Alone and afraid ~ 12

    Olin laahustanut takaisin kotiin. Pieni kaksio nökötti pimeänä edessäni, kun astuin pihapolulle. Hiekka rapisi kenkieni alla eivätkä nuutuneet kukkaset paljoa mielialaa kohottaneet. Avasin oven, jota ei oltu pistetty lukkoon, ja vedin kengät jalastani.
    Jääkaapissa oli ananas-säilykepurkkeja ja kuivunut kurkun puolikas. Ovi paiskautui kiinni, pöydälläkin nökötti vain nihistynyt mandariini. Mitään suuhun pantavaa ei ollut.
    Mihin tämä elämäni on oikein menossa? Katselin kalenteria. Kaksi viikkoa jouluun. Mitäköhän siitäkin tulee..? Yhtäkkiä huomasin paperilapun sivupöydällä. Laahustin sen luokse ja avasin taitoksen sen enempää miettimättä. Siinä luki 'Terapeutti Lia', sekä osoite ja puhelin numero. Tekstin perässä oli pieni sydän ja hymiö. Huokaisin turhautuneena ja rypistin paperin palloksi, ennen kuin heitin sen olkani yli tiskipöydälle.
    Tallustin olohuoneen sohvalle, asetuin mukavasti ja painoin television päälle. Sieltä tuli jos jonkinlaisia mainoksia, ostos tv:tä ja muuta moskaa. Painoin virtanappulaa ja näytölle ilmestyi heijastuneet kasvoni.
    Minua väsytti. Asetuin makaamaan sohvalle, käperryin pieneen sykkyrään. Missä Liam nyt oli? En halunnut itkeä, olin itkenyt jo ihan tarpeeksi. Mutta silti, en voinut olla ajattelematta sitä hyväsydämmistä poikaa ilman, että tuska sivalsi sisältäni. Miksi helvetissä minun piti sanoa hänelle niin? Painoin silmäni tiukasti kiinni ja puristuin pienempään sykkyrään. Saan syyttää itseäni, jos menetän tärkeimmän ystäväni.
     Kun tarkemmin aloin ajatella asiaa, hän oli kaikki mitä minulla oli. Minulla ei ollut muita ystäviä, perhettä, ei veljiä tai siskoja. Olin yksin suuressa vaarallisessa maailmassa.
     Väsymys alkoi painaa. Käänsin kylkeäni sohvalla - olin liian väsynyt raahautuakseni huoneeseeni nukkumaan. Ajatukset leijuivat sinne tänne, mutta lopulta uni otti vallan.

    Työt. Työt. Työt. En kestä.
    En voisi kohdata Liamia tai Niallia. Ei, en pystyisi siihen. Liian paljon oli tapahtunut.
    Ranteeni olivat aivan rikki. Kaikki tämä sotku saivat minut murentumaan aina siihen. Se oli ainut tapa, joka vei ajatukseni pois muusta. Tiesin, ettei se ole hyväksi minulle, mutten välittänyt. En kai välittänyt enää oikein mistään. Elin vain pimeässä, kaukana mistään, pääsemättä mihinkään.
    Rahaa minun oli kuitenkin revittävä jostain - se kun ei puissa kasvanut. Ainoa keino oli vain mennä töihin studiolle. Vaikka sitten joutuisin kohtaamaan pojat. Mutta siellä olisi kuitenkin paljon ihmisiä. Voisin pyytää jotain puuhaa jossain, missä en ainakaan törmäisi nuorukaisiin.
     Hetkinen. Miksi minä oikeasti pelkäsin hänen näkemistään? Ehkä siksi, että hän pakottaisi minut sinne hullujen huoneelle. Tai ehkä pelkäsin hänen satuttavan minua. En minä hänelle oikeasti vihainen ollut. Olin vain pettynyt. Hän oli selvästi kertonut ongelmistani, ainakin Niallille. Päästin hänet sisääni. Loin luottamuksen häneen. Nyt hän oli repinyt viimeisetkin vahvat siteeni irti ja oli mennyt liian pitkälle. En minä apua tarvinnut. Olin ihan kunnossa. Tällainen pilvinen vaihe vain elämässäni. Tuohon en kyllä itsekään uskonut. 
 
     Ja kuitenkin kaikki kääntyi parhain päin. Pääsin heti raatamaan studion ulkopuolelle. Yhtiö oli ostanut kaikki uudet laitteet ja vanhat piti rahdata pois uusien tieltä. Jonkun autosta kuului musiikkia ja heräilin tuttujen biisien tahtiin. Pian kauttimista alkoi soimaan Aviciin The days ja kävin säätämässä äänenvoimakkuutta kovemmalle. Se toi lisää energiaa työhön. Hyppelin portaat alas melkein innoissani kantaessani kopiontikonetta pihalle. Laulekselin hiljaa, niin ettei kukaan varmasti kuullut. Miehet polttivat tupakkaa kulman takana ja yksi pureskeli purkkaa. Joulukuun viidestoista päivä. Kohta alkaisi loma. Suunnittelin mielessäni, miten asettelisin jouluvalot. Laskin kopiointikoneen pakettiauton taakse, läimäytin oven kiinni ja käännyin ympäri.
     Ennen kuin tajusinkaan minut oli painettu juuri sulkemaani ovea vasten. Katsoin harvinaisen tuttuihin silmiin. Ennen kuin toinen ehti sanoa sanaakaan, olin tuupannut hänet kumoon loskaiseen maahan. Muutama tumma pukuinen äijä tölläsi meitä. Poika nousi kömpelösti maasta ja piti etäisyttä minuun.
    "Sinä pieni kakara..." Ozzy sihisi niin, että sylki lensi. Katsoin häntä kuin leijonauros pahinta vastustajaansa.
     "Mitä sä teet täällä?!" tuhahdin kova äänisesti. Enemän kuin koskaan minun teki mieli lyödä tuota idioottia. Jo hänen nimensä kuuleminen sai aivoissani kiehumaan. Tällä kertaa minulla oli syy olla vihainen. "Sä sanoit, ettet enää koskaan tuu mun silmien eteen!"
     "Ja sä lupasit, että katoat mun elämästä!" entinen poikaystäväni räyhäsi. Muutamat miehet naureskelivat riidallemme. Tietäisittepä vaan... 
     "Mitä mä taas oon tehny?" Kuinka monta kertaa joudun vielä vastatusten tämän idiootin kanssa.
     Ozzy jopa uskalsi virnistää minulle. "Mut irtisanottiin. Sä veit mun työpaikan"
     "Ja pah! Ite olit aina pilvessä ja hakkasit Liamin" olin luullut, etten uskaltaisi edes sanoa nuorukaisen nimeä ääneen, mutta se oli yllättävän helppoa. Se vain lipsahti huuliltani. "Kuule, jos pahoinpitelet maailmankuulun bändin jäsenen, siitä ei hyvää seuraa" Ozzy suki hiuksiaan ylös päin ja katsoi silmiini. Vihreät silmät olivat kylmät ja kovat.
     "No ehkä se sitten on niin" Ozzy sanoi karhealla äänellään. Tuo asteli eteeni ja painoi minut auton ovea vasten. Ei kuitenkaan kovakouraisesti, kuin äsken. "Kuulepa tyttönen..." tuo kuiskasi korvaani. Väristykset kulkivat selkääni pitkin ja olin valmiiksi puristanut käteni nyrkkiin.
     "Kuinka helposti sä uskotkaan mua..." Ozzy virnisteli. Vilkaisin häntä silmiin, jotka olivat lähellä omiani. "Se oli vitsi, pöhkö" pojan viikari nauroi. Huokaisin kyllästyneesti. Olinkin ihmetellyt, miksi hän noin pienestä asiasta kiihtyi...
      "Mitä sä sitten täällä teet?"
      "Mä ajattelin, ettei olis kovin kohteliasta lähteä sanomatta hyvästi" Ozzy sanoin matalasti. "Mä lähen Amerikkaan"
      "Amerikkaan?" kysyin äimistyneenä.
      "Joo, viikonlopulla. Joten mä pääsen eroon susta eikä sun tarvii katella mun rumaa naamaa" Ozzy sanoi naureskellen. "Muutan yhen jätkän luokse, ennen ku saan oman asunnon. Sain hyvän työpaikanki sieltä" tuo puhui hieman haikeana. Se Oz, johon alunperin tutustuin oli tullut takaisin.
      "No näkemisiin sitten" sanoin koittaen hallita innostustani. Hän oli oikeasti lähtemässä elämästäni.
     "Näkemisiin vaa" Ozzy irrottautui ja asteli hieman kauemmas.
     "Hei muuten" huikkasin juuri kun toinen oli menossa sisälle. Oz kääntyi kulmat koholla ympäri. "Et sä oikeesti niin paha tyyppi oo" yllätyin itsekin sanoistani.
     Poika nauroi ja silmä kulmiin ilmestyi naururypyt. "Pärjäile. Älä ikävöi mua liikaa" toinen huudahti vitsaillen.
     "Unissas!" huikkasin pudistaen päätäni ja jatkoin töitäni.

 

**********************************************

Nyt tuli kyllä aivan sika lyhyt, enkä jaksanut tarkistaa... Kone temppuilee välil se ei mee päälle, joskus se poistaa tekstin kokonaan... Joten kirjotin tän tabletissa, älkää välittääkö virheistä! 

Heh... Viikonloppuna jatkuu.. :) laittakaa kommenttia, kiitoos! :DD