Alone and afraid ~ 11

    Kello tikitti hitaasti eteenpäin. Kohti ikuisuutta. Kohti onnellista iankaikkisuutta. Ulkona oli pimeää, paksut pilvet olivat peittäneet kuun - ja ennustivat sadetta huomiseksi. Katulamppu jakoi valoaan autiolla kadulla.
     Istuin sängylläni jalat ristissä. Unen päästä en saanut kiinni. Voi olla, että se johtui siitä, että olin vetänyt päivällä tunnin päiväunet. Liam tuhisi levollisena sängyn toisella puolella, kädet ristissä, silmät ummessa. Laskin öitä jouluun ja sain joka kerta eri tuloksen. Kyllästyin ja aloin taas haaveilemaan tulevaisuudesta.
    Ehkä minun olisi syytä hankkia kissa. Se olisi seuranani ja voisin lörpötellä sille huolistani. Ainakin joku kuuntelisi minua. Ja voisin leikkiä sen kanssa ajankuluksi. Öisin se nukkuisi vieressäni. Silittelisin sen lämmintä turkkia. Vadelma. Se olisi sen nimi. Kisu kehräisi nytkin vierelläni ja voisin katsella sen kiiltävää tumman ruskeaa karvaa. Yhtä ruskea, kuin ne kauniit silmät, jotka katselevat minua aika ajoin. 
     Niin Liam. Hän makasi parhaillaan kosketusetäisyydellä minusta. Suloinen ilme kasvoillaan vaalean peiton alle käpertyneenä. Raukka ei halunnut mennä yksin kotiin. Hänen kuollut isoisänsä olisi varmasti kummistellut pojan unissa pitkin yötä. Tiesin tunteen, vain vähän eri kulmasta. Sileä otsa, täydelliset poskipäät, ymmärtävät silmät - nyt ne vain olivat silmäluomien alla. Kapeat huulet hieman raollaan. Käänsin pääni vastentahtoani pois ja huokaisin.
    Katsoin käsiini. Arvet ranteissani toivat muistot taas pintaan. Kirpeä kyynel vieri alas poskelleni. Osa arvista oli muuttunut valkoisiksi, osa olivat tuntoherkkiä punaisia viiltoja. Vilkaisin taas nuorukaista, joka kähisi unissaan. Toinen kyynel putosi kämmenelleni.
     Siinä istuskellessani aloin miettiä, mitä rakkaus on. Rakkaus on lasia. Kyllä, sitä se on. Niin helposti särkyvää. Mutta kaunista, ainutlaatuista. Hellää ja pehmeää, jos sitä kosketti oikein.
     Ei, rakkaus on jäätä. Ensin niin kylmää, mutta hetki hetkeltä yhä lämpimänpää. Kaunista katseltavaa. Jos jään rikkoo, se satuttaa syvältä, eikä se palaudu helposti ennalleen.
    Lisäksi se muistitti liekkejä. Ehkä huono vertauskuva. Rakkaus on vaikeasti tavoiteltavaa. Mutta lähelle päästyä siitä ei tahdo irroittaa. Jokainen kosketus oli erilainen - kuten jokainen tulen leimahdus.
     Lopullinen tulos oli timantti. Rakkaus on timanttia. Se sokaisee jokaisen, vetää tunteet pintaan. Jokainen suudelma oli yhtä herkkä. Jokainen katse yhtä kiintyvä. Timantit on ikuisia. Rakkaus ei koskaan kuole. Niissäkin sanonnoissa se täsmäsi. Olin tyytyväinen, kun olin saanut kysymykselleni vastauksen.
     "Elyse?" matala ääni sai minut säpsähtämään. Sydämmeni pomppi kurkussani ja olin tukehtumaisillani hengitykseeni. Käännyin ympäri ja kohtasin talviuniltaan heränneen karhun. Ei kyllä yhtä kiukkuisen sellaisen.
      "Mitä sä siinä istut?" Liam mumisi silmiään hieroen. Katsoin toista silmät selälläni. Miten ihmeessä toiset voivat näyttää noin ihanilta, vaikka ovat juuri heränneet? 
     "En saanut unta" totesin ja laskeuduin selälleni makaamaan. Seurasin Liamin katsetta ympäri huonetta. "Pohdiskelin, et mun kannattais hankkii kissa"
     Liamin nauru. Musiikkia korvilleni suoraan sanottuna. Hän nauroi niin, että vatsan pohjastani kutitti. Käheästi, mutta eloisasti lämmittäen sisukseni.
     "Kissa?" toinen hykersi. Liam kaappasi äkkiarvaamatta minut niin sanottuun 'halaukseen' ja pörrötti hiuksiani. "Kuules vanhuuden höperö..." hän laski päänsä olkapäälleni saaden perhoset lepattamaan vatsassani. Suljin silmäni ja tunnostelin, kuinka hänen lämmin hengityksensä tuulahti tasaisin väliajoin kaulalleni.
     "Mitä sä kissalla tekisit?" poika kysyi silmät ummessa. Nautin siitä, kuinka tunsin hänen äänensä värähtelyn keuhkoissani.
     "Sen kanssa olis kiva leikkiä. Ja sille voisin höpötellä kaikkea. Se kuuntelis" kerroin väsymyksen hiipiessä kehooni.
     "Voithan sä sepittää mulleki" Liam kuiskasi. Keskustelumme keskellä yötä hiipui hetki hetkeltä ja muuttui lopulta pelkäksi mutinaksi. Hengitin yhä raukeammin ja kehoni rentoutui pikku hiljaa. Huomasin olevani yhä uupuneempi ja vaivuin tasaisesti heikkoon uneen. Olin puoliksi hereillä - jonkinlaisessa horrostilassa - kun kuulin Liamin hiljaista mutinaa. Hymy levisi väsyneille huulilleni ja putosin syvään pimeyteen.

    Joku ravisteli minut hereille. Availin hitaasti silmiäni. Hahmo hymyili edessäni.
    "Herää nyt jo" tuo hykersi ja kiskoi peiton pois päältäni. Mutisin kärttyisenä ja nappasin peiton takaisin. Vedin sen korviini ja suljin silmäni uudestaan.
    "Elyyse" tuo ääni vinkui.
    "Oo hiljaa mä nukun" tuhahdin. Peitto vedettiin taas päältäni ja kylmä ilma pureutui minuun. "Liaaaam" ulisin ja puristin itseni pieneen kippuraan. Avasin toisen silmäni ja kurkistin valoisaan
maailmaan. Liam oli pukeutunut villapaitaan ja farkkuihin.
     "Jos nyt nousisit. Mä kuolen tylsyyteen yksinäni" Räpyttelin silmäni auki. Liamin ääni värisi hänen puhuessaan ja tutkailin pojan liikkeitä. Yhdistin langat toisiinsa ja päättelin hänen kaipaavansa isoisäänsä. Aina yksin jäädessään se palautuu hänen mieleensä, eikä ole lähtemässä.
     "No hyvä on sitten" totesin ja ojensin käteni, jotta toinen voisi kiskoa minut istumaan.

     Aamupala pöydässä Liam vääntelehti hermostuneesti. Hän halusi sanoa jotain, muttei uskaltanut avata suutaan. Tavoitin hänen harhailevan katseensa, lukitsin hänen silmänsä ja sanoin:
     "Kakista ulos" Liam tuijotti minua. Ei rikkonut katsekontaktia väliltämme.
     "No kun..." tuo sönkötti. "Mä ajattelin et jos... Siitä sun vi... Äh unohda" Olisin halunnut väittää vastaan niin kauan, että tuo kertoisi ajatuksensa, mutta hiljainen ääni kantautui keittiöön makuuhuoneesta. Liam pomppasi ylös tuolista ja ryntäsi hakemaan puhelintaan.
     "Joo... Aha, kyl se varmaan sopii... Moro" hän puhui ja käppäili takaisin luokseni.
    "Kukas se sieltä soitteli?" kysyin kulauttaen loput teestä kurkkuuni.
    "Niall" tuo ilmoitti lyhyesti. "Onhan se okei, jos se tulee tänne hetkeks, ennen ku meijän täytyy lähtee töihin?" tuo kyseli.
    "Juu ei siinä mitää. Mä meen vetää vaatteet päälleni" huikkasin ja pujahdin ulos keittiöstä, jossa vallitsi hieman jäykkä ilmapiiri.

     Niall saapui luokseni hiukset pörrössä, hieman aamu-unisen näköisenä.
    "No, mites menee?" kysyin ja pukkasin tuota leikkisästi olkapäähän.
    Niall käppäili olohuoneeseen ja lösähti sohvalle. "Ihan jees"
    "Näytät aika pirteeltä" totesin istuttuani nojatuoliin. Liam oli kadonnut jonneki, ehkä vessaan.
    "No älä... En oikeen saanu nukuttuu tän selän kanssa" blondi sanoi hieroen niskaansa irvistäen tuskaisesti. "Turkasen revähdys..." Mutisin jotain vastaukseksi ja katselin ikkunasta ulos. Niall näpytteli jotain puhelimeensa ja heitti vekottimen sitten pöydälle.
    "Hei muuten" irlantilainen aloitti. Käännyin katsomaan häntä kysyvänä. "Ajoitko sä mennä sinne?"
     "Ai minne?" en ihan saanut kiinni, mistä toinen puhui.
     "Sinne terapiaan. Kai Payne jo kertoi?" hän sanoi varovasti. Niall näytti katuvalta, kuin olisi puhunut ohi suunsa.
      Ja niin hän olikin. "Mikä terapia? Mulleko?!" kiivastuin ja pomppasin pystyyn. Liam ilmestyi kuin taikaiskusta oven suulle ja pojat vaihtoivat katseita keskenään.
     "Liam!" tiuskaisin nuorukaiselle.
     "Elyse --" Liam henkäisi ja alkoi selittää nopeaan tahtiin. "Älä ylireagoi. Me vaan pohdittiin, että ehkä sun kannattais hakea apua tohon..." miehen alku takelteli sanoissaan.
     "Ja pah!" viha kiehui aivoissani. "Mäkö terapiaan?!" marssin hämmentyneen Niallin ohitse Liamin luokse, vilkaisin häntä tuimasti ja lampsin huoneeseeni mököttämään.

     Joku koputti oveeni ja murahdin todella ystävällisen vastauksen. Liam asteli kuitenkin luokseni ja istui sängylle hiljaa.
     "Niall meni kävelylle..." tuo sanoi arasti. En vastannut. Minua otti päähän tuollainen käytös. Liam nosti hiuksiani, mutta vetäydyin kosketuksesta ja katsoin toiseen suuntaan.
      "Elyse-kulta" normaalisti tuo olisi saanut perhoset lentämään vatsassani. Nyt se vain toi uudet kyyneleet silmiini, jotka minun oli estettävä valumasta poskilleni. "Mä vaan... Halusin auttaa sua. Sä tarviit apuu tohon. Siitä voi parantua. Uskoisit mua" Liam leperteli.
     Olin kuitenkin liian vihainen tuolle edes kuunnellakseni. "Liam häivy" tiuskaisin vetäen tyynyn kasvojeni suojaksi.
     "Elyse... Oikeesti. Jos sä satutat itteäs, se satuttaa yhtä paljon myös mua" Liam sanoi tuskaisesti.
     "Ihan sama"
     "Se ei oo niin paha"
     "Miltä susta tuntuu? Miksi viiltelet hyvä tyttönen? Koita ajatella positiivisesti?" sanoin inisevällä äänellä imitoiden terapeuttia. "Mä en mene sellaseen ajan hukkaan. Mä en oo mikään hullu. Enkä sairas" Olen rikki. "Ehkä mä en edes tahdo parantua, jos niin nyt voi sanoa tästä" puhuin ääni väristen. Nostin syvän katseeni ylös ja katsoin poikaa edessäni. En voinut valehdella itselleni. Teki kipeää nähdä Liamin punaiset silmät.
     "Älä jaksa välittää musta!" kivahdin ja hyppäsin ylös sängyltä. "Vihaan sua! Vihaan maailmaa! Vihaan itteäni, elämää, kaikkea!" purskahdin itkuun jo ajatellessani, kuinka tyhmä olinkaan.
     "Älä tee tätä ittelles..." Liam yritti kuiskata.
     "Jätä mut rauhaan! Unohda mut! Musta ei oo mitään muuta kuin haittaa!"
     "Eikä ole! Sä oot upee --"
     "Painu helvettiin!" kirkaisin ja juoksin ulos huoneesta. Juoksin ulos talosta. Juoksin ulos kaupungista. Juoksin ulos ihmisten luota, juoksin pakoon maailmaa. Juoksin niin kauan, etten muistanut edes omaa nimeäni. Kaaduin maahan kyynelten sumentamana ja toivoin etten enää nousisi.

***

Nöyrä anteeksi pyyntö! Oon ollu ihan super hidas ja laiska ja tässä on muutenkin ollu kaikkee meneillään. Tuli tosi tönkköö tekstii... Antakaa anteeksi.
Onko mulla enää lainkaan lukijoita, kun oon näin epäaktiivisesti päivitelly?
Nyt lupaan että tekstiä on tulossa... ehkä alkuviikosta :DD