The sun will be rising back home ~ 13

Aurora:

"Ollie?" sana pääsi vain kuiskauksena suustani. Katsoin veljeäni, ja unohdin, miten hengitetään. Hän oli ollut poissa varmaan kaksi viikkoa ilman, että olin kuullut hänestä mitään. Ja nyt hän seisoo tuossa, ilmi elävänä edessäni. En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa. Ollie pysyi hiljaa ja laittoi auton oven kiinni. Suustani ei tullut sanan sanaa siinä tilanteessa.
"*kröhöm*" Niall yskäisi takanani ja sai minut säpsähtämään. "Mä taidan mennä tekemään sitä ruokaa, mistä oli puhetta..." Irlantilaisen äänestä kuului epävarmuus, ja minä nyökkäsin.
"Tuun kohta takasin" kuiskasin katsoen Ollieen.

Niallin lähdettyä välillemme syntyi hieman kiusallinen hiljaisuus. Se oli outoa. Veljeni, joka oli kaikista kolmesta lähin sydäntäni, potkiskeli kiviä kengän kärjellään. Lähdin kävelemään pois pihasta ja viitoin Ollien mukaani. Kävelimme hiljaisuudessa vilkuillen toisiamme tietämättä, mitä sanoa.
"No... Mitä sä täällä teet?" kysyin ehkä hieman liiankin tiukkaan sävyyn. Ollie mulkaisi minua ja kohautti olkapäitäni.
"En tiedä... Luulin, et kaipaisit mua, mut ei siltä vaikuta" hän sanoi hiljaa. Pysähdyin äkisti ja huomasin Ollien kasvoilla vilahduksen surua. Hän pysähtyi eteeni.
"No, miten oot pärjänny täällä?" tuo viimein avasi suunsa. Kohautin olkiani ja katsoin muualle.
"Mites tässä..." sanoin todettuani, että veljelläni ei ollut tietoa Garrystä.
"Ootko pärjäilly Garryn kanssa?" hän siirtyi heti asiaan kiertelemättä. Vilkaisin häntä nopeasti, ennen kuin vastasin:
"Hyvin". Ollie ei näyttänyt kovinkaan uskovaiselta.
"Entäs Niall ja Zayn?" Hän jatkoi kyselemistä. "Niallin kanssa sulla ainakin synkkaa..." Ollie viittasi äskeiseen hetkeen. Yritin etsiä veljeni silmistä jotain kiusoittelua tai huvittunutta äänen sävyä, mutta tuo vain katsoi tyhjillä silmillään minuun.
"Miks sua kiinnostaa?" huokaisin. Kävelin muutaman metrin eteen päin ja käännyin sitten ympäri.
"Miks ilmestyit tänne just nyt?! Susta ei oo kuulunut mitään kolmeen viikkoon ja sit vaan tuut tänne ihan ku mitään ei olis tapahtunut!" Huudahdin, mutta kaduin sitä heti.
"Mä välitin mun siskosta joskus! Mut en enää!" Ollie huusi.
"Ja mä vihaan sua!" raivosin takaisin.
"Sä oot idiootti! Mä olin se, joka piti susta huolen pienenä. Suojelin sua ja rakastin joka solulla! Mut nyt... Nyt en tiedä enää mitä tehä" Veljeni sanat hiipuivat kuiskaukseksi. Hän oli hetken hiljaa, mutta kiihtyi sitten uudestaan.
"En taho enää nähä sua!" tuo sähähti. Sanat satuttivat minua syvältä. En pystynyt katsomaan veljeeni enää - häneen katsominen satutti vielä enemmän. Kävelin tuulimyllyn luokse ja istuin maahan. Ollie jäi katsomaan minuun vähän matkan päähän. Sitten hän käänsi katseensa pois ja katsoi alas laaksoon. Tuijotin häntä ja ajatukseni laukkasivat. Pyydä ja anna anteeksi. Pieni ääni päässäni sanoi. Ettei tästä tule mitään suurempaa välirikkoa. Minusta tuntui, että pieni ääni tahtoi suojella minua. Painoin pääni polviini ja rutistin silmäni kiinni.
"Anteeks, mä en tarkottanut..." kuiskasin tietoisesti, että Ollie ei kuullut sitä. Nostin pääni takaisin ylös ja huomasin veljeni kadonneen jonnekin. Sen sijaan Niall juoksi luokseni ja otti minut tiukkaan halaukseen.

"Niall..." aloitin ja pyyhin kyyneliäni. Katsoin sinisiin silmiin, jotka tuijottivat myötätuntoisesti takaisin. "Mitä, jos se ei anna anteeksi?" Kysyin hiljaa.
"Älä ajattele noin. Tietenki se antaa" hän sanoi ja suuteli otsaani. "Sä meet sen luokse, kerrot kaiken ja sitten halaat sitä tiukasti" Niall ohjeisti. Nyökkäsin hiljaa.
"Mut se sanoi, ettei haluu nähdä mua enää..." nyyhkytin. Poikaystäväni katsoi minua pitkään. Nousin hitaasti ylös ja selkääni koski, sillä olin istunut maassa varmaan puolitoista tuntia. Kävelimme kohti taloa. Vatsan pohjassani ikävä tunne vain kasvoi. Yritin taivutella sanoja oikeanlaisiksi, mutta se vain sekoitti päätäni liikaa. Yhtäkkiä näin Ollien uuden auton kaahaavan kovaa vauhtia pois pihasta.
"Noin! Tosi kiva!" Tiuskahdin, käännyin nopeasti kaanoillani ja suuntasin askeleeni suoraan hevostallille. Niall hölkkäsi perässäni.
"Se menee varmasti vaan jonnekin asioille kaupunkiin" Niall sanoi.
"Joo, niin varmaan!" sähähdin, mutta äkkiä mietin, miksi kiukuttelin irlantilaiselle. Vilkaisin Nialliin, joka hiljaa käveli vierelläni.
"Sori"
"Ei se mitään" sanoimme melkein samaan aikaan. Hyppäsin kevyesti puuaidan yli ja keskeytin Brownin ruokatuokion. Satuloin sen tottuneesti ja kiristin hihnat nopeasti.
"Mihin oot menossa?" Sinisilmä kysyi, kun talutin Brownin ulos aitauksesta.
"Jonnekin kauas, josta kukaan ei mua löydä" uhosin ja vilkaisin nopeasti taloon. "Nähään, sinisilmä" sanoin haikeasti ja hyppäsin hevosen selkään. Painoin pohkeitani hevosen kylkeen ja se heilautti päätään, ennen kuin syöksyi laukkaan. Tuntui pahalta jättää Niall siihen seisomaan, mutta en voinut muutakaan.

Laukkasin pitkin Australian nurmea. Hiukseni liehuivat vauhdissa ja nautin tuulesta, joka lävisti kehoni. Vain hevosen kenkien kopse vasten kovaa maata kulkeutuivat korvaani. Tätä minä tarvitsin. Hetken yksinäni. Pois kaikista ja kaikesta. Hetken vain itseni kanssa, jotta pystyisin keräämään ajatukseni taas kokoon. Ratsastin ilta-auringossa yksin, vain Australian luonto ympärilläni. Rakastin tätä. Ratsastaa huumaavalla vauhdilla ilman päämäärää. Pysähdyin hiljaa ja katsoin maisemaa. Hymy hiipi huulilleni. En voisi ikinä luopua tästä. Katsoin maata, ruohoa, tilaa ja kukkuloita. Ollie palasi mieleeni, ja hymyin laski aavistuksen. Silloin, - siinä keskellä ei mitään -, oivalsin jotain. Ollie oli osa minua. Pystyin tuntemaan yhden palan puuttuvan sydämmestäni, kun hän oli poissa. Hän oli osa minua ja perhettä. Kuten Marcus, Walter, äiti ja isä. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen kaipasin vanhempiani näin paljon. Siinä istuessani Brownin selässä katsellessani laskevaa aurinkoa tunsin heidän läsnä olon. Ala huuleni värähti ja yksi ainoa kyynel putosi poskelleni. Aurinko pilkisti pilven sisästä. Sitten pyyhin kyyneleet poskiltani ja taputin Brownia kaulaan. Laskeuduin alas sen selästä ja kiersin hihnan sen kaulan alta.
"Ei mennä kotiin vielä" kuiskasin sille. "Levätään hetki tässä puun alla". Talutin hevosen puun alle ja kiinnitin sen löysästi oksaan. Istuin alas maahan ja vedin jalkani vasten kehoani. Katsoin puun latvoja. Yhtäkkiä hymy valtasi kasvoni. Olin tullut tänne, Pelastavan puun alle, ihan vahingossa.
"Pelastava puu" lausuin sen nimen ääneen, kuullakseni sen kunnolla. Hymyilin pienesti. Joku oli alitajunnassani ohjannut minut tänne, ja olin sille kiitollinen.

Pelastavalla puulla oli ihan erityinen tarina. Sillä oli ihan erityinen merkitys minulle ja Ollielle.

"Ollie!" huusin ja juoksin suuren puun ympäri. Veljeni, vaaleat hiukset heiluen, kipitti luokseni ja hihkaisi. Hyppelimme riemuissamme.
"Tämä on mahtava! Jäädään tänne!" tuo riemuitsi. Istuimme vieretysten puun oksien suojaan ja puolitimme tasan voileivät ja lopun maidon, joka meillä oli nahkaleilissä. Söimme hiljaisuudessa ja minä naurahdin, kun Olliella oli voita poskessa. 
"Voiposki!" kikatin isoveljelleni. Tuo pyyhkäisi väärää poskea ja kysyi kimeällä äänellään:
"Onko vielä?"
"On! Ja paljon on!" hihitin ja pitelin vatsastani kiinni. Kierähdin selälleni ja nauroin 8-vuotiaalle veljelleni. Hän tuli luokseni ja hyppäsi päälleni. Se aiheutti vain uuden naurun puuskan. Kierimme toistemme päällä ja naurumme täytti koko ilman. Se raikui pitkin laaksoja ja puroja. Lopulta kierähdimme vielä kerran ja jäimme kyljelleen puun juurelle. Olimme sylikkäin ja isoveli piti minua suojassaan. 
"Löytävätköhän ne meidät joskus?" Kysyin hiljaa. 
"Uskon niin. Mutta tämä puu pelastaa meidät. Se pitää meidät lämpimänä tämän yön" Ollie sanoi hieman vakavammin. 
"Tämä on Pelastava puu" sanoin ihmeissäni. Katsoimme puuta pienet silmät suurina. 
"Niin juuri. Pelastava puu" rakas veljeni toisti. Sitten yö otti meidät mukaan ja nukahdimme toistemme lämmössä puun alle. 

Olimme tuolloin pieniä, viattomia lapsia, jotka nauttivat elämästä kaikin siemauksin. Ilman murheita ja tietoa tulevasuudesta, olimme lähteneet juoksentelemaan pitkin nurmia karjanajon aikaan, ja lopulta eksyneet monien hehtaarien alueelle. Ei se meitä haitannut, siitä tuli vuosikymmenen seikkailu. Vanhempiemme mielestä se tosin oli jotain täysin päätöntä. He etsivät meitä paniikissa, kunnes lopulta löysivät sisarukset puun alta nukkumassa rauhallisesti ja vahingoittumatta.

Pelastava puu oli pitänyt meitä suojassa. Se oli pelastanut meidät.

Niin kuin se nytkin pelasti minut. Käperryin puun alle ja kuvittelin olevani taas 6-vuotias pikku tyttö. Painoin silmäni kiinni ja kuuntelin hiljaisuutta nauttien joka solullani.

~~~

Hihii, sain niin ihania kommentteja tohon edelliseen lukuun, et päätin, ettei tää nyt ihan heti lopukaan :DD Inspiskin löytyi, se oli vaan meenyt piiloon. Nyt kirjottaminen tuntuu taas ihanalta ja sain yhen hyvän idean tähän tarinaan.
Kiitti vielä ihanista kommenteista! Ne tuo lisää aurinkoa mun päiviin!! <3<3<3