Alone and afraid ~ 14

    Odotin hiljaa, että Liam sanoisi jotain. Kovasti hän pohdiskeli, muttei saanut suustaan ulos mitään. Katsoin syvälle hänen silmiinsä.
    "No sano nyt jotain" naurahdin kankeasti jämäkkä ilme kasvoillani. Liam katseli minua pitkään, huokaisi ja siirsi katseensa tähtitaivaalle.
    "Elyse... Mä en ymmärrä sua" tuo sanoi ääni värähdellen. "Etkö sä oikeesti nää sitä kaikkea?"
    "Mitä kaikkea?" kysyin hiljaa.
    "Elämän kauneutta" Liam kuiskasi syvällisesti. Näin, ettei hänen ollut helppo siinä istua ja puhua minulle. Mutta olin kiitollinen, että hän pystyi sanomaan sen.
    "Liam" sanoin ja lukitsin katseeni häneen. "En. Mä en näe sitä. Oon varmaan sokea siinä suhteessa" Lumi alkoi pikku hiljaa tuntumaan kylmältä ja märältä allani. Ahdistus lävitsi kehoni.              Uskallanko kertoa? Voinko tosissani päästä kaiken ulos? Nyt olisi hyvä hetki. Tällaista toista ei tule, sen tiesin. Mitä jos kerron? Mitä siitä seuraa? Helpotuksen tunnetta? Katuisinko sitä? Mitä hän minusta sitten ajattelee? Menetänkö hänet? 
     Ajatukset vain pyörivät päässäni. Hiljaisuus oli laskeutunut meidän yllemme.
    "Jos vain lähdettäisiin takaisin?" ehdotin viattoman näköisenä.
    Liam kuitenkin tarttui käteeni ja pysäytti aikeeni vahvalla katseellaan.
    Siinä tähtien alla istuskellessani minusta tuntui yhtäkkiä hyvin pieneltä. Ja tein päätökseni. Mitä menetettävää minulla oli? Nyt tai ei koskaan.

    "Mä elin pitkään yksin. Vailla valoa ja rakkautta. En tiennyt, kuka olen. Mitä minun kuuluisi tehdä. Miksi olin täällä. Yhtäkkiä elämääni pulpahti eräs ihminen. Päästin hänet sisään" hymyilin ajatellessani häntä, etten voinut enää katsella toista silmiin. Käänsin katseeni maahan. Lumi kimalteli pienesti ja rohkaisi minua jatkamaan. "Et koskaan viestinnyt, että mee pois. Mitä olisikaan tapahtunut, jos emme olisi koskaan kohdanneet? Jos en olisikaan silloin laittanut sitä työhakemusta postiin? Jos et olisi hymyillyt niin lämpimästi, olisinko koskaan selvinnyt näin pitkälle?"
     "Älä jossittele. Et voi muuttaa mitään"
     "Silti. Olin rikki, hukassa, sekaisin... En nähnyt syytä jatkaa eteen päin. Olen ruma, inhottava, kelpaan vain nyrkkeilysäkiksi..." henkäisin syvään.
     "Hyvänen aika El, sä oot täydellinen. Täydellisyyteen ei tarvita fitness-kroppaa, kymmenen kiloa meikkiä, kimeää pissis-ääntä, blondattuja metrin pituisia kimaltelevia tekohiuksia. Sisäinen täydellisyys on paljon merkittävämpää, kuin ulkoinen. Maailma on ruma paikka, mut sä oot kaunis. Olet täydellinen minulle. Ei siihen paljoa tarvita. Vain sydän". Itku kuristi kurkussani, ja Liam varmasti huomasi sen. "Itke pois vaan. Ei itkeminen oo heikkoutta. Se kertoo, että sulla on sydän. Jos kaikki olisi aina ruusuilla tanssimista, mitä järkeä siinä sitten olisi? Joskus on pakko sataa, jotta voi taas aurinko paistaa"
     "Älä puhu noin ihanasti" naurahdin puditellen päätäni pienesti. "Vaikka sä ootkin tommonen törppö, autoit mut taas oikeille raiteille. Opetit taas hymyilemään. Ja kerroit, ettei kannata esittää"
     "Törppö? Kiitos vaan" Liam naurahti ja kierähti maahan selälleen.
     "Hei törppö, sä oot mun toinen siipeni" sanoin hiljaa, en ollut edes varma, halusinko Liamin kuulevan. Hän siirsi ruskeat silmänsä taivaalle suun kääntyessä virnistykseen.
     "Autoit mut unohtamaan sen kaiken. Edes hetkeksi. Pelastit tyhjän elämäni" sanoin epävarmasti, en ollut enää varma, kiinnostiko toista valitukseni.
     "Hei, kaikki on vain väliaikaista. Jos tarkemmin ajattelee, ihan kaikki on ohimenevää. Sä oot nuori. Sulla on koko elämä edessäs. Elä hetkessä. Elä, ennen kuin kuolet, niin ei tarvitse alkaa katumaan myöhemmin" Liam puhui hiljaa. En voinut olla huomaamatta, miten yksi kyynel vierähti hänen poskelleen.
     "Isoisäs tais opettaa sulle vähän kaikkea" totesin ohimennen. Liam nousi istumaan ihmetys kasvoillaan.
     "Miten sä...?" hän henkäisi otsa kurtussa. Kumarruin varovasti eteen päin, hitaasti pyyhkäisten eksyneen kyyneleen hänen poskeltaan.
     "Sitä oppii. 'Rikottu hoivaa hellemmin. Rikottu huomaa herkemmin, tuntee syvemmin. Rakastaa aidommin'" muistelin yhtä runoa, jonka olin joskus kauan sitten lukenut.
     Liam nousi istumaan eteeni ja kohotti kätensä. "Hymyile" hän sanoi yhtäkkiä. Kohotin suupieliäni ujosti. Nuorukainen naurahti ja pudisteli päätään. "Aidosti". Katselin maahan, ennen kuin Liamin käsi tarttui käteeni. Vastustamattomasti aloin hymyillä ja avasin silmäni.

    Siinä hetkessä oli vain kolme asiaa: Liam, minä ja tähdet. Katselin Liamin silmiä, kuin peläten, että ne vietäisiin pois. Kyyneleet olivat kuivuneet poskilleni. Tajusin, kuinka haurasta kaikki oikeasti oli. Tämäkin hetki vain sattumoiden yhteentulos. Mietin Liamin sanoja. Tämä on väliaikaista... Liam risti kätemme edelleen hymyillen. Minun hymyni oli jo haihtunut.
    Samassa huomasin, että Liamhan oli edessäni. Siinä hän oli ja pysyi. Ei ollut lähdössä mihinkään. Mitä vielä odotin? 
    Liam nojautui varovasti eteenpäin. Molemmat olimme niin ajatuksissamme, että melkein pystyin kuulemaan aivojen raksunan.
    "Liam --"
    "Shh" tuo sanoi. Katselin poikaa nyt lähietäisyydeltä. Hänellä oli kauniit kasvot. Kaikki tuntui niin epätodelliselta.
     "Hei mä --"
     "Shh, hiljaa..." toinen naurahti taas. Liam siirtyi aavistuksen lähemmäksi.
     "Liam oikeesti en --"
     "Elyse, nyt hiljaa!" Liam lähestyi minua katsellen kasvojani ja tutkien reaktiotani. Hän oli sentin päässä kasvoistani. Liam epäröi. Minä epäröin. Sitten Liam sulki silmänsä painaen huulensa omilleni.

     Olin joskus jättänyt kaiken taakseni. Kauan sitten, en jäänyt kaipaamaan mitään. Kun lähdin kotoani. Jätin ainoan turvapaikkani ja lähdin vieraaseen maailmaan. Olin vain kuullut siitä tarinoita. Ei minulla ollut mitään ohjeita, kukaan ei ollut neuvonut, mitä piti tehdä. Olin vain syöksynyt päätä pahkaa seikkailuun.
     Sama seikkailuhimo ei ollut kadonnut mihinkään vuosien saatossa. Syöksyin suudelmaan sen enempää miettimättä. Olin aina luullut, ettei minusta olisi mihinkään. Siinä hetkessä - tuntemattomassa paikassa, jouluaattona, tähtien alla lumipeite allamme - tunsin herääväni eloon. Vedin sisääni kaiken siitä hetkestä. Liamin olemuksen, sen vahvan tunteen, kaiken. Varastoisin sen ja kaivaisin esille, kun tarvitsisin piristystä.
     Suudelma oli hento, tunnetta sisältävä, totuuden hetki. Liam piti minusta kiinni. Se oli kuin sykähdyttävän kappaleen mahtipontinen kitarasoolo, joka pistää kylmät väreet kulkemaan kehossa. Nostaa käsikarvat pystyyn tahtomatta. Vahvat käsivarret ympärilläni tunsin olevani liekeissä, vatsan pohjassa asti kupli.
    En pelännyt enää. En pelännyt elämää. Ottaisin vastaan kaiken, minkä se toisi. Hyvät ja huonot hetket. En pelännyt kuolemaa. Kaikki olimme täällä syystä. Minäkin.
    Kaikki kylmyys ja ankeus oli kadonnut taivaan tuuliin muutamassa minuutissa. Irrottauduin hitaasti pitäen silmät suljettuina. Kun avasin ne, kohtasin maailman suloisimmat suklaasilmät. Oli mahdotonta estää sitä hymyä, joka valtasi kasvoni ja mieleni. Onnellisuus poreili sisälläni.
    "Mä rakastan sua Liam!" huudahdin yhtäkkiä ja umpionnellisena hyppäsin miehen syliin. Liam kellahti maahan ja kietoi käsivartensa ympärilleni nauraen. Puristin häntä tiukasti, olin halunnut tehdä sen jo niin kauan. En päästänyt irti - en kyennyt.
     "Jäädään ikuisesti tänne" Liam kuiskasi korvaani. Itkin taas - olin aivan sekaisin. Rakkaus - se on vahvinta, mitä olen kokenut. Se välittäminen toisesta ihmisestä.

     Mutta nyt tiesin, miksi elin.

***

Sorge, tuli vähän lyhyt, mut tohon oli hyvä lopettaa. Tähän ei varmaankaan tuu montaa lukuu enää :'( 

Nii, haluutteko sen kysymyspostauksen?? :))

Teen siit sit oman postauksen, jos haluutte...? 

JA HEI!!! Käykää kattoo mun uus blogi, TÄÄLTÄ!! Varsinki jos ootte yhtään kiinnostunu musiikista :DD