohtunut toljottamaan hiljaa.
     "Ehkä huomenna joku tulee hakemaan meidät pois", Louis huokaisi. Olimme kaikki menettämässä toivomme. Päivät olivat vain lipuneet ohitse, kun olimme yrittäneet selviytyä hengissä. Usko hiipui hiljaa, niin kuin nuotiossa roihuava tuli.
     Minä olin heikoinpana pyörtyillyt; nestehukka näkyi minussa selvimmin. Louis keräili kasveja ja söi niitä, Harry esitti kovaa ja kestävää, mutta olin löytänyt hänet monesti puun juurelta päätään pidellen. Zayn oli salaperäisesti aivan normaali - heräsi aikaisin, haki jostain puita, sytytti puoli päivää nuotiota, taikoi jotain suuhun pantavaa ja meni nukkumaan. Hiljainen hän oli koko ajan ollut; Louis sen sijaan jaksoi viihdyttää meitä.
     Mutta vitsit olivat tässä kohtaa vähissä.
     "Niin, ehkä huomenna tähän laskeutuu helikopteri", Harry mutisi tuskin kuulumattomasti. Noin sanoitte eilenkin. Ja sitä edellisenä päivänä. Olisin halunnut lisätä, mutta pysyin hiljaa. Mikä idea olisi tuhota viimeisetkin toivon rippeet? 
     En ollut edes huomannut itkeväni, kunnes jotain märkää tipahti jalkojeni päällä lepäävälle kämmenelleni. Pyyhin poskeni nopeasti toivoen, etteivät toiset huomanneet mitään.
     "Sep?" joku kuiskasi. Nostin katseeni ja huomasin Louisin tutkivan katseen minussa.
     "Mikä on --?" Hän aloitti saaden myös Harryn huomion minuun. Kyynelvirta yltyi, vaikka kuinka halusin tukkia sen.
     "Ei mikään..." sopersin hiljaa itkuni seasta, "Ei mikään!" puuskahdin ja kompuroin seisomaan. Huterasti kömmin pois nuotion valosta ja lämmöstä ja pakenin toisten katseilta. Zayn tuskin nostikaan katsettaan nuotiosta.

     Löntystelin kukkulan pimeille nummille ja pysähdyin, kun minua alkoi äkisti huimata. Pidin päästäni kiinni - aivan kuin se jotain hyödyttäisi. Karmivia luonnon ääniä kuului joka puolelta. Tuuli heilutti nutturalle solmittuja hiuksiani. Puristin jonkun hupparia - se oli ilmestynyt päälleni päivätorkkujeni aikana - ja hengitin syvään.
     "Miksi sä juoksit pois?" Ääni säikäytti minut niin, että liukastelin pakoon, kunnes rojahdin mahalleni kylmään maahan. Tumma hahmo rynni luokseni.
     "Anteeksi, ei ollut tarkoitus pelästyttää", tunnistin pimeässäkin nuo silmät Harryn omaisuudeksi. Hän pujotti käsivartensa lämmittämään olkapäitäni ja halasi minua lämpimästi. Sanaton lohdutuksen ele sai minut vain tuhlaamaan suolaista nestettä poskilleni.
     "Älä itke", kuiskaus kuului korvaani. Hetken ajattelin sen olevan tuuli, mutta sekaisesta mielentilastani huolimatta tiesin sen olevan Harry.
     "Tiedän", sanoin hiljaa käheällä kurkullani. "En saisi itkeä."
     "Saat sä", Harry totesi keskeyttäen minut, "se puhdistaa mieltä. Mutta älä itke epätoivosta. Se saa muutkin toivottomaksi." Pienen hetken oli hiljaista. Vain tuuli ulvoi epäselviä sanojaan. Se toi vieraita tuulia jostain ihmisten luota. 
      "Mä oon se heikoin lenkki", sanoin arasti, "ilman mua te olisitte varmaan lähteneet vaeltamaan ihmisten ilmoille jo ajat sitten." Joitakin päiviä sitten Louis oli ehdottanut, että olisimme lähteneet kävelemään tuntemattomille nummille - olisimme saattaneet löytää ihmisasutusta sieltä - mutta tiesin, etten olisi pystynyt fyysisesti kilometriäkään pidemmälle.
     Harry veti minut hieman kauemmaksi, jotta sai katsottua minua suoraan silmiin. Tummat silmät katsoivat vuorotellen molempia silmiäni.
      "Mä oon liian heikko. Itkeminen on heikkoutta..." Harry pisti puheeni poikki laittaen sormensa huulilleni. Hiljenin välittömästi. Katseeni pysähtyi silmiin, jotka silmäilivät reaktiotani.
      "Toi on väärin. Kaikki itkee - jopa mä", hän hymyili pienesti ja katsoi muualle. "Eikä se aina tarttee olla..." hänen puheensa hiljeni kuulumattomiin. Mitä hän nyt aikoo? 
     Huomasin hänen tuijottavan jonnekin olkani ylitse. Silmät kirkastuen hän nousi seisomaan ja tölläsi suu raollaan horisonttiin.
      "Tuolla on joku! Sieltä tulee valoa!" hän huudahti kovaa - into pursui hänen äänestään ja se sai minut pomapahtamaan ylös.
 
     Ja se oli totta. Kaukaa horisontista näkyi keltainen valo pilkku. Se ei ollut tähti, eikä mielikuvituksen tuote, se oli jokin aito. Aloin hyppimään ja huutamaan käsiäni heilutellen, kuten Harrykin.
     "Mitä te mesoatte?" Louis kömpi luoksemme, mutta keskeytti puheensa, kun huomasi saman kuin mekin.
      "Toi on lentokone!" hän rääkyi. Mikä älynväläys... "Miten se huomaa meijät?" Louis oli tuskin saanut lausettaan loppuun, kun Harry oli jo puoli tiessään.
      "Nuotio!" Hän kiljui ja kiisi kohti valoa, pää kolmantena jalkana.
   
     Kaikilla oli palava esine kädessään - minulla puun palanen. Heilutin sitä ilmassa ja huusin - vaikka olinkin varma, ettei ääntä enää tullut kipeästä kurkustani.
      Tämä oli tilaisuutemme. 
      "Zayn! Ota toinen huopa!" Louis karjui ja sytytti tuleen yhden huovistamme. Minussa välähti epäilys; mitä jos tämä epäonnistuu? Olimme polttaneet kamojamme, jotta lentokone ehkä huomaisi hädässä olevat.
     Mutta syvällä sisimmässäni tiesin, että tämä tulisi onnistumaan.
     Tämä vain ei voisi mennä myttyyn. Kaikki tulisi taas hyväksi.
     "Se tulee tänne!" Jokin sisälläni kasvoi, kun tajusimme, että pienkone oli huomannut meidät. Se kaarsi nummille sivummalle, ja kuulin hämärästi hurraa huutoja. Pojat hyppelivät riemuissaan; pääsisimme kotiin. Louis karjui voiton huutonsa ilmoille.
      Musta hahmo pakeni sivummalle - sinne jonne kone oli juuri aikomassa laskeutua. Salaperäinen henkilö oli epäilemättä Zayn. Mitä hän aikoi? Hän ei edes näyttänyt helpottuneelta, hänen ilmeensä ja eleensä eivät viestineet mitään - tai sitten hän vain osasi piilottaa ne niin hyvin.
      Zayn kääntyi yhtäkkiä katsomaan minuun. Pimeässä yössä en erottanut hänen kasvojensa piirteitä. Hän käveli hitaasti takaperin, kunnes pimeys sulki hänet kokonaan. Minne hän meni?

     Pienen lentokoneen valot melkein sokaisivat minut. Keskityin vain kävelemiseen. Jalka toisen eteen... Se oli yllättävän vaikeaa. Yksinkertainen kävely. Kaiken shokin ja kuukauden patikoimisen jälkeen meidät oli löydetty.
     Mihin Zayn oli kadonnut? 
     Lentohärveli laskeutui hitaasti. Liian hitaasti. Ehtisin vielä tuupertua, ennen kuin pääsisin koneeseen turvaan.
     Miksi hän käyttäytyi niin selittämättömästi? 
     Ajatella; lämmintä juotavaa, oikeaa ruokaa, pehmeä tyyny... Kaikki mitä kaipasin juuri nyt.
     Kun hän katsoi minua ruskeilla silmillään... 
     "Sep, mene vähän kauemmas", Harry viereltäni tarttui käteeni. Kylmä käteni ravisti otteen irti ja jatkoin unissakävelyn tapaista laahustustani kohti pelastustamme.
     Taisin olla hieman tärähtänyt - väsymys ja puute painovat mieltäni. Mutta silti en lopettanut askellusta. Päässäni heitteli. Ympärillä suhisi ja harmaa pöly kerääntyi keuhkoihini.
     Kysymykset eivät lopettaneet pyörimistä päässäni. Ne jaksoivat vaivata mieltäni.
     Kuului korvia vihlova ääni. Pysähdyin äkillisesti.
     Miksi Zayn oli ylipäätänsä tullut tänne? 

Close enough to touch ~ 6

Huom! Mä tajusin et oon vahingos kirjottanu et täs on 1D, mut siis Zayn ja Harry ei leikisti tunne toisiaan kauheen hyvin :))

     Yö oli laskeutunut nummille. Pieni tuulen vire pörrötti hiuksiani. Kaipasin kotiin. Lämpimään suihkuun, puhtaisiin lakanoihin nukkumaan. Ruoka oli pahaa. Mikään ei maistuisi paremmalta, kuin uunituore pitsa. Ja elämä ilman peiliä oli yllättävän vaikeaa. Ei sitä tule ajatelleeksi, kuinka paljon esinettä kaipaa, ennen kuin oikeasti tarvitsisi sitä. Ei sillä että haluaisin katsoa itseäni peilistä juuri nyt...
     Ajatukseni katkesivat, kun joku hiipi vierelleni. Säpsähdin, mutta tulija sitä tuskin huomasi.
     "Eikö sulla ole jo kylmä?" Zaynin pehmeä ääni kysyi. Hän katsoi minua alaspäin ja kohotti kulmaansa. Pudistin päätäni.
     "Tulisit jo tonne", poika ehdotti. Katselin hiljaa pimeää maisemaa sivuttaen toisen puheen. "Sep?" Zayn tarttui ranteeseeni ja sai minut kääntymään häntä kohti. Ruskeat silmät seurasivat liikkeitäni.
     "Miksi sä valehtelet?" kysyin hiljaa.
     "Miten nii?" Zayn ihmetteli seisoessaan edessäni.
     "Mä tiiän, että kävit täällä yöllä."
     "Enkä käynyt", Zayn yritti naurahtaa, mutta epäonnistui yrityksessään. Pysyin hiljaa, kuin odottaen, että tumma piirteinen kaveri puhuisi. Mutta hän oli fiksu ja pysyi hiljaa.
     "Zayn..." huokaisin ja käänsin katseeni pois.
    "Miks mä valehtelisin?" toinen heitti. En keksinyt vastausta, mutisin vain jotain omaani, ja Zayn naurahti voittaessaan kiistan. Hän laski kämmenensä varovasti poskelleni kääntäen kasvoni häneen. Sisälläni pyörähti, kun uppouduin noihin silmiin.
     "Tuutteko?" tuttu ääni herätti meidät takaisin maan pinnalle. Kavahdin kauemmas Zaynistä - olimme huomaamattani lähentyneet. Harryn kasvoilla oli vaikea ilme, kun hän seurasi minua ja Zayniä.
     "Joo", vastasin kurkku kuivana. Nopeasti vilkaisin Zayniä, joka ei katsonut minuun. Tavallista nopeampaa vauhtia kipitin sisälle mökkiin. Harry kulki perässäni ja Zayn edessäni. Miksi nuo pojat katselevat minua oudosti? Olin aina ollut huono tulkitsemaan ihmisten ilmeitä. EIkä noista nyt ainakaan ottanut selvää...


    Mustaksi muuttuneet enkelin siivet peittävät hänet näkyvistä. Poissa. Mustia, veren täplittämiä höyheniä leijuu ilmassa. Jos olisin juossut hieman kovempaa. Olisin pelastanut hänet. Sinä idiootti! Mikset pystynyt siihen? Tassua toisen eteen - ei se ole niin vaikeaa. Pimeys vie kohta teidät molemmat -- 

     Painajainen herätti minut taas keskellä yötä. Kylmä hiki ja sydämen lyönnit saivat oloni ahdistuneeksi. Hengitin raskaasti ja yritin hokea itselleni; se oli vain unta... Hieroin ohimoitani ja kiedoin huopaa tiukemaksi ympärilleni kyyneleiden valuessa poskillani.
     "Sep?" Joku kuiskasi pimeästä. Seinän vieressä oleva mökky katseli minua. Minun pidättäessä hengitystäni pitkä hahmo nousi ylös ja kömpi vierelleni. Nyyhkytin hiljaa, kun tunnistin hahmon Harryksi, joka kietoi pitkät kätensä ympärilleni.
     "Se oli vaan unta", hän lohdutti.
     "Taas", ei ollut ensimmäinen kerta, kun heräsin keskellä yötä painajaiseen - herättäen samalla muutkin. Harry siirsi likaiset hiukseni pois kasvoiltani ja hymyili rauhoittavasti.
      "Nuku nyt." Hänen pehmeä äänensä sai minuun rauhan.
      "En haluu", sanoin yllättäen Harryn, joka oli jo lähdössä takaisin omaan nurkkaansa. Hän vilkaisi minuun ja istahti viereeni. Poika pysyi hiljaa, kun tutkin katseellani hänen kasvojen piirteitä. Kulmat hieman kurtussa, otsaan ilmestyi pieni ryppy, kun hän teki niin. Vaaleat huulet hieman raollaan, vihreät silmät sirillään.
     Harry ilmeisesti odotti minun sanovan jotain, joten hengitin syvään ja mietin sanani tarkkaan.
     "Mitä jos me ei koskaan päästä täältä pois?" henkäisin hiljaa epätoivon vallatessa minut. Harry pudisteli päätään ja veti minut lähellensä.
     "Älä ajattele tollasta - kaikki selvii kyllä", hän kuiski korvaani.
     "Mut meil ei enää oo ruokaa tai vettä ja mä hautaudun kohta tähän likaan..." valitin hiljaa Harryn vetäessä huovan jalkojeni päälle.
     "Sä nyt sädehtisit vaikka olisit yltä päältä mudassa." Hän kuiskasi sipaisten hiukset kasvoiltani. Pysähdyin ajattelemaan pojan sanoja. Rennosti kylmällä lattialla istuva Harry katsoi minua silmiin.
     "Me päästään pian takaisin. Mä lupaan", hän vannoi minulle.
     "Lupaatko?"
     "Lupaan kautta kiven ja kannon."
     "Varmasti?" Harry nauroi minulle, kun katsoin häntä ripsieni alta suurin silmin. Hän laski kämmenensä olkapäilleni ja painoi minut makuuasentoon. Tatuoinnit hänen käsissään erottuivat hyvin pimeässäkin. Pitkät hiukset, jotka kihartuivat ihanasti latvoista lepäsivät kasvojen kehyksinä. Harry nojautui ylleni pitäen käsivarret suorina lattiassa.
     "Nyt... Nuku", Harry käski, kuin pikku lasta. Suljin silmäni tiukasti, pidin niitä hetken kiinni, kunnes avasin uudestaan. Kohtasin tuiman katseen ja kaksi hymykuoppaa.
     "Sun piti nukkua..." Harry naureskeli ja yritti tunkea peittoa korviini.
     "Mä nukuin - etkö nähnyt?" hihitin takaisin.
     "Tukkikaa suunne, joku yrittää nukkua!" jostain seinän takaa kuului huuto. Repesin nauramaan vain kovempaa.
     "Ole sinä Louis-karhu hiljaa ja nuku talviunesi!" Harry karjaisi takaisin. Tukahdutin nauruni peittoon toisen haukotellessa vieressä.
     "Harry, sun pitäis mennä nukkumaan", totesin saatuani naurun hallintaan. Harry pörrötti hiuksiaan ja nousi luotani. Minulle jäi tyhjä olo, kun kietouduin huopaan yksin. Seurasin Harryn tallustelua nurkkaan ja hän laskeutui makuulle.
     "Herätä mut aamulla", pyysin vielä hiljaa. Ei kenelläkään ollut kelloa, jotta voisi sanoa aikaa, mutta aamu oli silloin, kun aurinko nousi.
     "Varmasti", mumina kuului seinustalta. Ei mennyt monta minuuttia, kun hänen suunnalta alkoi kuulua tasaista tuhinaa.
 
     Ja minä ajauduin taas muistoihini. Painajaisiini. Jotka olivat totta.
     Kuva pimeästä hautausmaasta, oksien raapimista jäljistä. Kaikki minun syytäni. Tuska lävisti kehoni muistaessani hetken, jolloin tajusin, ettei hän enää koskaan palaa luokseni. Purista pienillä käsillään sormiani. En enää voi ihailla pieniä kasvoja. Tuoksua, joka hänestä lähti.
     On poissa. Kaikki.
     Pimeys voitti vallan.

***

Voi kauheeta, miten mä oon näin hidas! Mut sitten ku pääsen siihen koneen ääreen nii kirjottaminen kulkee kuin rasvattu. Lupaan ainakin yrittää jatkaa nyt nopeemmin, koska must tuntuu et kaikki unohtaa tän tarinan idean ja aina ku julkasen uuden luvun nii kaikki on sillee 'Mitä täs onkaan tapahtunu ennen?' xD

Ja miks Zaynin piti lähtee?? :'((( Mä varmaan silti aijon kirjottaa Zaynistä ainakin tän ficin nyt loppuu, vaikkei se enää kuuluis 1D:hen.. :DD

Mut laittakaa kommenttei ja jatkoo tulossa............viimeistää ens viikonlopulla :)

Close enough to touch ~ 5

     Joku ravisteli minua hereille. Ei... En jaksa herätä vielä... Oloni oli kuin olisin valvonut vuorukauden putkeen. Kuitenkin joku - en tarkalleen edes tiedä mikä se oli - sai minut yrittämään pusertaa silmäni auki.
     Valo oli kirkas, aivan liian valkoinen. Se sokaisi minut ja sai minut ummistamaan silmäni sekunnissa.
     "Sep!" vaimea matala ääni huusi. Vedin happea keuhkoihini nenän kautta ja avasin silmäni uudestaan.
     Nyt näin enemmän, kuin pelkän sokaisevat valon säteet. Ihmiset ympärilläni selittivät kiivaasti minulle, kaikki tölläten silmät pyöreinä. Minut autettiin istumaan ja ajantajuni alkoi pikku hiljaa palailla.
     Istuin ulkona, jonkin kiven murikan päällä. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta. Olimme yhä eksyksissä nummilla.
     "Harry...?" mumisin katsellessani kun poika kumartui eteeni. Tutut vihreät silmät vilisivät edestakaisin silmissäni ja ruskeat kiharat poukkoilivat sinne tänne.
     "Sep! Oothan sä kunnossa? Mä en tii --", Harryn hätäilyt keskeytettiin matalalla äänellä.
     "Se on varmasti kunnossa", vaimea ääni lausui jostain Harryn takaa. Nuorukainen pomppasi pystyyn ja käännähti ympäri.
     "Mutta se sentään pyörtyi! Eikö meijän pitäis tehä jotain..?", Harry selitti kädet heiluen, mutta taas puhe keskeytyi. Jostain tarjoutui käsi, joka ojensi minulle hieman likaantuneen vesipullon. Katsoin pörrötukkaista Louista ja kiitin häntä äänettömästi. Louis astui Harryn viereen ja kopautti tätä olkapäälle. He vaihtoivat katseen, ennen kuin väistyivät sivulle.
     Ensin istuin tuijottamassa Harryä oikealla puolellani. Poika katseli nenän varttaan pitkin eteensä. Seurasin hänen katsettaan. Mustalla tukalla varustettu tumma poika asteli luokseni. Vahvat kasvon piirteet omaava miehenalku käveli aivan eteeni ja ojensi kätensä. Katsoin syviin ruskeisiin silmiin ja tartuin käteen. Käsivarteen oli painettu paljon tatuointeja. Pitkät ripset korostivat kauniita, auringossa välkehtiviä silmiä.
     "Sep, tässä on Zayn", sanat palauttivat minut takaisin maan vahvalle kamaralle ja irrotin käteni nolona. Tuo jumalainen poika virnisti ja kohotti sitten kulmakarvaansa. Zayn sanoi jotain - en hurmokseltani tiennyt mitä - Harrylle ja Louisille. Tumma poika liikahti arvaamattomasti ja sai minut säikähtämään. Louis ja Zayn lähtivät kävelemään poispäin, minun jäädessä katselemaan poikien jälkeen.
     "Jo on hassua, että ainoa ihminen, joka tulee meitä vastaan täällä keskellä ei mitään, onkin Louisin paras kaveri", Harryn ääni kuului korvani juuresta. Käännyin häneen ja siristin silmiäni, kun aurinko sokaisi minut taas.
     "Mä luulin, että sä oot Loun bestis", ihmettelin ääneen. Harry pudisti päätään melkein huvittuneena - oliko ollut tyhmää luulla Harryä Louisin parhaaksi kaveriksi? Minusta he näyttivät vain niin läheisiltä...

     "Eli siis Zayn vain ilmestyi tänne tyhjästä?" yhdistelin langan pätkiä toisiinsa. Harry oli selostanut minulle varmaan tunnin kertomusta, kuinka Zayn oli ilmestynyt aamuvarhaisella mökkiin.
     "Kyllä, kaiken lisäksi mukanaan kolme säkillistä tavaraa. Ruokaa sun muuta", Harry kummasteli. Samassa itse keskustelumme aihe tassutteli puun viereen, jossa istuimme kiharatukkaisen kanssa. Zayn tuijotti Harryä, joka katseli takaisin inhoten. Hän ei kaikesta päätellen tainnut olla perin innoissaan Zaynistä... Harry nousi ja Zayn tuli tyytyväisenä viereeni, kun kiharapää lompsi matkoihinsa.
     "Tuliko auringossa liian kuuma?" pehmeä ääni kysyi katsoessani häntä kysyvästi. "Kun täällä varjossa istut", Zayn jatkoi.
     "Jaa... Ei kai", änkytin koittamatta olla katsomatta toista. Kun Zayn katseli jonnekin eteenpäin, vilkaisin häntä salaa. Profiilista hän näytti uskomattoman... Tutulta?
     Tajusin saman tien, missä olin nuo kasvot nähnyt ennenkin.
     "Zayn", älähdin sen enempää miettimättä. Nuorukainen kääntyi minuun päin, katsoen suoraan silmiini. "Sä kävit täällä yöllä!" möläytin kovaan ääneen. Huomasin Harryn kauempana, hän värähti kuullessaan puheemme. Poika kääntyi katsomaan, mutten kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota.
     "Ai, mitä?" Zayn naurahti ymmärtämättä minua.
     "Kävit ihan varmasti. Mä näin sut!" intin toiselle. Zayn pudisteli päätään ja nauroi minulle. Ettäs kehtasi! 
     "Kävin täällä? Mä en todellakaan ollu täällä yöllä. Sä oot varmaan nähny unta", muukalainen töksäytti vetäen sormet hiustensa lävitse. Katsoin sivusilmällä Harryyn, joka oli syventynyt tekemään jotain omaa.

     Katsoin vielä Zayniin. Hänen ruskeisiin silmiinsä. Hän valehteli. Olin varma, että Zayn oli käynyt täällä yöllä. Miten hän muuten olisi tiennyt, että kaipasimme ruokaa ja vettä?
     Mutta miksi? Mistä tuo salaperäinen komistus tiesi meidän olevan täällä? Jotain karmivaa tässä oli nyt tapahtunut...

***

Tadaa! Voi vitsi on paljon kokeita ja ääh, en ehi kirjottaa koskaan!
Sentään sain jotain kirjotettua... Mut mitä mieltä ootte tästä? :DD 

Kommentoikaa mielipiteenne! :)