Alone and afraid ~ 13

    Joku minuun sitten iski. En tiedä mitä se oli, mutta eräänä päivänä löysin itseni terapian vastaanotolta. Käteni hikoilivat ja puheeni oli pelkkää änkytystä.
    Mutta kun lähdin pois rakennuksesta, oloni oli mahtava. Maailma tarvitsee lisää Liian - terapeuttini - kaltaisia ihmisiä. Hänen kanssaan oli niin helppo ja avointa puhua. En edes itkenyt, mihin olin jo varautunut.

     Jonkin aikaa katseltuani näyteikkunoita, askelsin vaatekauppaan ja tiirailin villapaitoja. Hintalappuihin en uskaltanut koskea - tulisi vain surkea olo, kun ei ollut rahaa. Pyörin miesten osaston alennuskorissa. Tumman sininen villapaita, jossa oli koristekuviota hihoissa ja helmassa makasi tangossa edessäni. Nostin sen käteeni - se tuntui pehmeälle kuin pumpuli. Hintakaan ei ollut paha. Jotenkin vain huomasin itseni kävelevän kassalle ja samassa villapaita olikin minun. Ei minun - erään toisen. 
     Joulu lähestyi vauhdilla. Kaupungilla vilkkuivat punaiset valot ja kuusen ympärillä pyörivät lapset tonttulakeissa. Aikuiset kantoivat pusseissa ja kasseissaan joululahjoja läheisilleen. Suklaapuodissa kävi kova vilske. Huokaisin ja lähdin tallustamaan kotiani kohti.

     Minua odotti ankea, sotkuinen asunto vailla minkäänlaista jouluiloa. Oloni oli melankolinen. Kaikki tuntui kaatuvan niskaan. Lösähdin sohvalle ja selailin puhelintani väsyneenä. Vajaa viikko jouluun. Ennen joulu oli ollut minulle vuoden kohokohta, tästä joulusta tuskin tulisi yhtä huumaava juhla. Pudotin kännykkäni lattialle, hyvä jos se ei mennyt säpäleiksi. Piilouduin viltin alle pakoon maailmaa. Suljin silmäni ja ajattelin kesäistä tuoksuvaa kukkaniittyä, jossa hyppelisin hiukset hulmuten. Puun takaa saapuisi prinssi ja kävelisimme käsikkäin auringon laskuun...

    "Voi vittu sun kanssa!" mies karjui ja kyyristyin jo valmiiksi suojaan lyönniltä. Mutta työnantajani tyytyi vain potkaisemaan autoa vihaisena. "Sä et voi tehdä mitään oikein!" pysyin hiljaa ja katsoin nöyränä maahan. Ukko saarnasi minulle vihoissaan. En minä voinut tietää, että se laatikko oli noin tärkeää... Olin erehtynyt päivästä ja unohtanut viedä toimituksen, joka näköjään oli elämääkin tärkeämpi asia.
    "Olen pahoillani..." mutisin mahdollisimman surkean näköisenä. Sade oli kastellut hiukseni ja polvessa jomotti mustelma. Sivusilmällä huomasin jokseenkin tutun näköisen pojan katsomassa ikkunasta meitä.
    "Tuki suusi ja pakkaa kamasi!" huomioni kääntyi takaisin pomooni.
    "Anteeksi, mitä?" tuhahdin otsa kurtussa.
    "Saat potkut!" tupakalta haiseva hengitys pöllähti kasvojani vasten, kun mies kumartui murahtamaan korvaani.
    "Voi juma..." mumisin itsekseni ja suljin silmäni hetkeksi. "No se on sitten moro!" paiskasin kädessäni olevat tavarat idiootin päälle ja marssin mielenosoituksellisesti sisälle.
     Melkein törmäsin ikkunasta ulos tiirailevaan nuorukaiseen. Katseemme kohtasivat ja äskeinen viha laantui kuin tuhka tuuleen. Ruskeat silmät tarkastelivat minua päivien jälkeen. En osannut tehdä mitään - en hymyillyt tai sanonut mitään. En edes osoittanut vihaani, vaikka tiemme viimeksi erosivat riitamme.
     Lopulta Liam uskaltautui avaamaan suunsa. "Umh.. Moi" En vastannut - kai kannoin vieläkin kaunaa ruskea silmäiselle pojalle. Emmin hetken; olisiko syytä antaa anteeksi tuolle nalle karhulle. En minä vihainen ollut - sitä paitsi loppujen lopuksi terapiassa oli rentouttavaa. Meinasin jo myöntyä, mutta mieleni muuttui äkisti.
     "Mun pitää mennä" totesin pyyhkäisten märät hiukseni pois olaltani. Pujahdin Liamin ohitse ja hölkkäsin pois taakseni katsomatta.
    En sitten koskaan saa rauhaa. Jo seuraavassa mutkassa Niall tuli minua vastaan.
    "Hei Elyse! Miten menee?" pirteä blondi kyseli rennosti - kuten aina ennenkin. Jo katseestani saattoi huomata, etteivät asiat nyt aivan taivaallisesti olleet.
    "Ootko nähnyt Liamia?" Niall jatkoi ja tunki kännykkänsä taskuun.
    "Tuolla se äsken oli" mutisin ja laahustin eteenpäin. Odotin irlantilaisen lähtevän etsimään ystäväänsä, mutta hän jatkoikin matkassani.
     "Hei, meijän pitäis puhua" toinen sanoi yhtäkkiä.
     Pyöräytin silmiäni. "Mistä niin?"
     "Susta. Sun pitää jutella Liamille. Pysähdy!" toinen korotti ääntään ja nappasi minua olkapäästä, Katsoin sinisiin silmiin hetken ja huokaisin.
     "Okei okei. Tuu mun luo illalla" myönnyin ja Niall oli jo kääntymässä, kun pysäytin hänet. "Älä kerro Liamille" sanoin painoittaen sanaa älä.
     "Kyllä kyllä, arvon neiti" Niall henkäisi ja kumarsi kuninkaallisesti. Pudistin päätäni huvittuneena ja tallustin pois paikalta.

Niallin kanssa aika kulki kuin siivillä. Juttelimme kaikesta muusta, mutta emme vihjannetkaan terapiasta, Liamista tai muusta sanaakaan. Hänen lähtiessä minulla olisi riittänyt juttua vielä vaikka kuinka kauan.

Pitkääkin pidemmän viikon jälkeen se jouluaatto saapui. Kolme kynttilää paloivat pyödälläni, kun yksikseni istuskelin ruuan ääressä. Vaivaiset juhlaruokani rajoittuivat lähikaupasta hankittuihin porkkanalaatikkoon ja limppuun. Ei minulla ollut muutakaan tekemistä, ja olin tylsyyden uhrina keittänyt lihasoppaa ja perunoita. En ollut koskenutkaan ruokaan, mutta nousin pöydästä ja hyppäsin sohvalle. Villapaidan sisään ei kylmä ilmapäässyt - lumi oli vihdoin saapunut Lontooseenkin. Puut hohtivat kauniina ja hiutaleita putoili yhä harmaalta taivaalta.
    Radiosta soi joululauluja ja hyräilin niiden mukana. Sytytin takkaan tulen ja fiilistelin joulua sohvalla.
    "All I want for christmas is you.." hyräilin hiljaa. En tuntenutkaan oloani niin yksinäiseksi, mitä olin. Tämä oli vain vähän erilainen joulu, kuin ne sukulaisjoulut, joissa piti naureskella tätien ja setien - joita en ollut koskaan tavannutkaan - kanssa notkuvan joulupöydän ympärillä. Tämä sopi paljon paremmin minulle.
    Olin uppoutunut kirjaani takkatulen lämmössä, kun ovikello soi. Ensin luulin sen olevan vain mielikuvitustani, mutta sitten se soi uudestaan. Kummastuneena tallustin villasukat jalassani eteiseen ja avasin oven. Kylmä tuulahdus pöllähti sisään. Kohotin katseeni valkoiseen kukkakimppuun. Äimistyneenä nostin katseeni ylös.
    "Liam..." henkäisin vielä yllättyneenpänä. "Mitä tämä nyt on...?" kyselin aivan poissa tolaltani. Liam astui sisään hymy huulillaan ja sulki oven.
    "Odotatko jotain?" Liam kysyi ja ojensi kukkaset minulle. Kannoin niitä varoen ja vein ne keittiöön.
    "En. Ihan yksikseni täällä oleskelen" sanoin laittaessa tuoksuvat kukkaset maljakkoon.
    "No sitten varmaan seura kelpaa" Liam virnisti perhosten lennellessä vatsassani. Vein kukkaset olohuoneeseen ja asetin ne ikkunalaudalle.
    "Liam... Mitä tää nyt on?" kysyin epäilevästi. Toinen katseli minuun ja naurahti.
    "Ei mitään. Tulin vaan moikkaamaan sua, arvelin, että homehdut täällä yksinäsi" tuo kohautti olkiaan ja istui sohvalle. Hän otti kirjan, jota olin juuri äsken lukenut, käsiinsä ja luki takakannen.
     "Eikö sulla ollut muuta..? Tai siis, etkö ollukaan perhees kanssa?" kysyin istuutuen takan eteen lattialle. Nythän oli sentään joulu. Kai Liamilla nyt muutakin tekemistä olisi ollut...
    "Njääh, me otettiin jätkien kanssa vaan rennosti" Liam totesi ohimennen.
    "Ai Niallin ja muiden?" utelin, kun en mutakaan keksinyt.
    "Ei, ne on perheensä kanssa, muitten kavereitten mukana vaan" tuo sanoin minun letittäessä pörröisiä hiuksiani. Hetken hiljaisuus ympäröi meidät - minun katsellessa ulkona pyryttävää lunta ja ikkunalautaa koristavaa kukkakimppua. Liam taas syventyi tulen liekkeihin.
    "Hei!" tokaisin yhtäkkiä. "Ootko sä syönyt?"
    "No, hiuk --"
    "Nouse ylös nyt" käskin ja vedin toisen ruokasaliin. Hain nopeasti toiset ruokailuvälineet ja lautasen ja asetin ne pöydän toiselle puolelle. "Ei ruoka maittanut yksinääni, mut jos..." jätin lauseeni kesken ja vilkaisin pidempää poikaa vieressäni. Istuimme vastakkain ja aloimme ruokailemaan. Aluksi juttelumme oli hieman kankeaa, mutta sitten se alkoi luistaa, niinkuin ennen. Kerroin hänelle terapiakäynnistäni, hän otti sen rennosti ja minusta tuntui että olimme sopineet välimme sanattomasti.

     Illallisen jälkeen lähdimme Liamin ehdotuksesta kävelylle. Kirpeä ulkoilma oli raikasta ja lumi kimmelsi kauniisti katulampun valossa. Ulkona ei ollut juuri ketään. Kävelin mietteissäni eteenpäin ja kuuntelin lumen narskumista, kunnes tunsin lumipallon osuvan selkääni. Käännyin hitaasti ympäri ja lukitsin katseeni viattoman näköiseen nuorukaiseen muutaman metrin päässä.
     "Sinuna mä juoksisin pakoon ja äkkiä" sanoin hymyillen ja kumarruin nappaamaan lunta käpäliini. Juoksin nuorukaisen perään toisen nauraessa kippurassa.
     "Elyse! Älä!!" Liam räkätti, kun tungin kylmää lunta hänen niskaansa. Samassa hän lähti juoksemaan ylämäkeen minun seuratessa visusti perässä. Liam hidasti vauhtiaan ja olin valmiina lunta lapasissani. Odottamatta poikanen kääntyi ja minä vuorostani sain lunta naamaani. Kiljuin ja nauroin samaan aikaan lunta suussani.
    "Tyhmä!" kikatin ja yritin paiskata lunta toisen naamaan. Se lensi kuitenkin ohitse ja yritin uudestaan. Vaatteeni olivat kastuneet ja hiuksistani valui lunta.
     "Hei odota --" Liam yritti huutaa, mutta paiskasin jo kasan lunta tuon kasvoille. Nauroi vedet silmissä ja kaikki tuntui niin täydelliseltä. Muut ajatukset kaikkosivat meidät pelatessa lumisotaa, kuin päiväkoti-ikäiset.
     "Liam!!" Kiljahdin kompastuessani puun oksaan. Kierähdin selälleni ja jäin makaamaan maahan. Liam kumartui ylleni ja lunta putosi naamalleni.
     "Kaikki hyvin?" toinen kysyi huolestuneena ja sai vastaukseksi raikuvan naurun. Samassa hän oli jo pyörähtänyt viereeni makaamaan.
     Lumi tuntui kylmältä selkääni vasten, mutten voinut nousta ylös. Taivas täynnä tähtiä veti minua puoleensa. Tuijotin taivasta monta minuuttia. Unohdin ajan ja paikan - jopa Liamin läsnäolon.
    "Mitä mietit?" matala ääni herätti minut ajatusten maailmasta.
    "Elämää... Se on niin... Kummallista" sanoin hiljaa. Käänsin pääni sivulle kohdaten ruskeat silmät.
    "Niinhän se välillä" toinen hymyili. Hymähdin hiljaa itsekseni ja nousin istumaan. Lunta putoili takistani ja pudistin lapasiani.
    "Pitäisköhän meijän mennä takaisin..?" kysyin toiselta, joka tuijotti eteensä.
    "Ei mennä vielä" Hän vastasi nopeasti. "Elyse... M-mun täytyy.. Kertoo... Äh unohda" tuo änkytti.
    "Hei. Kerro vaan" pyysin katsellen Liamia silmiin. Hetken hiljaisuus vallitsi meitä.
    "Älä suutu. Mut... Viilteletkö sä yhä?" Tuo sanoi suoraan. Purin huultani ja katselin maahan. "Eli sä teet sitä vielä" Liam sanoi huokaisten.
    "Ei sun tarvii välittää siitä..." sanoin silmieni kostuessa. Älä itke nyt...
    "Elyse, kuuntele mua nyt. Kerrankin. Ja paina tää kalloos" Liam sanoi tuijottaen syvälle silmiini.

***

Päivät vaan katoaa, en ehi lainkaan kirjottamaan. Tällainen osa nyt tällä kertaa, tykkäsittekös?
Nii, ja pidättekö uudesta ulkoasusta? Tein vähän erilaisen, kun en löytänyt pojista mitään sopivaa kuvaa... :D
Hei haluisitteko muuten tietää musta jotain enemmän? Tuli vaan mieleen että voisin jossain kohtaa tehä sellasen kysymys-postauksen, että saisitte kysellä kaikkee musta! Miltä kuulostaa? 

Ja iloista itsenäisyyspäivää!! :)