The sun will be rising back home ~ 17

Seuraavat kolme kuukautta olivat ikimuistoisia. En tulisi ikinä unohtamaan niitä.

Sain tavata muut bändin jäsenet vasta poikien studiolla Lontoossa. He olisivat kuulemma herättäneet liikaa huomiota, jos olisivat tulleet kaikki lentokentälle meitä kolmea vastaan. Niall piteli minut koko ajan kädestä, kun seilasimme pitkin kiireisiä katuja ja ahtaita metrokäytäviä. Olisin ollut hukassa ilman häntä jo lentoaseman ulkopuolella. Ihmisiä oli hämmästyttävän paljon. Ja heitä oli kaikenlaisia. Näkyi tummaihoisia, afrikkalaisia pitkissä värikkäissä leningeissään, aasialaisia, intialaisia ja muslimeja pitkissä hameissaan. Kadulla istui kerjäämässä lapsiperheitä, katusoittajia ja myyjiä. Päässäni pyöri, kun vihdoin Niall ilmoitti heidän autonkuljettajan saapuvan edestä päin. Istuimme tummaan autoon ja se tööttäili pois Lontoon ydinkeskustasta.

Poikien tapaaminen jännitti minua kaikin tavoin. Mitä he tuumaisivat pienestä maalaistytöstä Australian maatilojen perukoilta, joka esittäytyisi Niallin tyttöystäväksi? Päästin irti irlantilaisen kädestä, kun tuo avasi oven studioon. Ilmassa leijui tunkkainen partavesien, hien ja ruuan haju.
"Yh! Etteks te tuuleta täällä lainkaan?" puuskahdin Niallille pitäen nenästäni kiinni. Yhtäkkiä kuulin vapautunutta naurua huoneesta. Käännyin katsomaan paremmin saliin, jossa ruskeatukkainen tatuoitu miehenalku naureskeli minulle. Huomioni kiinnittyi lattialla vilistäviin johtoihin, kaikkiin sähkövempaisiin ja muutamiin nahkasohviin, joissa retkotti toinen ruskeatukkainen kaveri. Vilkaisin nopeasti Nialliin, joka heitti läpyt poikien kanssa. Zayn pyyhälsi toisesta ovesta huoneeseen vino pino papereita hyppysissään.
"Louis! Etkö sä oikeesti osaa pitää mitään järjestyksessä?" nuorukainen tiuskahti ja kääntyi katsomaan minuun. "Ai tekin tulitte jo" hän tokaisi. Pidemmillä hiuksilla varustettu poika nousi puhelimensa äärestä ja nappasi puolet pinosta pöydälle.
"Näähän kaikki on ihan järjestyksessä" hän selitti ja alkoi selata papereita Zaynin kurkkiessa kaverin olan takaata. "Kato: Midnight Memories, sun ja Liamin stemmat, Alive, mun ja Liamin stemmat ja Niallin kitara..."
"Hei kaverit, jo riitti!" joku parrakas mies huusi tullessaan huoneeseen. Zayn ja Louis -ilmeisesti- alkoivat keskustella biiseistä kiivaasti. Samassa tilaan alkoi kerääntyä kaikenlaista väkeä, ja minä hivuttauduin seinustalle. Istuin sohvalle arasti ja katsoin muiden touhuja.

Pojat hyppelivät sinne tänne hakiessaan nuottejaan lattioilta ja hyllyiltä.
"Missä hitossa se Styles taas kuhnii?!" joku mies huusi. Poikien katseet olivat kyllästyneitä, kun mies huitoi käsillään sinne tänne. Liamiksi esittäytynyt suuri sydämminen nuorukainen lupasi mennä soittamaan Harrylle. Zayn ja Louis kinastelivat oktaaveista ja koittivat päästä yhteisymmärrykseen kappaleen kulusta. Niall hivuttautui kitaransa turvin luokseni sohvalle ja istahti viereeni.
"Onko tää aina tällaista?" kysyin hieman huvittuneenakin. Irlantilainen näppäili sattuman varaisia sointuja kitaralla ja nyökkäsi.
"Kuta kuinkin" tuo hymähti. Olin kysymässä häneltä jotain, mutta samassa pääovesta pyyhälsi sisään pitkä hoikka komistus. Nuorukainen omisti pitkän takin, mustat rikkinäiset pillifarkut, nahkakengät, ja kiharat hiukset pään päällä. Tuo kääntyi katsomaan minua.
"Sä oot varmaan se kuuluisa Australialainen?" hän kysyi matalalla äänellään. Nousin ylös ja esittelin itseni.
"Joo, Aurora. Ja sä oot luultavimmin Harry?" kysyin ja katsoin häntä vihreisiin silmiin.
"Niin" Harry vastasi nopeasti, ennen kuin heitti takkinsa sohvalle. Sitten hän kääntyi katsomaan Nialliin ja kuiskasi: "Eihän noi tapa mua nyt? Mulla vaan oli yks tärkee juttu kesken..." Niall pudisteli päätään nauraen selvästi tottuneesti ystävänsä myöhästelyyn. Irlantilainen nousi sohvalta, antoi minulle nopean pusun poskelle ja jolkotti sitten muiden poikien kanssa pieneen koppiin. Heille annettiin kuulokkeet, mikit ja jokaisella oli omat nuotit. Jäin kuuntelemaan heidän lauluaan lumoutuneena koko illaksi.


"Mmm... Ei nousta vielä" Niall mumisi korvani juuressa.
"Miten sä ikinä pääset sängystä ylös?" Huokaisin kyllästyneenä ja vedin tuon peiton lattialle.
"Älä vie mun peittoa..." irlantilainen jatkoi mutinaansa. Pyöräytin silmiäni ja tallustin sitten alakertaan. Niallin talo oli siisti. Se oli järkyttävän suuri ja hieno. Siellä kävi joka viikko siivooja ja se teki kaikki laikaiset työt. Minä menin eteisen kautta keittiöön vilkaisten samalla itseäni peilistä. Minulla oli päälläni uusi valkoinen paitani, vaaleat shortsit ja koru kaulassa. Aloin tekemään aamiaista irlantilaiselle. Paistoin kanan munaa, pilkoin hedelmiä ja tein kaksi voileipää suursyömärille. Asetin yhden vaalean punaisen kukkasen pöydälle ja huomasin hymyileväni itsekseni. Pyörähdin ympäri ja hyppelin portaat ylös Niallin huoneeseen. Tuo oli vallannut koko parisängyn ja nukkui taas sikeästi.
"Niall Horan!! Nyt ylös sängystä tai mä lähen!!" Huusin irlantilasen korvaan. Hän nousi kyynerpäidensä varaan ja skannasi minua unisilla silmillään.
"Mut jos sä lähdet niin kukaan ei oo käskemässä mua sängystä ylös" Niall mumisi peiton alta tyytyväisenä. Lähdin huoneesta vähin äänin, mutta jäin odottamaan oven ulkopuolelle. Hetken oli hiljaista, kunnes kuulin jonkun kömpivän ylös sängystä. Askeleet lähestyivät ovea ja se aukesi narahtaen.
"Mä tiedän kyllä toisenkin keinon, millä mut saa ylös..." Niall sanoi painautuen minua vasten. Hän Laski kätensä kyljelleni ja suuteli minua huulille. Kylmät väreet kulkivat selässäni ja käteni hapuilivat pojan niskahiuksia. Niall painoi minua seinää vasten ja syvesi suudelmaa. Samassa irrottauduin hänestä ja vedin hänet kädestä portaisiin.
"Kyllä olikin hyvä keino" sanoin nauraen, kun talutin toista portaat alas. Hän seurasi kiltisti perässäni ja sain ylimääräisen suukon, kun olin tehnyt hänelle aamupalaa.

Muutaman päivän päästä poikien kiertue alkoi. Se olisi kuulemma vähän rankkaa, mutta hauskaa siitä tulisi. Niall oli kaikkista innoissaan, Louis suri tyttöystävänsä jättämistä yksin, Liam manaili tekemättömistä asioista ja Zayn ja Harry suunnittelivat, mihin klubille menisivät ensimmäiseksi.

Istuimme kymmenen hengen taksissa matkalla lentokentältä hotellillemme. Ilta oli pimennyt jo tunteja sitten ja tuijottelin suurkaupungin valoja.
"Miltä tuntuu olla toisella puolella maapalloa? Etelä-Carolinassa asti?" Liam kyseli minulta. Muut olivat syventyneet kännyköidensä saloihin.
"Jotenki haikeelta, mut silti mahtavalta" sanoin täpinöissäni. Tumma taksi ajoi yön läpi hotelliamme kohti. Juttelimme Liamin kanssa hiljaa, välillä minun lumoutuneena maisemiin.

Jättimäinen hotelli oli aivan aaltoilevan meren rannassa. Jo pihalta oli hienot näkymät kaupunkiin. Olimme tulleet Charlotteen, Pohjois-Carolinan suurimpaan kaupunkiin. Tämä kaupunki ei nuku koskaan; kello näytti puoltayötä, mutta kaupungissa kävi vilske, kuin muurahaispesässä.
"Kuinka monta ihmistä täällä oikein asuu?" kysyin vieressä seisovalta Niallilta, joka veti matkalaukkujamme autosta.
"Noin 8 miljoonaa" hän vastasi ohimennen. Hämmästyin väkilukua, mutta olin jo saanut kuulla, että New Yorkissa, jossa pojat vetäisivät komean keikan, asusteli huimat 19 miljoonaa asukasta. En malttanut pääsyä sinne, vaikka eksyisinkin varmaan heti ensimmäisessä kymmenessä minuutissa ihmisjoukkoon.
"Aurora! Ihailetko sä sitä kaupunkia vielä kauankin, vai ootko tulossa?" Jonkun huuto keskeytti ajatukseni. Käännyi katsomaan Louista, ja raahasin laukkuni muiden poikien perässä hotelliin.

*****

Hahaa, nyt päästiin jo Charlotteen asti! Tän tarinan loppu alkaa jo pikku hiljaa lähestyä, mut mä oon tosissani nauttinu tän kirjottamisesta. En aina tosin niinkään paljon, mut suurimmaks osaks kyllä :))
Lukisin mielelläni teijän mielipiteitä tästä osasta, joten kommenttia kiitos! :D

The sun will be rising back home ~ 16

"Niall? Mitä sun piti sanoo sillon, ennen ku tää myrsky alko?" kysyin maatessani sängylläni. Vatsat pullollaan olimme ruokalevolla myrksyn pauhatessa ulkona. Pääni oli irlantilaisen vatsan päällä ja näpersin tuon paidan helmaa. Dara kieri leikkisästi lattialla.
"Nii... No ei sillä niin välii oo..." Niall sanoi. Käännyin ympäri, niin, että näin hänen siniset silmänsä. Katsoin häntä silmiin. Kuulin hänen huokaisevan.
"Me ollaan lähdössä Englantiin" Hän sanoi suoraan. Silmäni suurenivat lautasen kokosiksi. Olimme molemmat jääneet sanattomiksi. Ymmäsin kyllä, etteivät he täällä voineet asua, mutta eihän Niall voi minua noin vain jättää?
"Ette te voi" sanoin hiljaa, sillä ääneni oli jäänyt kurkkuuni. Niall näytti surulliselta.
"Aurora... Se on tosi asia" irlantilainen totesi apeana.
"Mun tulee ikävä sua" sanoin katsoen Niallin rintaan. Olimme pitkään hiljaa, kunnes Niall henkäisi.
"Ei, jos sä tulet mukaan!" hän hihkaisi.
"M-mitä?" päästin suustani.
"Sä tuut meijän mukaan. Sitähän sä oot aina halunnut! Kiertää maailmaa" sinisilmä iloitsi. Minä en ihan syttynyt. Dara haukahti ja katsoin sitä, kun se koitti saada häntäänsä kiinni.
"Mut... Miten muka?" ihmettelin. Niall otti käteni käsiinsä ja katsoi syvälle silmiini.
"Tuut mukaan meijän kiertueelle! Kierretään yhdessä maailmaa" hän sanoi onnellisena. Kun asia pääsi vihdoin aivojen ytimeeni, -pitkät piuhat- tajusin vasta asian.
"Ei oo totta! Tapaanko muut pojat?" kysyin innostuneena.
"Koitaki estää" Niall sanoi. "Meillä olis tietty melkeen joka päivä keikka, mut ei se mitään haittaa. Pääsisit Pariisiin, Lontooseen, New Yorkiin, San Franciscoon, Rio de Janeiro, Dubliniin ja --"
"Joo!" keskeytin hänet naurullani. "Kyllä mä ymmärsin". Niall punastui innostuksestaan.
"No? Tuletko?" Tuo kysyi innoissaan. Mietin asiaa vielä muutaman minuutin.
"Mut... Miten pikku-Dara pärjää?" Kysyin katsoessani koiranpentua.
"No sä voit ottaa sen halutessas mukaan tai jättää sen sitten tänne. Kyl se pärjää" Niall sanoi ja rapsutti sitä niskasta.
"Kuinka kauan me siellä oltais?" kysyin mietteliäänä.
"Kolme neljä kuukautta" Niall vastasi. Tuo kyllästyi miettimiseen, joten jatkoi: "Mentäis jopa Mullingariin!"
"Okei, joo, tuun mä!" huusin iloisena.
"Oikeesti?" Niall näytti 10-vuotiaalta lapselta, joka sai juuri uuden jäätelön. Nauroin hänen ilmeelleen.
"En kai mä sun innostusta vois pilata!" sanoin jatkaen pian: "Mut kerrotaan mun veljille vasta vähän myöhemmin..?" Niall nyökytti nopeasti. Sitten hän suuteli minua nopeasti.
"Täydellistä" hän hymähti.
"Sä oot niin suloinen" naurahdin. Tuo veti minut lähemmäksi itseään ja pussasi päälakeani.

**

"Ei herätetä niitä, ne on niin suloisia" kuulin tutun äänen kuiskivan.
"Herätetäänpäs! Ne saa luvan mennä korjaamaan risuja pihalta" kuului toinen, kovempi ääni. Räpytin silmiäni ja huomasin nukahtaneeni Niallin päälle. Kierähdin omalle puolelleni ja herätin samassa poikaystävänikin.
"Menkää pois!" Niall tuhahti pää tyynyssä ja heitti toisen tyynynsä kohti häiritsijöitämme. Sitten tuo kierähti toisinpäin.
"Huomenta" sanoin ja pussasin häntä suulle. Niall mumisi jotain silmät ummessa. Nousin istumaan ja venytin käsiäni, kun yhtäkkiä kädet kietoutuivat vatsani ympärille. Vahvat käsivarret vetivät minut takaisin makaamaan ja Niall nojautui päälleni. Hän painoi huulensa huulilleni, mutta ne siirtyivät nopeasti kaulalleni ja niskaani. Kikatin pienesti, sillä se kutitti. Niall naurahti minulle, muttei lopettanut touhujaan. Kuulimme koputuksen ovelta.
"JooO?" Ääneni kohosi pari oktaavia, kun tunsin Niallin hampaat ihollani.
"Öh, mä en ehkä haluu tietää mitä teette, mut tuutteko kohta ulos?" Zaynin ääni kuului. Irlantilainen nosti päänsä ylös ja katsoi minuun sinisillä silmillään.
"Joo, me tullaan sitten ku Niall lopettaa mun kiusaamisen" sanoin yrmeänä.
"Hei! En mä mitään tehnyt!" Poikaystäväni huudahti ja nousin ylös sängystä nauraen. Otin kaapista valkoisen topin, mustat revityt farkkushortsit, puna mustan flanellipaidan ja menin vessaan vaihtamaan vaatteet. Kun tulin takaisin, Niallilla oli jo vaatteensa päällä ja nuorukainen tappeli hiustensa kanssa peilin edessä. Nauroin hänelle ja pörrötin tuon hiuksia.
"Noin. Nyt ne on hyvin" sanoin Niallin katsoessa epäluuloisena peiliin.
"No mitä ikinä!" Hän tuhahti. Lähdimme alakertaan aamupalalle ja sen jälkeen töihin takapihalle kahdestaan.

Istuimme pöydässä, kaikki kuusi, ja söimme minun ja Niallin tekemää omenapiirakkaa. Pojat rouskuttivat sitä kuin viimeistä päivää. Yskäisin saaden huomion minuun.
"Tota mulla ja Niallilla olis vähän asiaa" sanoin epävarmasti.
"Älä sano et sä oot raskaana!" Walter parahti ja mulkaisin häntä murhaavasti.
"Me... Mä oon menossa... Tai siis..." Änkytin ja katsoin Niallia hakien apua sanoihin häneltä.
"Noh, niin kun tiiätte, et Zayn ja Niall ei voi asuu täällä ikuisuuksiin, niin ne on lähdössä takaisin Englantiin" sanoin lopulta. Veljet nyökkäilivät.
Ja mä oon menossa niitten mukaan" sanoin odottaen pelolla jätkien reaktiota. No Zaynille olimmekin jo kertoneet, mutta Marcus, Walter ja Ollie olivat tietämättömiä asiasta. Pojat olivat hiljaa, kunnes Marcus avasi suunsa.
"Jaa, että viette sitten meijän parhaan työntekijän taas pois"
"Me ollaan vaan kolme kuukautta siellä. Pääsen mukaan noitten kiertueelle!" Hihkaisin innokkaana.
"Käykö se teille?" Walter kysyi Zayniltä.
"Joo, ei se mikään ongelma oo" ruskea silmäinen vastasi.
"No? Pääsenkö mä?" Kysyin katsoen vuorollaan jokaista veljeäni. He vilkaisivat tosiaan.
"Jos sä et tällä kertaa tuo viittä poikaa tänne" Ollie naurahti. Helpotuksen aalto pyyhkäisi lävitseni.
"Joo, en tuo" naurahdin.
"Millon te lähette?" Marcus kysyi. Katsoin Niallia.
"Ylihuomenna" hän ilmoitti. Katsoin häntä vähän kummissani, ei hän sitten minulle tuollaista ollut ilmoittanut.
"Te pääsette musta taas eroon hetkeksi" virnistin. "Mutta mä taidan käydä vielä ulkona, syökää te rauhassa vaan loppuun" jatkoin ja nousin tuolista.
"Dara!" Huusin sille ja se pinkaisi mukaani.

Kävelin yksin pimeällä pihamaalla katsellen kauas horisonttiin. Mielessäni pyöri kaikenlaista. Dara juoksenteli ympäriinsä edessäni. Yhtäkkiä kiljahdin, kun joka nappasi lantioltani kiinni ja nosti minut ilmaan.
"Mitä sä täällä yksikses kävelet?" Niallin ääni kuiskasi korvaani. Haukotus karkasi huuliltani, kun painaiduin vasten poikaystäväni rintakehää.
"Väsyttääkö, kulta?" Niall kysyi matalalla äänellään.
"Joo, mut ei mennä vielä" sanoin ja vedin keuhkoihini puhdasta, sateen raikastamaa ilmaa. Niall heitti Daralle keppiä, koiran hakiessa sen aina vain takaisin.
"Et sit mulle kertonu, et lähetään ylihuomenna" tuhahdin ja katsoin poikäystävääni.
"Kerroinhan" tuo väitti.
"Et kertonu"
"Kerroin"
"Et"
"Joo!"
"Et!"
"Kyllä" Niall ei meinannut antaa periksi, joten minä annoin periksi.
"No ihan miten vaan..." Sanoin hiljaa. Minua alkoi väsyttää yhä enemmän ja kutsuin Daran luoksemme. Niall laittoi kätensä ympärilleni ja kävelimme takaisin sisälle.

Kuvitelkaa noitten tennareitten tilalle sellaset mustat nahkakengät :))

*****

Tylsä joo tiiän... Tää on ehkä vähän tylsä nyt, mut koitan saada seuraavaan lukuun jotain menoo taas :DD
Ja kiitti kaikille kommenteista!! Ne oli ihania!

The sun will be rising back home ~ 15

Eräänä päivänä, kun heräsin, tunsin, ettei kaikki ollut kohdillaan. Tunne jatkui, kun nousin ylös, söin aamupalan yksin ja lähdin töihin.

Korjasin pohjoislaitumen aitaa ajatuksissani. Taivas oli uhkaavan näköinen ja huokaisin. Marcuksen ennustus myrskystä oli sittenkin oikea. Laitoin vauhtia puuhiini. Kerittävät lampaat pitäisi saada suojaan ennen sadetta, keskeneräinen varastorakennus pitäisi saada kuntoon, ennen myrskytuulta ja talossa täytyi kaikki saada suojaan. Kuulin jonkun ratsastavan takaanani. Käännyin ympäri ja näin Niallin. Hänellä oli vakava ilme kasvoillaan, kun tuo tassutti luokseni. Hän hyppäsi alas hevosen selästä, ihan kuin olisi tehnyt sitä koko elämänsä.
"Mitä nyt?" kysyin ja otin työhanskat pois käsistäni. Niall tuli eteeni ja otti minua kädestä.
"Meijän täytyy jutella. Nyt" irlantilainen sanoi, eikä minulla sitten ollut muita vaihtoehtoja.

Nousimme hevosten selkään ja laukkasin poikaystäväni perässä kukkulan päälle. Laskeuduimme alas ja kiinnitin Brownin puskaan. Se alkoi syömään heinää, kun minä odotin Niallin sanovan jotain.
"Aurora..." hän aloitti.
"Niin?" kysyin katsoen toista silmiin. Olin levoton, eikä minulla ollut nyt aikaa mihinkään turhan päiväiseen. Niall henkäisi syvään.
"Sähän tiiät hyvin, ettei me voida Zaynin kanssa olla täällä ikuisesti. Ja meillä alkaa meijän työt lähiviikkoina. Sit me lähetään kiertueelle" Niall selitti siirtyen suoraan asiaan. Tiesin tämän keskustelun olevan edessä jossain vaiheessa, mutta nyt jo? Kietouduin tiukemmin poikaystävääni.
"Älkää lähtekö..." kuiskasin. Taivas oli tummunut ja näytti siltä, että kohta alkaisi sataa.
"Aurora... Meijän täytyy mennä. Ei me tänne voida muuttaa. Mä en kuulu tänne. Me-" samassa salama valaisi taivaan.
"Tuu! Meijän täytyy mennä nyt!" huusin Niallille, joka huokaisi äänettömästi. Hyppäsimme  hevosten selkään ja ratsastimme kiireesti talolle. Veimme hevoset suojaan ja lukitsimme tallin oven.
"Mitä nyt?" Niall kysyi tuulen sekoittaessa hiuksemme. Katsoin ympärilleni. Walter, Marcus ja Ollie hätistivät lampaita, joten meitä ei varmaan siellä tarvittaisi.
"Tule, varastorakennuksen katto pitää naulata kiinni!" huusin hänelle. Juoksimme talon taakse ja siitä hetken matkaa, kunnes pääsimme rakunnukselle.
"Voiks sä hakee tuolta noi tikkaat?" pyysin Niallia, joka lähti heti osoittamaani suuntaan. Juoksin sisälle ja nappasin vasaran ja naulapaketin. Irlantilainen oli jo tuonut tikkaat ja lähdin kiipeämään niitä ylös päin. Tuuli yltyi koko ajan ja myrsky läheni. Asetuin hyvin katolle, joka ei ollut hirveän korkea, ja aloin naulaamaan lankkuja kiinni.

Yhtäkkiä taivas repesi ja alkoi sataa kaatamalla.
"Tuu alas sieltä!" Niall huusi alhaalta.
"Kohta! Oon ihan just valmis..." huutoni katosi tuuleen. Puut taipuivat melkein maahan ja huomasin olevan turhaa työtä, yrittää korjata kattoa tässä säässä. Liikuin hitaasti kohti tikkaita. Laskeuduin niitä hitaasti alas, ja olin melkein jo puolessa välissä, kun tuuli otti minusta otteen. Horjahdin tikkailla ja naulat lensivät ilmaan. Samassa käteni irtosi ja kiljahdin. Vatsan pohjassa sattui, kun putosin ilman halki. Rutistin silmäni kiinni tiukasti. Tunsin, kuinka lensin muutaman metrin piiskaavassa sateessa. Sitten pamahdin kovaan maahan vatsalleni ja otin kyynerpäilläni tulkea. Ilmat tulivat ulos keuhkoistani ja jäin siihen haukkomaan henkeä.
"Aurora!" Niallin ääni kuului yhä lähempänä. Joku kumartui alas ja yritin saada henkeä. Hengittäminen sattui, mutta olin elossa.
"Niall..." henkäisin hiljaa.
"Sattuuko johonkin? Onko luita poikki?" tuo huolehti.
"Ei... Oon ihan kunnossa" sanoin nousten hitaasti seisomaan. Nostin pääni ja olin katsomassa Niallia, kun yhtäkkiä näin jotain sivullani.
"Ei oo totta!" huudahdin ja ryntäsin juoksuun. Se sattui hieman ja kompuroin matkan varrella. Juoksin kohti hevosen varsaa, joka oli jäänyt pelokkaana seisomaan paikoilleen. Hidastin vauhtiani ja levitin käteni sivuille.
"En tee mitään pahaa" sanoin sille hiljaa. Varsa hirnahti pelokkaasti.
"Shh... Sun pitää mennä suojaan" lähestyin sitä hiljaa. Otin narun maasta ja lähetyin varsaa. Kuiskailin rauhallisia sanoja, kun kiedoin käyden sen kaulan ympäriltä.
"Hyvä poika" sanoin sille ja nyökkäsin Niallille, että hän voisi tulla lähemmäksi pelästyttämättä hevosta. Veimme varsan yhdessä talliin, jossa se pääsi takaisin emonsa luokse. Suljimme portin -tarkistimme sen kaksi kertaa- ja suuntasimme sitten taloon. Menimme sisään ja laitoin oven tiukasti kiinni.
"Että mä vihaan myrskyjä" mumisin itsekseni. "Mennääks laittaa nä vaatteet kuivumaan?" jatkoin ja sain nyökkäyksen vastaukseksi. Kävelimme yläkertaan, kun Ollie yllätti meidät.
"Hei te kaks! Älkää edes yrittäkö hiippailla sinne yläkertaan" tuo virnisti. "Te saatte tehä meille ruokaa"
"Joo, me vaan vaihdetaan kuivat vaatteet" ilmoitin ja kipitimme yläkertaan. Irlantilainen näytti ahdistuneelta.
"Huokaise helpotuksesta, ettei me jouduttu tehä jotain muuta" naurahdin.
"En mä sitä, mut... Mä en oo mikään super hyvä keittiössä" Niall sanoi ujosti. Nauroin hänelle.
"Ei se haittaa, sä voit pitää mulle seuraa, jos et haluu kokata" totesin ja vaihdoin päälleni ruskean lämpimän villapuseron ja vedin mustat legginssit jalkaani. Minua ärsytti hiukseni, sillä ne kihartuivat kastuessaan. Kieputin ne sotukuiselle nutturalle. Niallkin oli saanut kuivat vaatteet ja menimme käsikkäin alas tekemään ruokaa pojille.

*****
So sorry! Tuli lyhyt ja tällänen tylsä väliluku. Koitan jatkaa mahdollisesti jo tänään. Mut tykkäättekö tästä lainkaan? Kannattaako mun kirjottaa tätä, jos kukaan ei lue tätä :( 

The sun will be rising back home ~ 14

Ollie:

Ratsastin pitkin laitumia kohti tiettyä paikkaa. Jokin pieni sisälläni sanoi, että Aurora olisi siellä. Heovnen laukkasi kohti kukkulaa ja hengitykseni tiheentyi kurkussani. Vedin syvään henkeä, ennen kuin saavuin kukkulan päälle. Sitten ilo täytti sisukseni. Laukkasin kohti puun alla nukkuvaa Auroraa hymyssä suin. Laskeuduin hevosen selästä ja kiinnitin sen Brownin viereen puun alle. Katsoin ensin siskoani, sitten puuta. Hymy kasvoillani leveni entisestään, kun huomasin Pelastavan puun. Kumarruin siskoni ylle ja ravistin tuota olkapäästä.
"Aurora!" Kuiskasin. Toistin hänen nimeään niin kauan, että tyttö avasi silmänsä. Hänen ilmeensä oli äimistynyt, kun huomasi minut siinä.
"Mitä nyt?" Aurora kysyi, enkä kuullut äänessä yhtään kiukkua.
"Tule, mulla on sulle jotain" sanoin hiljaa hymyillen pienesti. Aurora näytti epäilevältä, ehkä hän oli vieläkin vihainen minulle - ihan syystäkin. Istuin hänen viereensä.
"Pelastava puu" siihen tarvittiin vain yksi lause. Siskon silmät kirkastuivat, kun hän tajusi, että minäkin muistin. Totta kai muistin, miten sen voisi unohtaa?
"Voiposki" Aurora sanoi hiljaa ja pukkasi minua olalle. Hymyn poikanen leikki hänen huulillaan ja istuimme pitkään hiljaa.
"No, tule nyt!" sanoin viimein. "Mun täytyy näyttää sulle jotain" jatkoin innoissani. Kun Aurora ei noussut heti ylös, vedin hänet kädestä ylöspäin.
"Okei okei. Mä oon tulossa" tyttö naurahti ja hyppäsi pystyyn kokonaan. Menimme hevosten luokse ja irrotimme ne puusta. Aurora näytti siltä, kuin haluaisi sanoa jotain. Katsoin häntä kysyvästi.
"Mä... Oon pahoillani" hän sanoi katsoen hevosen jalkoihin. Hymyilin myötätuntoisesti.
"Älä ole. Mä tässä mokasin" tunnustin ja siskoni hymyili minulle. Ponnistin hevosen selkään ja Aurora teki samoin. Katsoimme toisiimme kysyen.
"Kisa?" Aurora kysyi peittelemättä hymyään.
"Kisa!" huusin ja syöksyimme laukkaan.

Aurora:

Kun pääsimme talolle, Ollie käski minun sulkea silmäni.
"Odota siinä hetki" tuo sanoi. "Äläkä kurki!" hän lisäsi ja minä nauroin. Tottelin häntä ja pidin seinästä kiinni. Odotin ja odotin. Jossain vaiheessa mieleeni putkahti silmien avaaminen, mutta sitten en pitäisi lupaustani. Tyydyin pitämään silmäni ummessa. Säikähdin, kun joku kosketti olkapäätäni. Räväytin silmäni auki ja käännyin.
"Aurora" Ollie lausui nimeni puhtaasti. "Anteeksi. Mä sanoin kauheita asioita ja tein typerästi, kun pakenin. Marcus kertoi kaiken Garrystä. Toivottavasti oot kunnossa, ja muuten... Olin siinäki asiassa väärässä" tuo puhui. Sitten veljeni otti ruskean pahvilaatikon takaataan ja laski sen maahan. Kyykistyin sen eteen ja tutkailin laatikkoa veljeni puhuessa.
"Sisko, toivon, et sä pystyt antaa mulle anteeks ja tiiän, et tää ei korvaa mitään, mut ostin sen silti sulle" Ollie sanoi ja antoi sitten minulle luvan avata laatikon. Pidätin hengitystäni ja avasin sen. Haukoin henkeäni ja suuni loksahti auki. Sitten se kaartui hymyyn.
"Ollie!" huudahdin iloissani ja nostin pienen koiranpennun syliini.
"Mähän lupasin ostaa sulle uuden koiran, kun Magnus kuoli, joten tässä se on" Ollie naurahti.
"Sun ei olis tarvinnut" sanoin ja silitin suloisen koiran päälakea. Se puski kuonollaan kättäni.
"Sen nimi on Dara" veljeni sanoi ja kumartui viereeni.
"Dara... Se on suloinen" hykertelin ja kiitin tuhannesti veljeäni.
"No, saanko mä anteeksi?" Ollie lopulta kysyi. Pysyin hiljaa ihan vain kiusakseni.
"Mitä sä kuvittelet?" tuhahdin. "Sä oot paras veli, mitä mulla ikinä on ollu. Tietenki saat, hölmö" naurahdin ja halasin toisella kädellä veljeäni.

"Niall?!" huhuilin sisällä. Kannoin toisella kädellä Daraa, toisessa oli muita koiran tarvikkeita, jotka Ollie oli ostanut.
"Mitääh?" kuului ääni työhuoneesta. Suuntasin askeleeni sinne ja jätin muut tavarat keittiöön. Pidin koiranpentua kahdella kädellä sylissäni. Kun saavuin työhuoneeseen, näin Walterin ja Niallin tutkailemassa jotain tietokoneella.
"Himputin romukasa... Hei! Mikä toi on?" Walter kysyi huomatessani minut.
"Tää on Dara. Hän on niin söpö" lässytin ja painoin poskeni koiran turkkiin.
"Mistä sen sait?" Niall kysyi hölmistyneenä.
"Ollielta" vastasin ylpeänä. "Kannattaa suututtaa veli joskus, saa kivoja lahjoja" totesin ja istuin tuolille.
"Muhun se ei toimi" Walter naurahti ja näppäili taas jotain tietokoneeseen tuskissaan. Katsoin Niallia salaperäisesti.
"Tai poikaystävä..." möläytin hiljaa, ettei Walter kuulisi.
"Ei todellakaan. Mua sä et saa edes vihaiseksi" irlantilainen nauroi ja asettui paremmi tuolissaan Walterin vieressä.
"Mitä te kaks teette sillä koneella?" Kysyin haukotellen.
"Koitetaan saada uusia valvontakameroita toimimaan" Walter puhisi.
"Tähän aikaan yöstä?" ihmettelin nähdessäni seinäkellosta puolen yön mennen jo ohi.
"Joo, ei väsytä" veljeni turisi. Käännyin irlantilaisen puoleen, joka näytti olevan poikki.
"No ihan miten vaan. Mä meen nukkumaan" sanoin ja nostin Daran syliini kunnolla. Kohdistin Nialliin katseen ja tuo vilkaisi Walteria, ennen kuin haukotteli.
"Sopiiko, jos mäkin meen jo sänkyyn?" hän kyseli tietokone nörtiltä.
"Juu..." Walter vastasi ajatuksissaan. Niall tuli luokseni ja rapsutti Daraa. Annoin sen hänelle ja otin käteeni uuden koiransängyn.
"Hyvää yötä" hihkaisin Walterille, joka lähetti samat sanat takaisin.

Hiivimme Niallin kanssa käsi kädessä pimeällä käytävällä, kun törmäsimme Ollieen.
"Jaa, sä veit sitten Walterin sihteerin" tuo naurahti.
"Hah haa..." supisin itsekseni.
"Ooks te niinku virallinen pari?". Olinkin jo päässyt unohtamaan veljeni suorapuheisuuden.
"Joo, ollaan me" sanoin hymyillen ja aistin myös sinisilmän hymyn.
"No, onnee vaan" Ollie sanoi ja halasi minua vielä nopeasti. "Ja hyvät yöt" hän hiukkasi, ennen kuin katosi omaan valtakuntaansa.
"Tuu jo" huomautin Niallille, ja kipitimme portaat ylös. Veimme väsyneen Daran minun huoneeseeni ja se nukahti melkein heti pedilleen.
"Se on niin suloinen" sanoin katsellen koiranpentua.
"Enkö mä sit muka oo?" Niall kysyi 'loukkaantuneena'.
"Suloisin poika, kenet oon ikinä tavannu" sanoin ja suutelin häntä hellästi.
"Mitäs sanot, jos mentäis nukkumaan?" Kysyin, kun makea haukotus pääsi suustani.
"Mikä ettei" poika sanoi ja heitti paitansa kevyesti tuolin karmille. Sitten hän hyppäsi keskelle sänkyäni ja laittoi tyynyn päänsä alle. Pyöräytin silmiäni hänelle ja vedin yöpaitani kaapista. Kävelin kohti ovea ja virnistin Niallille, ennen kuin katosin oven taakse. Hiippailin vessaan ja vaihdoin vaatteet rauhassa. Pesin hampaani ja kasvoni, ennen kuin palasin huoneeseeni. Irlantilaisella oli vanha kirjani kädessä ja tuo luki sitä otsa rypyssä. Vedin verhot ikkunoiden eteen ja sammutin kattolampun. Sitten kömmin sinisilmän viereen ja nappasin kirjan häneltä.
"Mikä sulla kesti?" tuo kysyi.
"Ei mikään. Enhän ees ollu kauaa poissa" vastasin hämilläni sammuttaessa pöytälamppua. Huoneeseen tuli melkein pilkko pimeää.
"Kaipasin sua silti" Niall sanoi ja painoi minut hänen rintaansa vasten. Laitoin silmäni kiinni ja tunsin Niallin huulet hiuksissani.
"Hyvää yötä" sanoin mumisten.
"Nuku hyvin" kuulin vastauksen, ennen kuin uppouduin unen maailmaan.

~~~

Sainkin jo nyt jatkoa! Laittakaa kommenttia, jos tykkäsitte :):)

The sun will be rising back home ~ 13

Aurora:

"Ollie?" sana pääsi vain kuiskauksena suustani. Katsoin veljeäni, ja unohdin, miten hengitetään. Hän oli ollut poissa varmaan kaksi viikkoa ilman, että olin kuullut hänestä mitään. Ja nyt hän seisoo tuossa, ilmi elävänä edessäni. En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa. Ollie pysyi hiljaa ja laittoi auton oven kiinni. Suustani ei tullut sanan sanaa siinä tilanteessa.
"*kröhöm*" Niall yskäisi takanani ja sai minut säpsähtämään. "Mä taidan mennä tekemään sitä ruokaa, mistä oli puhetta..." Irlantilaisen äänestä kuului epävarmuus, ja minä nyökkäsin.
"Tuun kohta takasin" kuiskasin katsoen Ollieen.

Niallin lähdettyä välillemme syntyi hieman kiusallinen hiljaisuus. Se oli outoa. Veljeni, joka oli kaikista kolmesta lähin sydäntäni, potkiskeli kiviä kengän kärjellään. Lähdin kävelemään pois pihasta ja viitoin Ollien mukaani. Kävelimme hiljaisuudessa vilkuillen toisiamme tietämättä, mitä sanoa.
"No... Mitä sä täällä teet?" kysyin ehkä hieman liiankin tiukkaan sävyyn. Ollie mulkaisi minua ja kohautti olkapäitäni.
"En tiedä... Luulin, et kaipaisit mua, mut ei siltä vaikuta" hän sanoi hiljaa. Pysähdyin äkisti ja huomasin Ollien kasvoilla vilahduksen surua. Hän pysähtyi eteeni.
"No, miten oot pärjänny täällä?" tuo viimein avasi suunsa. Kohautin olkiani ja katsoin muualle.
"Mites tässä..." sanoin todettuani, että veljelläni ei ollut tietoa Garrystä.
"Ootko pärjäilly Garryn kanssa?" hän siirtyi heti asiaan kiertelemättä. Vilkaisin häntä nopeasti, ennen kuin vastasin:
"Hyvin". Ollie ei näyttänyt kovinkaan uskovaiselta.
"Entäs Niall ja Zayn?" Hän jatkoi kyselemistä. "Niallin kanssa sulla ainakin synkkaa..." Ollie viittasi äskeiseen hetkeen. Yritin etsiä veljeni silmistä jotain kiusoittelua tai huvittunutta äänen sävyä, mutta tuo vain katsoi tyhjillä silmillään minuun.
"Miks sua kiinnostaa?" huokaisin. Kävelin muutaman metrin eteen päin ja käännyin sitten ympäri.
"Miks ilmestyit tänne just nyt?! Susta ei oo kuulunut mitään kolmeen viikkoon ja sit vaan tuut tänne ihan ku mitään ei olis tapahtunut!" Huudahdin, mutta kaduin sitä heti.
"Mä välitin mun siskosta joskus! Mut en enää!" Ollie huusi.
"Ja mä vihaan sua!" raivosin takaisin.
"Sä oot idiootti! Mä olin se, joka piti susta huolen pienenä. Suojelin sua ja rakastin joka solulla! Mut nyt... Nyt en tiedä enää mitä tehä" Veljeni sanat hiipuivat kuiskaukseksi. Hän oli hetken hiljaa, mutta kiihtyi sitten uudestaan.
"En taho enää nähä sua!" tuo sähähti. Sanat satuttivat minua syvältä. En pystynyt katsomaan veljeeni enää - häneen katsominen satutti vielä enemmän. Kävelin tuulimyllyn luokse ja istuin maahan. Ollie jäi katsomaan minuun vähän matkan päähän. Sitten hän käänsi katseensa pois ja katsoi alas laaksoon. Tuijotin häntä ja ajatukseni laukkasivat. Pyydä ja anna anteeksi. Pieni ääni päässäni sanoi. Ettei tästä tule mitään suurempaa välirikkoa. Minusta tuntui, että pieni ääni tahtoi suojella minua. Painoin pääni polviini ja rutistin silmäni kiinni.
"Anteeks, mä en tarkottanut..." kuiskasin tietoisesti, että Ollie ei kuullut sitä. Nostin pääni takaisin ylös ja huomasin veljeni kadonneen jonnekin. Sen sijaan Niall juoksi luokseni ja otti minut tiukkaan halaukseen.

"Niall..." aloitin ja pyyhin kyyneliäni. Katsoin sinisiin silmiin, jotka tuijottivat myötätuntoisesti takaisin. "Mitä, jos se ei anna anteeksi?" Kysyin hiljaa.
"Älä ajattele noin. Tietenki se antaa" hän sanoi ja suuteli otsaani. "Sä meet sen luokse, kerrot kaiken ja sitten halaat sitä tiukasti" Niall ohjeisti. Nyökkäsin hiljaa.
"Mut se sanoi, ettei haluu nähdä mua enää..." nyyhkytin. Poikaystäväni katsoi minua pitkään. Nousin hitaasti ylös ja selkääni koski, sillä olin istunut maassa varmaan puolitoista tuntia. Kävelimme kohti taloa. Vatsan pohjassani ikävä tunne vain kasvoi. Yritin taivutella sanoja oikeanlaisiksi, mutta se vain sekoitti päätäni liikaa. Yhtäkkiä näin Ollien uuden auton kaahaavan kovaa vauhtia pois pihasta.
"Noin! Tosi kiva!" Tiuskahdin, käännyin nopeasti kaanoillani ja suuntasin askeleeni suoraan hevostallille. Niall hölkkäsi perässäni.
"Se menee varmasti vaan jonnekin asioille kaupunkiin" Niall sanoi.
"Joo, niin varmaan!" sähähdin, mutta äkkiä mietin, miksi kiukuttelin irlantilaiselle. Vilkaisin Nialliin, joka hiljaa käveli vierelläni.
"Sori"
"Ei se mitään" sanoimme melkein samaan aikaan. Hyppäsin kevyesti puuaidan yli ja keskeytin Brownin ruokatuokion. Satuloin sen tottuneesti ja kiristin hihnat nopeasti.
"Mihin oot menossa?" Sinisilmä kysyi, kun talutin Brownin ulos aitauksesta.
"Jonnekin kauas, josta kukaan ei mua löydä" uhosin ja vilkaisin nopeasti taloon. "Nähään, sinisilmä" sanoin haikeasti ja hyppäsin hevosen selkään. Painoin pohkeitani hevosen kylkeen ja se heilautti päätään, ennen kuin syöksyi laukkaan. Tuntui pahalta jättää Niall siihen seisomaan, mutta en voinut muutakaan.

Laukkasin pitkin Australian nurmea. Hiukseni liehuivat vauhdissa ja nautin tuulesta, joka lävisti kehoni. Vain hevosen kenkien kopse vasten kovaa maata kulkeutuivat korvaani. Tätä minä tarvitsin. Hetken yksinäni. Pois kaikista ja kaikesta. Hetken vain itseni kanssa, jotta pystyisin keräämään ajatukseni taas kokoon. Ratsastin ilta-auringossa yksin, vain Australian luonto ympärilläni. Rakastin tätä. Ratsastaa huumaavalla vauhdilla ilman päämäärää. Pysähdyin hiljaa ja katsoin maisemaa. Hymy hiipi huulilleni. En voisi ikinä luopua tästä. Katsoin maata, ruohoa, tilaa ja kukkuloita. Ollie palasi mieleeni, ja hymyin laski aavistuksen. Silloin, - siinä keskellä ei mitään -, oivalsin jotain. Ollie oli osa minua. Pystyin tuntemaan yhden palan puuttuvan sydämmestäni, kun hän oli poissa. Hän oli osa minua ja perhettä. Kuten Marcus, Walter, äiti ja isä. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen kaipasin vanhempiani näin paljon. Siinä istuessani Brownin selässä katsellessani laskevaa aurinkoa tunsin heidän läsnä olon. Ala huuleni värähti ja yksi ainoa kyynel putosi poskelleni. Aurinko pilkisti pilven sisästä. Sitten pyyhin kyyneleet poskiltani ja taputin Brownia kaulaan. Laskeuduin alas sen selästä ja kiersin hihnan sen kaulan alta.
"Ei mennä kotiin vielä" kuiskasin sille. "Levätään hetki tässä puun alla". Talutin hevosen puun alle ja kiinnitin sen löysästi oksaan. Istuin alas maahan ja vedin jalkani vasten kehoani. Katsoin puun latvoja. Yhtäkkiä hymy valtasi kasvoni. Olin tullut tänne, Pelastavan puun alle, ihan vahingossa.
"Pelastava puu" lausuin sen nimen ääneen, kuullakseni sen kunnolla. Hymyilin pienesti. Joku oli alitajunnassani ohjannut minut tänne, ja olin sille kiitollinen.

Pelastavalla puulla oli ihan erityinen tarina. Sillä oli ihan erityinen merkitys minulle ja Ollielle.

"Ollie!" huusin ja juoksin suuren puun ympäri. Veljeni, vaaleat hiukset heiluen, kipitti luokseni ja hihkaisi. Hyppelimme riemuissamme.
"Tämä on mahtava! Jäädään tänne!" tuo riemuitsi. Istuimme vieretysten puun oksien suojaan ja puolitimme tasan voileivät ja lopun maidon, joka meillä oli nahkaleilissä. Söimme hiljaisuudessa ja minä naurahdin, kun Olliella oli voita poskessa. 
"Voiposki!" kikatin isoveljelleni. Tuo pyyhkäisi väärää poskea ja kysyi kimeällä äänellään:
"Onko vielä?"
"On! Ja paljon on!" hihitin ja pitelin vatsastani kiinni. Kierähdin selälleni ja nauroin 8-vuotiaalle veljelleni. Hän tuli luokseni ja hyppäsi päälleni. Se aiheutti vain uuden naurun puuskan. Kierimme toistemme päällä ja naurumme täytti koko ilman. Se raikui pitkin laaksoja ja puroja. Lopulta kierähdimme vielä kerran ja jäimme kyljelleen puun juurelle. Olimme sylikkäin ja isoveli piti minua suojassaan. 
"Löytävätköhän ne meidät joskus?" Kysyin hiljaa. 
"Uskon niin. Mutta tämä puu pelastaa meidät. Se pitää meidät lämpimänä tämän yön" Ollie sanoi hieman vakavammin. 
"Tämä on Pelastava puu" sanoin ihmeissäni. Katsoimme puuta pienet silmät suurina. 
"Niin juuri. Pelastava puu" rakas veljeni toisti. Sitten yö otti meidät mukaan ja nukahdimme toistemme lämmössä puun alle. 

Olimme tuolloin pieniä, viattomia lapsia, jotka nauttivat elämästä kaikin siemauksin. Ilman murheita ja tietoa tulevasuudesta, olimme lähteneet juoksentelemaan pitkin nurmia karjanajon aikaan, ja lopulta eksyneet monien hehtaarien alueelle. Ei se meitä haitannut, siitä tuli vuosikymmenen seikkailu. Vanhempiemme mielestä se tosin oli jotain täysin päätöntä. He etsivät meitä paniikissa, kunnes lopulta löysivät sisarukset puun alta nukkumassa rauhallisesti ja vahingoittumatta.

Pelastava puu oli pitänyt meitä suojassa. Se oli pelastanut meidät.

Niin kuin se nytkin pelasti minut. Käperryin puun alle ja kuvittelin olevani taas 6-vuotias pikku tyttö. Painoin silmäni kiinni ja kuuntelin hiljaisuutta nauttien joka solullani.

~~~

Hihii, sain niin ihania kommentteja tohon edelliseen lukuun, et päätin, ettei tää nyt ihan heti lopukaan :DD Inspiskin löytyi, se oli vaan meenyt piiloon. Nyt kirjottaminen tuntuu taas ihanalta ja sain yhen hyvän idean tähän tarinaan.
Kiitti vielä ihanista kommenteista! Ne tuo lisää aurinkoa mun päiviin!! <3<3<3

The sun will be rising back home ~ 12

Aurora:

"Sano, jos mä oon väärässä, mut eiks toi oo Garryn mopo" Niallin sanat jäivät kaikumaan päähäni. Sitten lähdin juoksemaan pihalle tukka hulmuten. Kompuroin matkalla, mutta syoksyin ovesta ulos ja näin sivusilmällä Marcuksen tulevan kohti tuttua moottoripyörää. Ennen kuin ehdin edes nähdä pyörän, joku vetäi minut kova kouraisesti vasten betoniseinää. Katsoin ruskeisiin silmiin, jotka kuuluivat Zaynille.
"Et mee sinne" Zayn murahti hiljaa. Tarkkailin hänen ilmeitään samalla koittaen päästä hänen otteestaan. "Se luulee, et sä oot kuollu" Tuo muistutti.
"Ei se silti sitä kato, et en voi mennä tonne nyt" Sähähdin kuiskaten.
"Jaa, että sä oot heränny takas henkiin" Zayn naurahti nopeasti. Yritin päästä pois, mutta tuo piti minut paikoillaan. "Älä. Mä hoidan tän" hän sanoi ja huomasin Niallin juoksevan pihalle. "Hei, kato, et tää pysyy tässä" musta tukkainen supisi ja irlantilainen nyökkäsi. Sitten Zayn porhalsi muinamiehinä Garryn luokse.
"Mitä toi aikoo?" Niall kysyi. Kohautin olkapäitäni ja yritin kuunnella.
"Mitäs sä täällä?" Zaynin ääni kuului epäselvästi.
"Tulin tietenki töihin!" Garry nauroi matalasti ja sai minut jännittämään lihakseni. Niall katsoi minuun ja nojautui lähemmäksi.
"Voi, me unohdettiinki ilmottaa sulle! Sori, meijän on pakko erottaa sut. Me ollaan vähän köyhiä nyt tänä aikana. Tilalla ei mee hyvin ja... Ja meillä on muutenki vähän hankalaa aikaa nyt..." Zayn selitti ja yritti kuulostaa surulliselta lopussa. Kuulin askelia ja sitten Marcuksen, hieman epävarman äänen:
"Jep, sori jätkä" Hetken oli hiljaista. Kukaan ei sanonut mitään, enkä minä uskaltanut edes hengittää kunnolla.
"No jaa" Garry murahti.
"Joten pakkaa tavaras ja lähe" Zaynin ääni käski tiukasti.
"Okei, okei. Jos mua ei kaivata täällä, niin selvä. En mä täällä pikkusten poikien kaa olis halunnu työskennelläkään" Mies sanoi ja räkätti perään.
"Nii, eihän täällä enää tyttöjä ole..." Marcus huokaisi. Joku käynnisti moottorin.
"Onnea vaan jatkolle. Ei täällä maalla kukaan pärjää!" Garry huusi moottorin melun yli. "Mutta ehkä teillä käy parempi tuuri!" hän jatkoi. Laitoin silmäni kiinni ja rukoilin, että hän nyt häipyisi, eikä enää ikinä palaisi. "Tai sitten ei!" Garry nauroi ja minun piti hillitä itseni, etten menisi pää kolmantena jalkana pihalle ja hakkaisi miehen kuoliaaksi. Moottorin ääni voimistui ja kuulin mopon ajavan pois soratiellä.
"Kehtaatkin tulla takasin!" Zayn huusi vielä perään. Marcus nauroi ja heitti ylävitoset Zaynin kanssa. Juoksin varovasti pihalle Niall perässäni. Pirulainen oli tiessään!
"Hah! Mahtavaa Zayn!" Nauroin ja pörrötin tuon hiuksia.
"Huh... Ei mitää. Meinas pokka vaan pettää, ku jätkä tuli siihe sillee 'Mitä hittoo tääl nyt tapahtuu?'" Ruskea silmäinen nauroi ja taputti Marcusta olalle.
"Mut eiks meijän silti pitäis tehä joku rikosilmoitus?" Niall kysyi takaatani.
"Äh, mitä turhia, jos toi vielä uskaltaa näyttää naamaataan täällä, nii sit voidaan harkita" veljeni nauroi. "Zayn hoitaa kaiken!" Tuo hihkaisi.

Kaksikko alkoi valumaan omiin hommiinsa, kun minä ja Niall jäimme sisäpihalle. Irlantilainen oli omissa ajatuksissaan, kun vedin hänet kädestä istumaan heinäpaalin päälle. Tuo katseli käsiämme ja silitin hänen kämmentään sormellani. Pihalla oli hiljaista. Marcus ja Zayn kävelivät moottoripyörille ja lähtivät ajamaan niiden kanssa. Walter oli varmaan lampaiden luona. Seurasin silmilläni Niallin liikkeitä, mutta tuo vain istui paikoillaan ja katsoi maahan. Muutenkin hän on ollut tänään jotenkin... Outo?
"Hei sinisilmä?" Kysyin hiljaa. Tuo kohotti päänsä hitaasti ylös ja katsoin hänen silmiinsä. Hän huomasi kasvoillani kysyvän katseen ja huokaisi.
"Totta. Mun pitäis... Tuota... Puhuu sulle yhest a-asiasta" Hän sönkötti. Liikuin aavistuksen lähemmäs häntä ja nostin käteni hänen olkapäälleen.
"No, kerro" sanoin ja asetin huuleni hänen poskelleen. "Mitäs mun poikkiksella on asiaa?" Kysyin hymyillen. Niallin ilme vaihtui ensin hämmennykseen ja siitä hymyyn.
"Oonko mä sun... Poikaystävä?" Hän kysyi. Nauru kumpuili vatsastani.
"No miks ei?" sanoin virnistäen ja kumarruin hieman lähemmäksi häntä. Niall painoi huulensa huulilleni ja perhoset lentelivät vatsassani. Vedin häntä lähemmäksi ja tuo syvensi suudelmaa.
"Ehkä mä jätän sen asian myöhemmälle..." irlantilainen mumisi huuliani vasten. Nauroin hänelle, ennen kuin suutelin häntä uudestaan. Suunnittelmani ei toiminut, sillä yhtäkkiä kuulimme auton ajavan pihaan. Irrottauduimme toisistamme hämillämme. Nousin seisomaan ja katsoin tuntematonta autoa otsa rypyssä. Musta auto pysähtyi ja kuskin puoleinen ovi avautui. Niall vilkaisi minua nopeasti. Käänsin katseeni takaisin autoon uteliaana. Henkeni salpaantui, kun tutut silmät kohtasivat omani.

~~~
Sori lyhyt :((
Ja koska oon saanu vähän huonoa palautetta koko tän tarinan aikana, nii tää on toiseksi viimeinen luku tästä. Oikeastaan mun inspis tähän on lopahtanu, ja kesäl oon koko ajan menossa jonneki, enkä hirveesti ehi kirjottaa. Nyt kuitenki koitan saada tän loppuun :DD Laittakaa kommenttii tästä

It wasn't the end of the One Direction

Ihan ekaks ilmotan, et en pysty jatkamaan ku vasta sunnuntaina :)

~~~
Mun oli ihan pakko tulla ylistämään tätä mun iloani tännekin. En pysy enää nahoissani ja kukaan muu ei jaksa enää kuunnella mun ylistystä tästä. Ja ajatelkaa ens vuotta: Viis vuotta, viis poikaa, yks unelma <3 Oh god... xD

 Mä oikeesti vuodatan täällä kyyneliä, älkää välittäkö jos on kirjotusvirheitä, kun en nää mitään tän kyynelverhon läpi. :'( Tää mun rustaama runo meni vähän liian tunteelliseksi, ja pohdin pitkään, että kehtaako tällästä nyt julkasta, mut kerranhan sitä vaan eletään:

Tasan neljä vuotta, kun te nyyhkitte stadionin penkillä.
Niin tavalliset pojat, joista tuli veljeksiä muutaman minuutin sisällä.
On siitä asti uskomattomia kokemuksia teille suotu.
Hävisitte x-factorin, mutta voitte maailman.
Miljoonien ja miljoonien tyttöjen sydämet teille hakkaa.
Ei tarvii kun hymyä väläyttää, niin joku jo kyynelehtii.
Kun tietä kattoo, ei silmiään voi irroittaa.


Joskus, kun olin niin pohjalla, etten uskonut pääseväni enää ylös.
Syvältä kaivon pohjalta, aloin nähdä valoa.
Te, viisi tavallista poikaa, nostitte minut ylös.
Ensin en piitannut teistä pätkän vertaa.
Nyt, neljän vuoden jälkeen, en tiedä mitä tekisin tai olisin ilman teitä.
Olette mun voima, joka antaa lisää verta suoniin,
lohtu, joka pyyhkii tuskan pois hellästi,
 valo, joka ei koskaan sammu,
onni, joka kohottaa suupielet ylös päin, melodia, rytmi ja musiikki,
sekä ikuinen, sanoin kuvaamaton rakkaus.
Joskus sitä oikeasti ajattelee, että mitä mä nyt parun parille hassulle pojan kolpille,
Sitten sitä yhtäkkiä vaan tajuaa, kuinka tärkeitä ne oikeasti ovat.

Siitä ei ehkä lueta sadan vuoden päästä historiankirjoissa, miten One Direction syntyi, mutta se hetki muutti elämäni.
Se hetki, kun heistä tuli bändi.
Se hetki, kun he tajusivat, mitä oikeasti ovat tekemässä.
Se hetki, kun he tajusivat, keitä he oikeasti olivat ja mitä he oikeasti halusivat.
Se hetki, joka muutti minun ja miljoonien ihmisten elämät.
Se hetki, jona tajusin, että tämän vuoksi eletään.
Siksi, että voimme tuntea rakkauden, joka kumpuilee ihan sydämmen pohjasta saakka.

Kiitos kaikesta, Niall, Harry, Zayn Louis ja Liam <3<3<3 Ikuisella rakkaudella, Maija <3<3<3


The sun will be rising back home ~ 11

Niall:

Naputin tuolin käsinojaa kärsimättömästi. Katsoin rauhallisesti sängyllä nukkuvaa Auroraa. Hän hengitti tasaisesti, mutta tahdoin vain hänen heräävän. En pystynyt ajattelemaan eilistä, se oli liian kovaa. Kumarruin lähemmäksi ja katsoin tuon kasvoja, joissa oli naarmuja ja yksi pahempi haava silmäkulmassa. Nyt hän oli puhdas ja tytön hiukset lepäsivät tyynyllä vielä pesusta kosteina. Eilen hän oli ollut yltä päältä tumman savun tahrima ja verta käsissä. Tuska kulki lävitseni, kun ajattelin, mitä kaikkea hän oli kokenut. Sitten nousin ylös ja raahauduin ovelle. Olin menossa hakemaan vettä, kun yhtäkkiä Aurora käänsi kylkeään. Tarkkailin häntä, mutta pettymyksekseni hän tuhisi yhä unessaan. Kävelin allapäin alakertaan ja tepastelin hiljaa keittiöön. Laitoin veden kiehumaan ja otin teekupin valmiiksi kaapista. Istuin keittiön pöydän ääreen ja katselin ikkunasta ulos. Yöllinen maisema näytti nukkuvan, niin kuin kaikki muutkin. Toivoisin voivani muuttaa tänne. Täällä oli kaikki niin kaunista, ihmiset ystävällisiä, eikä missään pakokaasun täyttämiä pääkatuja. Samassa joku pyyhälsi keittiöön ja sai minut hypähtämään tuolista seisaalleen.
"Niall!" Zayn läähätti. Katsoin ystävääni säikähtäneenä ja samalla hämmentyneenä, niin kuin hänkin.
"Mitä helvettii sä teet täällä keskellä yötä?" sähähdin ja istuuduin takaisin tuolille.
"Niall, meijän täytyy puhua yhdestä jutusta" Zayn kuiskasi nopeasti. Hieroin silmiäni ja otin teen pois liedeltä. Katsoin Zayniä kysyvästi pidellen kuppia kädessäni. Ystäväni nyökkäsi ja kaadoin hänellekin teetä.
"Ja pitääkö siitä puhua keskiyöllä?" palasin asiaan.
"No pitää" tuo sanoi ja nojasi pöytää. Hän oli hetken hiljaa, minun odottaessa hänen jatkavan.
"Nii, että... No säkin varmaan oot tienny, ettei me täällä voida älyttömän kauan olla" ruskea silmäinen selitti. Odotin hänen jatkavan väsyneenä. "Must tuntuu, et meijän pitäis lähtee -"
"Malik, puhutaan tästä joskus aamulla. En jaksa ajatella nyt" sanoin ja hörppäsin teeni loppuun. Zayn näytti ymmärtäväiseltä ja taputti minua olalle.
"Okei, mee nyt nukkumaan, mate" tuo sanoi minun noustessani ylös. Suuntasin ovelle ja huikkasin olkani yli hyvät loppu yöt. Sitten käppäilin yläkertaan ja suunnistin huoneeseeni. Kurkistin nopeasti Auroran huoneeseen, mutta tyttö lepäsi pöytälampun valossa. Kävelin hänen huoneeseensa ja hiivin sammuttamaan lampun. Katsahdin vielä Auroraan ja huokaisin raskaasti. Hipsin huoneeseeni ja riisuin paitani. Rynttäsin sen tuolille ja kömmin sitten pehmeään petiini. Suljin silmäni ja yritin nukkua.

Aurora:

Heräsin säpsähtäen, kun joku käveli huoneessani. Silmienkin avaaminen tuntui raskaalta keskellä yötä. Ehdin nähdä vilauksen vaalea tukkaisesta hahmosta, kun valot sammuivat. Kuulin askeleita ja pystyin tuntemaan tutun lattialaudan narahduksen oven edessä. Sitten ovi laitettiin hitaasti kiinni. Heitin kuumaa peittoa vähän pois päältäni ja jatkoin uniani.

Heräsin hieman levottoman unen jälkeen hämilläni. Pyörittelin päätäni ja venytin kipeää niskaani. Nousin istumaan sängylle ja katsoin ulos avoimesta ikkunasta. Taas yksi kuuma päivä tulossa. Noustessani seisomaan tunsin kipua kyljessäni. Kohotin yöpaitaani ja katsoin kämmenen kokoista mustelmaa ihossani. Tahdoin unohtaa koko edellispäiväisen tapahtuman ja puuskahdin turhautuneesti. Kömmin ylös sängystä ja suuntasin vaatekaapilleni. Avasin sen ja ihmettelin taas, että kuka sitä tällä kertaa oli sotkunut. En löytänyt sieltä mitään hyvää päälle pantavaa, olisikohan kylppärissä se hyvä t-paita? Hiivin ulos huoneestani ja kurkistin Niallin huoneeseen. Tuo nukkui puoliksi pudonneena sängystä, ja minun oli pakko tukahduttaa tirskahdukseni. Hiiviskelin huoneeseen ja nostin pudonneen tumman t-paidan lattialta. Katsoin sitä hetken ja käänsin katseeni sitten nukkuvaan Nialliin. Virnistin ja hiiviskelin ulos huoneesta. Vedin ihan Niallilta tuoksuvan paidan alusvaatteideni päälle ja hyppelin sitten portaat alas alakertaan. Kuuntelin hetken alhaalla, mutta talossa oli hiljaista. Tepastelin Ollien huoneeseen, mutta se ammotti tyhjyyttään. Minulle tuli ontto olo. Kaipasin veljeäni todella. Hänen tapaansa pörröttää hiuksiani aamupalapöydässä ja kapasin hänen typeriä vitsejä, joille vain hän itse nauroi. Mutta ilmeisesti hän ei halunnut enää tulla kotiinkaan. Huokaisu karkasi huuliltani, kun menin keittiöön. Suunnistin jääkaapille ja naputtelin ovea katsellessani sen sisällystä. Minun ei oikein tehnyt mieli mitään ruokaa, joten pamautin oven kiinni.
"Voi helvetti Marcus!" sähädin pamauttaen käteni kasvoilleni.
"Huomenta sulleki" veljeni sanoi ja haukkasi leipäänsä.
"Mä menasin saada sydärin!" huudahdin ja heitin sanomalehden häntä päin. Marcus otti lehden tyynen rauhallisesti ja alkoi lukemaan sitä.
"Ei mun ongelma" tuo mumisi.
"Argh!! Idiootti" sanoin itsekseni. "Et yhtään sit välitä, et olin tossa kidnapattu kaks päivää!" tuhahdin.
"Huomenia!" Walter syöksyi sisään. Minä murahdin ja istahdin tuolille. Joku idiootti kuitenkin veti tuolin odottamatta altani ja horjahdin maahan.
"Saamari Waler!" Kiljuin, enkä välittänyt, vaikka Niall olisikin herännyt. Kuulin naurua ja hyppäsin takapuoli kipeänä ylös lattialta. Walter juoksi räkättäen ulos ovesta suoraan pihalle. Juoksin hänen peräänsä huutaen.
"Pysähdy!!" Kiljuin. Onnekseni veljeni kompuroi ja sain hänet kiinni. Hyppäsin hänen reppuselkäänsä. Walter horjahteli, mutta pysyi pystyssä minun kiertäessä käsivarteni hänen kaulansa ympärille. Veljeni katsoi minua virnistäen ja hengästyneenä.
"Älä vaan... Et! Lopeta nyt heti!" huusin, kun Walter yhtäkkiä lähti juoksuun. Hän juoksi kuistille päin, ja huomasin Niallin tulleen ulos. Hän hieroi silmiään ja haukotteli väsyneesti.
"Niall!! Auta mua!" kiljahdin tuolle. Hän kääntyi katsomaan meitä ja meinasi purskahtaa nauruun.
"Älä naura!!" huusin hysteerisesti ja laitoin käteni Walerin silmien päälle. Hän melkein törmäsi kukkaruukkuun, joten otin käteni kuitenkin pois. Walteri pysähtyi ja kumartui alas. Hyppäsin hänen selästään alas ja läpsäsin häntä vielä selkään.
"Ai toi sattui" Walter nyrpisti nenäänsä.
"Niin varmaan" naurahdin ja käännyin kannoillani. Hyppelin Niallin luokse ja varvistin hieman antaakseen hänelle pienen, nopean suukon poskelle.
"No niin kaikki ihmiset" Marcus käppäili kuistille ja asetti hattunsa päähän. "Meijän pitää ajaa 500 lammasta tarhaan iltapäiväksi" tuo ilmoitti ja Walter nyökytti.
"Ootteko te kaks tulossa?" Walter kysyi ja osoitti minua ja Niallia. Vilkaisin sivulleni ja kohtasin kaksi sinistä silmää.
"Joo, vaihdan vaan vaatteet" sanoin ja katosin sisälle veljieni virnistysten alta. Kuulin jonkun tulevan perässäni ja juoksin portaat ylös yläkertaan. Tallustin huoneeseeni ja jätin oven raolleen. Avasin sotkuisen vaatekaappini ja nappasin vaaleat farkut ja kirkkaan punaisen topin käteeni. Käännyin ympäri ja huomasin Niallin nojaavan rennosti oven karmiin. Hän suoristi jalkansa ja käveli hitaasti luokseni. Asetin vaatteet sängyn karmille ja tuijotin irlantilaista silmiin. Niall nosti kätensä lantiolleni ja kiersi ne hitaasti ympärilleni. Hymyilin pienesti tuon kohottaessa toista kulmakarvaansa salaperäisesti. Sitten hän käänsi päätään sivulle ja painoi huulensa omilleni. Vatsassani kihelmöi ja hymyilin onnellisesti Niallin huulia vasten. Häntäkin alkoi hymyilyttää, ja lopulta meidän oli pakko irrottautua, sillä suutelemisesta ei tule mitään, jos molemmat vain hymyilevät typerästi. Naurahdin hänelle ja laitoin käteni tuon rintakehälleni. Kuulin yhtäkkiä moottoripyörän kaahaavan pihaan. Irrottauduin Niallista ja menin ikkunalle. Sydämmeni jätti muutaman lyönnin välistä. Siinä samassa ryntäsin pää kolmantena jalkana portaisiin. Syöksyin ne alas kolme kerrallaan ja kuulin, kuinka Niall hyppeli perässäni.
"Aurora... Sano jos mä oon väärässä, mut eiks toi oo Garryn mopo?" sinisilmä kysyi vakavana. Minä en sanonut mitään. Pysähdyin vakavana ja nyökkäsin.





~~~
Tällästä tällä kertaa... Kommentoikaa mielipiteenne! Sori etten joka päivä jaksa kirjottaa, koska ei oikeen tee mieli istuu koneella päivät pitkät ku ulkona paistaa kerranki aurinko :))

The sun will be rising back home ~ 10

Heräsin aamun valjetessa tokkuraisena, tietämättä olinpaikkaani. Räpytin ja hieroin silmiäni yrittäen nousta vaivalloisesti. Samalla mieleeni palautui tapahtumia ennen tätä. Otin puutolpasta tukea, ja pääsin seisomaan. Katsellessani ympärilleni, tajusin olevani jossain huoneessa. Huone oli matala, kolmion muotoinen, kuuma paikka. Lattialla oli kuivaa heinää pahvilattian päällä. Seinät ja katto oli hiomatonta puuta ja joka puolella oli kaikenlaista roinaa. Yhtään ikkunaa ei näkynyt. Minua alkoi ahdistaa ja henki ei kulkenut kunnolla. Tuskahiki kohosi otsalleni, kun en löytänyt mitään pakoreittiä. Kävelin huterasti eteen päin ja äkkäsin yhtäkkiä olevani jonkinlaisella ullakolla. Muistan päivän, sain pienenä mennä vanhempieni kanssa navetan ullakolle. Aurinko porotti tummaan kattoon niin, että sisällä oli paahtua. Tämä huone tuntui samalta. 

Yhtäkkiä aloin kuulla lähestyviä askeleita. Voisikohan se olla Garry? Askeleet kulkivat rappusia pitkin ylös päin. Hätäännys aiheutti liikkumattomuuden, mutta selätin pelon ja tartuin irtonaiseen puulautaan. Käsivarressani livisti hämähäkki ja olin kiljaista. Tukahdutin sen kuitenkin nopeasti, kun kuulin askelten pysähtyvän. Kuulin avaimien hälinää, ja avain työnnettiin lukkoon. Näin pienen oven edessäni, ja hiivin sen sivulle. Voisin pamauttaa tulijaa laudalla päähän. Sitten ääni lukossa hiljeni. Ovi avautui hitaasti narahtaen ja olin valmiina lyömään. Yhtäkkiä tulija kuitenkin läimäytti oven selälleen ja sen kulma osui kipeästi kylkeeni. Vingahdin kivusta ja pudotin lautan vaistomaisesti maahan. Jonkun tumma hahmo katsoi minuun alaspäin. 

"Hei, täällähän ollaan jo jalkeilla" matala ääni sanoi. En vastannut Garrylle. Pitelin kylkeäni ja hivuttauduin huomaamattomasti lähemmäksi puulautaa. Mies äkkäsi sen ja potkaisi minua käsiin. Sain hänen jalastaan kiinni ja purin hänen nilkkaansa, muutakaan en voinut tehdä. Garry sähähti ja paiskasi minut voimalla kauemmas. Ryömin lähemmäksi seinää pelokkaan näköisenä. 

"Mä taidan tästä lähteäkin töihin" Garry ilmoitti ärsyttävällä äänellä. 

"Sulla ei oo mitään asiaa enää meille" sihisin uhmakkaasti. 

"Hah, mäkö sua uskoisin?" Parrakas mies nauroi. "Ja kuule, en mä sinne nynnyjen tilalle mene" Garry jatkoi. Hän astui muutamia askeleita eteen päin ja kumartui ylleni. 

"Voi Aurora. En mä susta ikinä pitänytkään. Mut tän jälkeen mä lupaan, et me ei enää ikinä tavata" mies sanoi ja sai minut värähtämään. Olin liikkumatta, mutta äkisti hyppäsin ylös ja löin Garryä kasvoille. Potkin hänen vatsaansa, mutta mies ei edes kaatunut. Ilmekään värähtämättä Garry heitti minut maahan. Lensin selälleni ja ulvahdin kivusta, joka läpäisi koko kehoni.
"Kukaan ei ikinä oo välittäny susta!" Mies huusi. "Sun aika on ohi, neiti McCarthy! Ja koko teijän perheen, myös se ärsyttävä näsäviisas blondi!" Garry murahti. Niallin muistuttaminen sai veren taas kulkemaan suonissani. Missäköhän hän on juuri nyt? Onkohan hän jo huomannut minun poissaoloni? Katsoin Garryä. En voinut antaa tuon äijän lannistaa minua. Samassa huomasin, että Garry oli ottanut jostain punaisen bensatankin. Aavistin hänen aikeensa ja hyökkäsin tuon kimppuun. Sain bensatankin käteeni, ja yritin keksiä, minne sen heittäisin, ettei siitä olisi vaaraa. Aivoni toimivat liian hitaasti, sillä Garry syöksyi päälleni, ja nappasi tankin. Kierimme pitkin lattiaa painien toistemme päällä. Paitani repeytyi lattiasta irronneeseen naulaan, mutten antanut sen häiritä. Sain muovikapistuksen käteeni. Ehdin hädintuskin hengähtää, kun hullu mies hyppäsi päälleni, ja bensatankki lensi ulos ovesta ja kolisi alas portaita. Huomasin verta käsissäni, mutta siihen ei ollut aikaa kiinnittää huomiota. Garry asteli sytkäri kädessääni minua kohti. Hypähdin ylös kivusta vinkaisten ja peräännyin vastapuolelle. Mitä minä oikein teen?! Olin juuri oven vieressä!! kirosin mielessäni.
"Kukaan ei jää kaipaamaan sua. Hyvästi" oli viimeiset sanat, jotka kuulin. Sitten tuli leimahti heinäkasassa ja ovi läimähti kiinni.

Bensaa oli ehtinyt levitä jo hieman, joten koko puoli ullakkoa paloi raivokkaasti. Yritin raivoissani taltuttaa tulta vanhalla matolla, jonka olin napannut lattialta. Siitä ei tullut mitään, ja minun oli pakko keksiä jotain muuta. Yritin etsiä jotain pakoreittiä, mutta kaikki tuntui turhalta. Hakkasin yhä yhtä tulipesäkettä, mutta palo levisi itsepintaisesti. Yritin huutaa apua, mutta tuskin siitä mitään tulisi. Yhtäkkiä jokin palava puurakennelma kaatui eteeni. Kiljahdin epätoivoisena kaatuessani maahan selälleni. Tuntui niin helpolta vain jäädä siihen makaamaan. Silmienkin sulkeminen tuntui luonnolliselta. Vaivuin ajatuksiini. Ehkä Garry oli oikeassa: kukaan ei tulisi auttamaan minua. Kaikki tuntui turhalta. Voisin vain kuolla tähän. Muistelin lapsuuttani, nuoruuttani, vanhempiani ja veljiäni. Sitten ajatuksiini leimahti kuva Olliesta. Mietin, miten hän syyttäisi itseään siitä, ettei ollut sopinut riitaansa kanssani. Ei, en voisi luovuttaa nyt. Niall palasi mieleeni. Mieleeni tuli Niallin nauravat kasvot ja hymyilin vaivalloisesti. Tuskainen kuva irlantilainen itkemässä minun takiani sai minut hengähtämään. Ehkä minulla olisi jonkin keino vielä päästä täältä pois...

Yhtäkkiä polttava tunne jalassani sai minut säpsähtämään. Räväytin silmäni auki räpsytellen niitä savussa. Jalkani oli tulessa! Hakkasin sitä huutaen jollain säkillä. Lieska hiipui nopeasti, mutta jalkaani poltti kuumeisesti. Huomasin tulen levinneen uhkaavasti melkein koko huoneeseen. Minulla ei olisi mahdollisuuksia. Uskallatkin luovuttaa nyt! pieni ääni päässäni sanoi. Ajattelin sinisilmää, ja sain yhtäkkiä voimia lisää. Katsoin ympärilleni. Kirkas tuli leiskui kohti minua joka sekunnilla. Tumma savu peitti koko huoneen ja minun keuhkoni. Yskin häkää pois sisuksistani ja kompuroin eteen päin. Silmiäni kirveli ja hiki kohosi otsalleni. Ajatuksiini valkesi pian, että minulla oli vain yksi pakoreitti: tuo puuseinä edessäni. Kaikki muu roihusi tulessa.

Löysin sokeana lattialta jonkin rautaputkilon, vähät minua kiinnosti mikä se oli. Aloin hakkaamaan seinää viimeisillä voimillani. Seinän toisellä puolella täytyi olla jotain. Voi kumpa siellä olisi toinen huone, josta pääsisin ulos. Huusin apua, elin toivossa, että joku kuulisi sen. Minua alkoi yskittää ja tuntui, että pyörtyisin kohta. Kirosin Garryä ja hakkasin seinää, johon olin saanut vain pienen naarmun. Tuli lähestyi uhmakkaasti ja minulta alkoi loppua keinot ja toivo. Iskin vielä kerran metallin seinään, kun räsähti. Puu meni poikki lyönnin voimasta ja raikas ilma tulvahti sisään. SIitä tulipalo sai lisää happea, ja roihahti vimmatusti. Olin pudota reijästä alas, mutta sain itseni pidettyä pystyssä. Olin saanut seinään kolon, josta mahtuisi hyvin ulos. Olisin voinut vaikka tanssia, mutta siihen ei ollut aikaa. Samassa iloni lopahti, kun katsoin alas. Maahan olisi monen kymmenen metrin pudotus. Silmäni kostuivat.
"Miten hitossa mä pääsen tästä?!" Huusin ääneen ja kaaduin maahan itkien. "Apua! Auttakaa joku mua!" Yhtäkkiä kuului kova huuto jostain alhaalta. Punnersin itseni ylös ja pakotin silmäni auki.
"Aurora!!" Kuulin nimeäni huudettavan. Syöksyin aukolle ja näin hahmon alhaalla. En erottanut häntä, sillä silmäni olivat kyynelistä ja savusta sumeat.
"Auta... Auta mua..." kuiskasin ja nojauduin eteen päin.
"Älä tuu alas! Älä hyppää!!" Ihminen huusi, ääni kuulosti jotenkin tutulta. Kaaduin koko ajan eteen päin, enkä pystynyt enää ottaa mistään tukea. Yhtäkkiä kuului kova pamaus ja sitten kaikki vain räjähti. Näin tulta kaikkialla - kaikki paloi. Suljin silmäni, enkä enää jaksanut avata niitä. Tunsin putoavani, mutten välittänyt siitä. En välittänyt enää mistään.

~~~
No niin... I'm back!!! Eli nyt yritän taas saada tekstiä tulemaan. Tää tarina voi nyt mennä vähän kovaa vauhtia, pahoitteluni, mut yritän saada tän mahdollisesti loppuunki joskus. Mun kone jotain sekoilee ja jouduin kirjottaa tänki luvun melkeen kolme kertaa!! Sen takia voi olla vähän tönkköö tekstiä, kosk ei kauheesti huvittanu kirjottaa samaa osaa monta kertaa uudestaan...
Mut laittakaa kommenttii, - jos tätä enää ees kukaan lukee -, kiitos!! :)))

Ilmoitus! :)

 

Pahoitteluni nyt tästä, mut lähen mökille huomenna, kirjottelen ehkä junassa, mut sitten sen jälkeen ei oo nettii ja julkasen seuraavaa osaa vasta joskus ens viikon jälkeen. En oo ihan 100% varma, milloin me tullaan takas kotiin, mut kirjottelen taas, kun ehdin! Toivottavasti ymmärrätte.

 

Hyvää kesän jatkoo kaikille! Nauttikaa kesästä :) 

The sun will be rising back home ~ 9

Yöllä makasin valveilla monta tuntia. En vain saanut nukuttua. Mietin Niallia, Garryä, Ollieta ja kaikkea. Ja kaiken kukkuraksi olin paahtua kuumuuteen peittoni alla. Nousin istumaan sängylle. Huokaisin hieman ja lähdin sitten hiipien alakertaan. Hipsuttelin keittiöön ja otin vettä lasiin. Kulautin sen kurkustani alas, kun kuulin ulkoata ääniä. Ihan kuin joku kävelisi siellä. Menin hiljaa eteiseen ja kurkistin ikkunasta ulos. Joku tumma pukeinen hiippaili pihalla ja katosi kulman taakse. Uteliaisuuteni heräsi ja avasin oven narahtaen. Jähmetyin hetkeksi paikoilleni. Kuulostelin korva tarkkana, oli aivan hiljaista. Vain tuuli suhisi puissa. Hiivin hiljaa eteen päin. Tulin kulmalle ja kuulin pientä rapinaa. Toisaalta se voisi olla vaikka jokin eläin, mutta halusin tietää, kuka se mies oli. Kurkistin varovasti kulman takaa. Ei mitään. Tuuli vain yltyi. Yhtäkkiä joka löi minua selkään jollain kovalla ja syöksyin maahan. Vaikeroin hiljaa, mutta yritin nousta ylös. Tumma hahmo hyppäsi kuitenkin päälleni ja tuntui kuin henki olisi karannut keuhkoistani. Yritin lyödä hahmoa pois päältäni, mutta hänellä oli toiset aikeet. Pystyin huomaamaan miehen kasvot hupun alta. Hän koitti sitoa käsiäni. Huusin apua, mutta suuni tukittiin kovakouraisesti. Purin miestä käteen, mutta sain vain nyrkin vatsaani. Menin automaattisesti pieneen kippuraan ja yritin saada henkeni kulkemaan. Samassa mies sai käteni sidottua kivuliaasti selkäni taakse. Rimpuilin kiukkuissani. Käännyin ympäri, jotta näkisin miehen kasvot. Henkeni jäi kurkkuun, kun huomasin Garryn.
"Mitä hittoa!?" kivahdin ja potkin epätoivoisesti maata.
"Sä tiedät liian paljon" Garry sanoi matalalla karhealla äänellään. Kylmän viileästi hän nauroi rimpuilulleni, ennen kuin sanoi tuimasti:
"Hyvät yöt". Vain vilahdus, ja maailma katosi silmistäni.

~~~
So sorryy!! Tuli hirveen lyhyt :\ varotan jo nyt, etten muutamaan päivään ehkä jatka... :))

The sun will be rising back home ~ 8

Kun pienet villakasat olivat taas uudella laitumella, huusin toisille Brownin selästä:
"Hoi! Tuleeks joku mun kans puhdistaa kaukaloita?".
"Minne?" Ollie kysyi joutuen huutamaan minulle.
"Old Khakille!". Niall, joka oli jo ihan mestari tässä ratsastuksessa, käänsi hevosensa Ollien perässä minua kohti. Lähdimme laukkaamaan hienoisessa tuulessa kohti Old Khakin laidunta. Katsoin poikia vähän sillä silmällä. Ollien aivot toimivat hitaammin, kuin irlantilaisen.
"Ei ei ei!" tekoblondi huudahti. "Mä en mitään kisaa ala ottaa!" hän puollusteli. Naureskelin hänelle ja katsoin kysyvästi veljeäni, joka nyökkäsi.
"Hei sä oot tuomari!" Ollie huusi Niallille."Old Khakin portille asti!"
"Mä tuun niin voittamaan sut!" sanoin itsevarmasti veljelleni. Niall nauroi meidän lapsenmielisyydelle ja minun laskettua kolmeen, lähdimme laukkaan. Nojauduin eteen päin ja pakotin Brownin laukkaamaan kovempaa. Ajelehdimme vastatuulessa Ollien edelle. Hymyilin itsekseni ja lisäsin vain vauhtia. Maisemat vilahtivat ohitsemme ja vain hevosen laukka kantautui korviini. Käänsin päätäni sivulle, nähdäkseni, missä Ollie kuhnii. Siinä samassa veljeni viiletti minun ohitseni. Olin juuri kiihdyttämässä vauhtia, kun näin jotain epätavallista pensaassa. Tein äkkipysähdyksen ja käänsin Brownin kohti punaiseksi maalattua moottoripyörää mustalla lieskalla. Ollie huusi jotain perääni, mutten jäänyt kuuntelemaan häntä. Laukkasin pyörän luokse, joka oli parkeerattu pusikon viereen. Missä se hiton Garry on?
"Hei! Tuu esiin!" huusin ja laskeuduin alas Brownin selästä sitoen sen puun oksaan. Kävelin mopon luokse ja huomasin Niallin ratsastavan tänne päin. Samassa mies hyppäsi esiin puskasta vetäen housuja jalkaansa. Läpsäisin käden naamalleni.
"Mitä? Kai nyt vessatauon saa pitää?" Garry kysyi ja katsoi minua tuimasti.
"Mitä sä täällä teet?" utelin.
"Olin läpikulkumatkalla" hän vastasi. Pudistin päätäni ja näin sivusilmällä, kun Niall laskeutui hevosen selästä ja asteli luoksemme. Tuijotin nahkatakkista miestä tuimasti silmiin.
"Mitä täällä tapahtuu?" irlantilainen kysyi.
"Ei mitään, saimme asiamme jo loppuun" Garry tuhahti.
"Joo, niin saatiin" myönnyin ja vilkaisin vielä huomaamattomasti miehen moottoripyörää. Panin merkille, että moottoripyörän istuimesta roikkui lampaan villaa. Käännyin kannoilla ympäri ja otin Niallia käsivarresta kiinni. Kävelin Brownin luokse vetäen Niallia perässäni. Kun Garry oli poissa kuuloetäisyydeltä, kuiskasin Niallille:
"Näitkö ton lampaan villatupon?". Irlantilainen nyökkäsi ja otti hevosensa kiinni narusta.
"Tää liittyy jotenki niitten karitsoiden katoamiseen" sanoin mietteliäänä.

Lähdimme Niallin kanssa ratsastamaan kohti Old Khakia, jossa Ollie odotteli meitä nojaten hevoseensa.
"Hah, ja kukas se voittaja taas olikaan?!" Ollie hihkui. Hänen voitonriemuinen hymynsä muuttui ihmetykseksi, kun en alkanut väittää mitään vastaan.
"Mit..." veljeni aloitti, mutta hiljeni nopeasti.
"Ollie, se Garry on --" sanoin, kunnes minut keskeytettiin.
"Hei, mä tiiän, et sä et hirveesti tykkää siitä, mut älä koko ajan puhu siitä tolla äänen sävyllä" isoveljeni käski. Hyppäsin alas hevosen selästä.
"Se on varastanu meijän karitsoja!" puollustauduin.
"Aurora, sul ei oo mitään todisteita tosta!" Ollie ärähti.
"Onpas! Näin sen moottoripyörän kanssa aamulla siellä laitumella ja nyt äsken sillä oli lampaan villaa sen pyörällä!" tuhahdin takaisin.
"Jaaha, mut et voi väittää meijän työntekijää varkaaksi!" veljeni murahti.
"Ei kaikista voi tykätä!!" huudahdin ärsyttävälle veljelleni.
"Oo hiljaa!!" Ollie huusi ja vilkaisi Niallia, joka oli mennyt sivummalle. Hän ei halunnut kuunnella meidän riitelyämme. Irlantilainen huitoi harjan kanssa jotain.
"Sun olis pitäny pysyä siellä Sydneyssä" Ollie tuhahti. Käänsin järkyttyneenä katseeni häneen.
"Mitä?" tiuskahdin hänelle.
"Olisit jääny sinne kaupunkiin!" tuo huusi.
"No niin olis pitäny!" Murahdin takaisin ja Ollie hyppäsi hevosen selkään. Vilkaisin sivusilmällä Niallia, joka oli jähmettynyt paikoilleen.
"Ja veisit noi kaupunkilaiset takaisin. Ne ei pärjää täällä hetkeäkään" tuo sanoi hampaat irvessä katsoen Niallia. Tuijotin Ollieta inhoten. Miten hän voikaan olla noin tyhmä? Päässäni kiehui.
"Mä en haluu sua tänne" hän sanoi ja minuun sattui. Käänsin pääni maahan keksimättä mitään sanottavaa.
"En haluu nähä sua enää tänään" Tuo murahti. Nostin surullisen katseeni häneen. Yhtäkkiä kuului kiljaisu. Käänsin vaistomaisesti katseeni äänen suuntaan.
"Niall?!" huudahdin, kun näin nuorukaisen maassa.
"Hoida sää sun Niallis!" Ollie murahti ja lähti laukkaamaan pois. Pudistin päätäni hänelle ja juoksin sitten Niallin luokse. Poika makasi maassa kasvot kalpeana, kuin olisi aaveen nähnyt. Kumarruin maahan hänen viereensä ja yritin tulkita tuon kasvoja.
"Niall?" huhuilin häntä. Nuorukainen koitti nousta, mutta parkaisi kivusta ja veti kätensä puristukseen.
"Niall, mitä tapahtu?" kysyin huolissani. Hän nosti kätensä ja käänsi sen ympäri. Haukoin henkeäni nähdessäni kaksi pureman jälkeä.
"Voi luoja Niall! Minkä näkönen se käärme oli?" kysyin kauhuissani.
"S-se oli sellanen tumma... En ehtiny kattoo kauheesti" tuo änkytti. Katsoin ympärilleni, ettei käärme ole missään takanani.
"Pysy tässä, tuun ihan kohta takaisin" käskin ystävääni, joka naurahti.
"Mihin mä tästä menisin?" tuo sanoi heikosti. Juoksin Brownin luokse ja kaivoin nahkalaukkua hevosen kyljessä. Huokaisin helpotuksesta, kun radiopuhelin osui käteeni. Soitin heti Marcukselle
"Vastaa nyt..." kuiskasin itsekseni ja hölkkäsin sitten takaisin Niallin luo.
"Haloo?" toisesta päästä kuului heikosti.
"Marcus!" huudahdin entistä helpottuneempana.
"Aurora?" hän kysyi ihmettyneenä. En käytä puhelinta, kuin hätätilanteissa. "Onks kaikki --"
"Ei! Niallia puri käärme! En tiiä mikä se oli" panikoin puhelimeen. Marcus käski minua rauhoittumaan.
"Onks se ihan ok? Onko kalpee iho, tai jotain poikkeavaa?" veljeni kyseli. Avasin Niallin paidan ja kokeilin hänen rintaansa.
"Joo, hän on kalpee, ei pysty nousemaan, pureman ympärillä oleva iho punoittaa. Muuten ihan normaali lämpö ja kaikkee" sanoin mahdollisimman nopeasti ja selvästi. Huomasin Niallin virneen, kun pidin kättäni yhä hänen ihollaan. Vedin sen nopeasti pois. Marcus sanoi tulevansa Walterin kanssa tänne autolla.
"Joo, kiitti" sanoin ja lopetin puhelun.
"Nialler, pärjäile vielä hetki" pyysin ja autoin hänet ylös. Talutin hänet puun alle istumaan. Juttelin hänelle rauhallisesti ja sidoin hänen kyynerpäänsä tiukalle siteelle, jonka olin tehnyt paidastani. Se estäisi mahdollisen myrkyn kulkeutumasta kädestä muualle kehoon.
"Ei taida olla sun eka käärmeenpurema" Niall kysyi katson minuun.
"Hah, no ei kuule. Muakin on purtu muutaman kerran" sanoin hymyillen ja pidin nuorukaisen kättä. Samassa Walterin maastoauto kaahasi laitumelle. Marcus syöksyi ulos ja juoksi luoksemme.
"Ai, hengissä täällä sentään ollaan" Tuo virnisti, silti selvästi helpottuneena. Autoin Niallin autoon, vaikka hän yritti vähätellä asiaa koko ajan.
"Mitä te oikein olitte tekemässä tuolla?" Walter kysyi viitaten Niallin aukinaiseen paitaan ja minun vähäiseen vaatetukseeni. Löin häntä mahaan ja hyppäsin autoon irlantilaisen viereen. Marcus kaahasi kotiin ja Walter sanoi hakevansa hevoset myöhemmin.

**

Istuin yksinäni tuulimyllyn rautaisella tangolla. Törmäsin taas Ollieen, ja tulin rauhoittumaan tänne. Samassa huomasin jonkun istuutuvan viereeni. Nojasin hellästi Niallin kylkeen ja katsoin alas kumpuilevaan maastoon.
"Se ei sittenkään ollut mikään myrkyllinen, onneksi" Niall ilmoitti laittaessaan kätensä epävarmasti toiselle puolelleni.
"No hyvä sitten" sanoin ajatuksissani.
"Ja Ollie lähti jonnekin kaupunkiin kuulemma" irlantilainen jatkoi. Minulla oli jotenkin ontto olo. En ollut koskaan riidellyt Ollien kanssa. Hän oli aina ollut se, joka sopi minun ja Walterin tai minun ja Marcuksen typerät riidat. Nyt hän oli vihainen minulle, eikä minulla ollut sitä tuttua ja turvallista lohduttavaa olkapäätä vierelläni. Paitsi Niall. Käänsin katseeni tekoblondiin ja huomasin hänen katsovan minua.
"Ei Ollie kauan sulle pysty olemaan vihainen. Kukaan ei pystyis olemaan kauan vihanen tollaselle tytölle" sinisilmä sanoi. Niall otti hattuni pois päästäni ja laittoi sen viereensä. Hiukseni heiluivat tuulessa sekaisin. Jäimme tuijottamaan toisiamme syvälle silmiin.
"Aurora... En... tiiä miten... mä sanoisin tän mut... M-mut mun kai täytyy kertoo t-tää j-joskus" Niall änkytti, kuin minä ensimmäisenä esityspäivänä koulussa. Irlantilainen ei sanonut mitään, mutta hän veti yhtäkkiä kitaran takaataan. Hän asettui vähän kauemmaksi, mutta vain niin, että sai kitaran syliinsä. Ei yhtään kauemmas. Niall alkoi soittamaan melodiaa ja alkoi laulaa. Unohdin kaiken muun siinä tilanteessa. Kuuntelin vain sanoja ja katsoin Niallia. Hän lauloi kauniisti, en edes tiennyt, että hän osaa laulaa. Parhaimmillaan hän oli matalimmissa äänissä minun mielestäni.
"Been a lot of places.
I've been all around the world.
Seen a lot of faces.
Never knowing where I was.

On the horizon.
Oh, well, I know, I know, I know, I know the sun will be rising
Back home.

Living out of cases,
Packing up and taking off.
Made a lot of changes
But not forgetting who I was.

On the horizon.
Oh, well, I know, I know, I know, I know the moon will be rising
Back home.

Don't forget where you belong–home.
Don't forget where you belong–home.
If you ever feel alone–don't.
You were never on your own.
And the proof is in this song.

I've been away for ages
But I've got everything I need.
I'm flicking through the pages.
I've written in my memory.

I feel like I'm dreaming.
Oh, so I know, I know, I know, I know that I'm never leaving.
No, I won't go.

Don't forget where you belong–home.
Don't forget where you belong–home.
If you ever feel alone–don't.
You were never on your own.
And the proof is in this song --"  

"En oo saanu tota ihan loppuun asti" Niall sanoi ja rämpytti viimeisen, epävireisen soinnun. Sinisilmä lopetti ja asetti kitaran maahan.

"Vau... Mä en tienny, et osaat laulaa ja soittaa noin hyvin" sanoin yllättyneenä. "Ja ootsä säveltäny ton ite?" kysyin hämilläni. Niall nyökkäsi.
"Joo, mitä tykkäsit?" Hän kysyi asettuen taas viereeni.
"Se oli... Ihana. Rakastin sitä" sanoin hymyillen.
"Sä innotit mua säveltämään sen. Ja tää paikka" Niall sanoi katsoen ympärilleen.
"Niin, australian sydän" lausuin sanat ilmaan. Tuo katseli maisemia vaikuttuneena. Sitten hän käänsi kasvonsa minuun. Istuimme siinä hiljaa toisiimme katsoen. Niallin silmät kimalsivat kauniisti ilta-auringon valossa. Sitten jotain tapahtui. Sinisilmä alkoi lähestymään kasvojani. Hän siirsi kätensä lantiolleni. Niall epäröi katsoessaan minua. Kasvomme olivat lähellä toisia. Tunsin hänen lämpimän hengityksen. Sitten Niall rohkaisi itsensä ja painoi lämpimät huulensa huulilleni.

Ensi tilanne oli shokki, joka jähmetti minut paikoilleni. Sitten lämmin tunne alkoi leviämään huuliltani koko kehooni. Vatsassani tuntui olevan perhosten vuosikokous. Päässä pyöri ja tuntui heikolta ja sydän pumppasi kaksikertaa nopeammin, kuin yleensä. Silmäni olivat kiinni. Käteni lipuivat Niallin hiuksiin ja vedin hänet yhä lähemmäksi itseäni. Hetken päästä irrottauduimme ja kasvoilleni kohosi väistämättä hymy. Katsoin Niallia, jonka huulilla leikki ujo hymynpoikanen. Nyt tuntui siltä, että koskettava kitarasoolo alkaa soittaa ja unohdumme tähän ikiajoiksi. Empimättä vedin hänet uuteen suudelmaan, joka kutkutti vatsan pohjasta. Sisälläni tuntui olevan ilotulituksia. Sitten vetäydyin irti. Emme sanoneet mitään, jäimme istumaan sylikkäin ilta-auringon säteisiin. Ikiajoiksi tuntuvan ajan.

~~~
No, mitäs tällä kertaa sitten tykkäsitte? Kommentteja kiitos, jos vain jaksatte :))

The sun will be rising back home ~ 7

Havahduin painajaisesta hikisenä ja heitin peiton lattialle ajatuksissani. Vilkaisin yöpöydällä tikittävään antiikkiseen herätyskellooni. Puoli kuusi, liian aikaista nousta, liian myöhäistä alkaa nukkua uudestaan. Jäin kiemurtelemaan sänkyyn vielä hetkeksi, kunnes painajainen sai piinattua minua tarpeeksi ja nousin varovasti istumaan sängylle. Käänsin väsyneet silmäni ulos ikkunasta, aamuun heräävään Australian luontoon. Noustessani ylös sänky narahti hiljaisesti, ja kipastelin pitkin paljasta lattiaa varpaillani huoneen poikki. Avasin inhottavia tomuisia asusteita pursuvan komeron, jota joku nimittää todennäköisesti vaatekaapiksi. Käteeni hakeutui ensimmäiseksi tummat housut ja harmaa, toisesta hihasta karjanajossa revennyt, pitkähihainen paita. Pujotin pukineet ylleni ja hissuttelin sitten alakertaan, vaistomaisesti kurkistaen ensin ystäväni huoneeseen. Sipsutin keittiöön, ja painoin pientä valokatkaisijaa. Valot syttyivät, ensin tosin rätisten ja suunnistin sitten jääkaapille. Nappasin sieltä kannullisen appelsiini tuoremehua, jota kaadoin puhtaaseen lasiin tiskipöydällä. Valutin juomani kurkkusta alas ja hiiviskelin sitten toista kautta eteiseen. Työnsin kutistuneilta tuntuvat buutsit tassuihini ja heilautin jo elämää nähneen hattuni päähäni. Piilotin häiritsevät hiustupponi hatun alle ja talsin ulos raikkaaseen ilmaan. Vedin syvään henkeä ja köpöttelin tallille. Keskeytin Brownin aamupalalta ja vedin sen ulos suojastaan. Harjasin sen, kiinnitin satulan ja hyppäsin sen selkään vanhana tekijänä. Hymyilin itsekseni ja lähdimme jolkottelemaan kukkulalle, jossa lisäsin vauhtia korvia huumaavaan laukkaan. Nautin siitä vapaudentunteesta, tuulesta ja aamuauringosta, ihan niin kuin mitään muuta ei olisi keksittykään.

Saavuin koillislaitumelle, ja korviini kantautui moottoripyörän ääniä. Katsahdin nopeasti äänen suuntaan, ja näin vain tomupilven loittonevan hiekkatiellä. Mopedi kääntyi kuitenkin yllättäen ja punainen maali, jossa oli musta lieska, kiinnitti huomioni. Kukakohan se oli ja mitä hän täällä teki? Hymähdin itsekseni ja käännyin katsomaan rauhallisia lampaita. Ne määkivät hiljaa ja mussuttivat ruohoa. Laskin varmuuden vuoksi kaikki karitsat. Pitäisikö niitä olla enemmän, kuin 17, pohdin, mutta jätin asian sikseen. Katseeni hakeutui hitaasti maahan, jossa näkyi moottoripyörän jälkiä. Kohotin katseeni hiekkatielle ja puraisin huultani. Aavistin ilmassa jotain epäilyttävää.

Laukkasin takaisin kotiin ja hyppärin alas hevoseni selästä. Talutin Brownin aitaukseen heittäen sille kuivaa heinää ohimennessäni. Tassutin mietteissäni päätaloon. Kuvittelenko kaiken, vai liittyykö moottoripyörä ja karitsoiden katoamiset toisiinsa? Joku yskäisi vierestäni, ja hätkähdin säikähdyksestä. Palasin maankamaralle kuullessani sen tutun, äänekkään naurun.
"Kuinka kauan sä siinä ajattelit istua ja tuijottaa kaukaisuuteen?" kysyi Niall huvittuneena.
"Eh, öö... en... mä mietin vaan..." mutisin ja nyppisin pöytäliinaa. Irlaintilainen oli hiljaa hetken ja hörppi kahvia minun lempimukistani.
"Ootsä syöny aamupalaa?" sinisilmä kysyi herättääkseen minut taas. Hymähdin ja nyökytin, vaikken oikeasti ollutkaan syönyt mitään.
"Hei juntit!!" Marcuksen karjunta kuului jostain. Sitten hän ilmestyi kuistille.
"Ketä sä junteilla mahdat tarkottaa? Ollieta ja Walteria kenties?" naurahdin.
"Teitä kahta kuule ihan" isoveljeni naurahti ja osoitti meitä.
"No mitä nyt?" Niall kysyi katsoen Marcusta. Hän viittoi meidät mukaansa ja nousin tuolista yllättyneenä. Niall kiirehti viereeni ja hölkkäsimme veljeni perässä sisäpihalle, jossa Ollie ja Walter juttelivat jonkun kanssa. Kun kävelimme eteenpäin, moottoripyörään nojaava hahmo alkoi näkymään selvemmin. Ensiksi kiinnitin huomiota hänen ällöttäviin housuihin. Ne olivat tummat tiukat nahkahousut. Sitten nostin katseeni nahkatakin kautta tuon kasvoihin. Keski-ikäinen mies mulkoili minua tuimasti ja kavahdin hänen katsettaan. Se herätti Niallin huomion, joka vilkaisi mieheen ja sen jälkeen minuun huolestuneen näköisenä. Kun Marcus siirtyi miehen eteen, tuo veti kasvoilleen laajan hymyn. Vilkaisin sinisilmää nopeasti kävellessämme muiden luokse.
"Päivää, tässä on Aurora, ja öh... Hänen hyvä ystävänsä Niall" Ollie sanoi inhottavasti. Potkaisin kiven hänen jalkoihinsa. Nyökäytin epämiellyttävälle miehelle tervehdykseksi, ja käänsin sitten kysyvän katseeni poikiin.
"Garry tuli kysymään töitä täältä" Walter sanoi yrittäen hymyillä.
"Ja me vähän niin kun lyötiin kättä päälle" Marcus jatkoi katsahtaen inhovaa ilmettäni merkitsevästi.
"Joten tervehdi uutta työntekijäämme" Ollie päätti, mutta näin hänen silmistään, ettei hänkään nyt niin innoissaan tästä ajatuksesta ollut.
"Ai, sehän on kiva" sanoi parhaimmalla tekohymyllä, mitä nyt sain kasvoilleni tähän hätään. "Tervetuloa munkin puolesta". Tämä Garry katsahti vielä kerran minuun ja silloin kun kukaan muu ei huomannut, hän viesti ilmeellään jotain. Jotain salamyhkäistä, karmivaa, epäilyttävää ja ilkeää. Siteen mies kääntyi ja nousi pois moottoripyöränsä päältä. Näin silmänräpäyksessä punaisen maalin ja mustan lieskan, täysin saman, kuin laitumella aamulla. Päässäni heitti, ja sipsutin hetimiten pois tuon miehen luota. Kompuroin työhuoneeseen ja aukaisin vähän päälle 50 vuotta vanhan tietokoneemme. Näppäilin salasanan ja avasin internetin. Naputin kärsimättömänä pöytään.
"Aurora?" Ollien ääni kuului työhuoneen ovelta. Katsoin häneen, ja odotin hänen jatkavan. Kun hän ei sanonut mitään, ymmärsin tuon odottavan minulta jonkinlaista selvennystä.
"Eikö niin, et meil on 25 karitsaa koillislaitumella?" Kysyin nopeasti. Sain selvän nyökkäyksen vastaukseksi.
"Nyt niitä on enää 17" sanoin kylmästi. "Kävin aamulla siellä, ja näin ihan varmasti Gerryn, tai mikä se ikinä olikaan, mopon lähtevän sieltä"
"Ja sä oletat, että se on vieny meiltä kahdeksan karitsaa moottoripyörällä?" Ollie lisäsi kulmat kohollaan. Nyökäytin päätäni epävarmasti, ja kysyin Garryn sukunimeä.
"Hei sis, sä et usko tohon itekään" Veljeni naurahti ja istui pöydälle sammuttaen tietsikan. "Ei se oo mikään varas, ja kyllä ne lampaat on jossain tallella" Ollie lisäsi.
"Mut --" Ollie sulki suuni nostaen sormensa ylös.
"Mees nyt auttaa sitä irlantilaista, se palaa halusta päästä ajamaan lampaita" veljeni sanoi ja läimäytti minua olkapäälle isolla kämmenellään.
"Ai toi sattus..." tiuskahdin ja lampsin sitten ulos huoneesta. Tallustin portaiden vierestä keittiön kulmalle. Suuntasin katse lattiassa keittiöön, kunnes kolaroin jonkun kanssa.
"Ai, sua mä etsinkin" Niall nauroi ja veti minut kädestä pihalle. "Mun on niin pakko päästä teijän kanssa sinne lampaiden ajoon!" sinisilmä hihkaisi. Hän alkoi selittää jotain minulle, mitä en epäystävällisenä ihmisenä kuunnelut. Ajatukseni pyörivät jossain muussa. Punaisessa mustalla liekillä varustetussa mopedissa, karitsoissa ja tässä salamyhkäisessä uudessa työntekijässämme.


~~~
Sain tänään vaan kirjotettuu tällasen tylsän, pitkäveteisen, ikävystyttävän, kyllästyttävän ja pystyyn kuolleen tarinan pätkän ((oho! mistä noita oikein tuli :)))... Lupaan!!!, et ens osassa tapahtuu jotain... Ehkä julkasen sen huomenna, ylihuomenna, sitä seuraavana, sitä ei koskaan tiedä :):):)
Oke, joo...
Laittakaa kommentii kiitos :DD

The sun will be rising back home ~ 6

Niall:

Sain saappaat lainaksi Walterilta ja vedin ne jalkaani. Sitten kiirehdin muiden perään. Naomi oli tullut avuksi ja lörpötteli tumma tukkaisen ystäväni kanssa. Menin Marcuksen kanssa juttelevan Auroran viereen. 

"Okei, tullaan sinne kahen tunnin päästä" Aurora sanoi veljelleen, joka lähti sitten autolla jonnekin. 

"Ai, sä sait ne kengät sitte jalkaan" tuo naurahti nähdessään minut. 

"Hah, joo" vastasin ja seurasin häntä talliin. Hevosen haju täytti nenäkäytäni. Aurora ohjasi minut yhden ruskean hevosen luokse, jolla oli valkoinen läntti otsassa. Tähtisilmä taputti hevosta kaulaan ja laittoi sille jotkut valjaat. Niin kuin varmaan huomaa, en oikein ole ollut tekemisissä hevosten kanssa. 

"Ota toi satula ja satulahuopa tosta hyllyltä, Nialler" Aurora pyysi ja tein työtä käskettyäni. Kannoin kamat Auroran perässä ulos, jossa Naomi ja Zayn harjasivat toista hevosta.

"Okei, eli tän nimi on siis Dusty, ja se on ihan kiltti heppa" Aurora leperteli ja silitti hevosta. Laskin satulan aidalle. 

"Ekana, sun pitää harjata se" tuo selitti. Aurora otti harjan käteensä ja näytti minulle, mitä kuulu tehdä.

"Eli harjaat sitä karvan suuntaisesti näin..." Hän sanoi. Vilkaisin nopeasti Naomiin ja Zayniin, jotka  keskittyivät hevoseen. Menin Auroran taakse ja laskin käteni hänen pienten käsiensä päälle, hänen ympäri. Vartaloni oli melkein kiinni hänessä. 

"Näinkö?" Kysyin liikuttaessani harjaa. Aurora käänsi päätään minua päin. Kasvoimme oli lähekkäin toisiaan. Katsoin Auroran kauniita silmiä. Ne loistivat kirkkaina. Uppoudun hänen silmiinsä ja... Yhtäkkiä kuului kiljaisu ja heti perään naurua. Irrottauduin nopeasti Aurorasta ja hän kavahti hevosta kohti. Käänsin katseeni punastuen hevosen yli. Naomi nauroi vatsa kippurassa, kun Zayn oli piiloutunut aidan taakse pakoon hevosta. 

"Hei, ei ollut hauskaa! Se melkeen puri mua!" Tumma tukkainen huudahti. Naomi hykerteli pienesti, mutta käänsin pääni Auroraan. 

"Öm, haluut sä harjata ton toisen puolen?" Tyttö kysyi ja ojensi harjaa minua kohti. Katsoin häntä silmiin, ja otin harjan sitten itselleni. Kiersin toiselle puolelle ja harjasin heppaa. Katsoin hevosen yli, kun Aurora sääti satulan naruja. Kuvittelen aina kaikenlaista, mikä ei missään nimessä voisi olla totta... 

"Joo, toi varmaan riittää" Naomin ääni kuului takaatani, ja säikähdin häntä. 

"Aa, totta..." Änkytin ja kiersin sitten toiselle puolelle. Näin Auroran huokaisevan nopeasti, kun tuo tuli luokseni. Hän selitti minulle muinamiehinä, miten satula asetetaan ja kiristi satulavyön ja jalustimet. 

"...Ja sitten vain selkään" tyttö naurahti. Katsoin korkeaa hevosta. Minä putoaisin tuolta ihan varmasti. Ja miten minä ikinä pääsekään tuonne?

"Hei tähtisilmä...?" Kysyin hiljaa. Aurora kääntyi katsomaan minua. 

"En mä uskalla" kuiskasin tuolle ujosti. Tyttö alkoi nauramaan ja nyrpistin nenäni. 

"Hei, se on helppoa. Ei toi sua pure, sinisilmä" Aurora naurahti ja pukkasi minua olkapäähän. 

"Se on pelottava..." Vinguin. Tyttö tuli luokseni ja kuiskasi korvaani:

"Näytä tolle Zaynille vähän mallia, se on toivoton". Vilkaisin Zayniä, joka yritti kuiskaa hevoselle jotain. Naurahdin pienesti. 

"No niin! Nyt laita toi jalka... Ei vaan toi toinen jalka!" Aurora nauroi kömpelyydelleni. "... Tohon jalustimelle ja ponnistat sitten vaan sen selkään" tyttö selitti. "Mä pidän kyllä kiinni" asetin jalkani Auroran osoittamaan kohtaan ja otin kiinni ohjaksista, tai mitkä ikinä olivatkaan. Laskin mielessäni kolmeen. 1...2...3... Sitten ponnistin. Pääsin hevosen selkään. Melkein tärisin siinä satulassa, mutta Aurora käski minun rauhoittua. 

"Hevonen aistii sun hermostuneisuuden" tyttö sanoi ja otti kiinni hevosen 'talutushihnasta'. En tiedä mikä sen nimi oli... 

"Okei, nyt rentoudu vaan ja liiku sen hevosen mukana" Aurora ohjasi. Hengitin syvään ja nyökkäsin. Hevonen hirnui ja lähti sitten liikkeelle. Suljin silmäni nopeasti. 

"Mä kuolen... Mä kuolen tänne..." Sanoin itsekseni ja kirosin hiljaa. Kuulin Auroran nauravan minulle, mutta keskityin vain pitämään silmät kiinni. 

"Okei, nyt voit jo avata ne silmäsi" Aurora sanoi. Raotin toista silmääni, mutta puristin sen nopeasti kiinni. 

"Hei Niall... Haluun nähdä sun söpöt silmät" Auroran ääni kuului. Avasin varovasti silmäni ja katsoin Auroraa. Hän hymyili minulle, ja koitin hymyillä takaisin, mutta siitä seurasi vain irvistys. Olimme jossain aitauksessa. 

"Näistä pidät kiinni näin..." Tyttö sanoi ja otti käsistäni kiinni. Hän asetteli käteni naruihin ja selitti samalla kaikenlaista. Sitten Aurora alkoi taluttaa hevosta ja käski minun pitää silmäni auki. Tyttö talutti hevosta ympyrää ja kertoi minulle kaikenlaista. Hän opetti minua lisäämään vauhtia, ohjaamaan, peruuttamaan ja jarruttamaan. Muutamien kierrosten jälkeen tähtisilmä pysäytti hevosen ja tuli viereeni. Tytöllä oli epäilyttävä ilme kasvoillaan. 

"Älä vain..."

"Joo! Nyt saat ite yrittää!" Aurora sanoi intoa puhkuen. Huokaisin syvään. Aurora jätti hevosen minulle ja meni aidan päälle istumaan. 

"No niin kiltti heppa. Ole nyt kunnolla..." Sanoin hevoselle. Sitten painoin kevyesti pohkeitani hevosen kylkeen ja se lähti nytkähtäen liikkeelle. Hevonen lompsi eteen päin ja minä keikuin sen selässä.

"Hyvä hyvä, nyt voit alkaa kääntymään..." Aurora sanoi aidalta. Vedin hevosen hihnasta oikealle, mutta se ei kääntynyt minnekään, vaan jatkoi matkaansa kohti puuaitaa. 

"Käänny... Käänny, käänny....Käänny  nyt..." Puhuin hevoselle, joka sitten vihdoin totteli minua. Jarrutin vähän, ja käännyin taas. Sitten lisäsin hieman vauhtia ja kävelin Auroran luokse. Hevonen meni hiukan ohi, joten yritin vetää sitä taakse päin ohjaksista, jolloin se peruutti. 

"Sähän oot ihan luonnon lahjakkuus!" Aurora sanoi ja taputin hevosen kaulaa. Sitten hän huusi jotain Naomille ja hyppäsi alas aidalta. 

"Okei, nyt saat tulla alas" tyttö sanoi. Nojauduin eteenpäin ja irrotin jalkani jalustimesta. Heilautin jalkani hevosen yli ja laskeuduin maahan. 

"No, minkä numeron saan?" Kysyin ja otin hevosen remmistä kiinni. 

"No kuule, ei sitä nyt yhdestä ratsastuksesta voi antaa..." Aurora sanoi salaperäisesti. Hän vilkaisi kelloaan nopeasti.

"Naomi ja Zayn! Mennään auttamaan aitojen korjauksessa!" Aurora huusi. "Länsirajalle" tuo jatkoi vielä ja Naomi nyökytti. 

"Ja me mennään ratsain" Aurora ilmoitti minulle. Suuni loksahti maahan asti. Tähtisilmä väläytti leveän hymyn kasvoilleen ja lähti hakemaan hevostaan. 

"E-et oo tosissas!?" Huusin hänen peräänsä ja solmin hevosen aitatolppaan. 

*Illalla*          Aurora:

"Eihän se niin kamalaa ollut?" Kysyin vieressäni kompuroivalta Niallilta. Saavuimme kuistille, jossa Walter ja Ollie juttelivat jostain.
"Eeh... Ei kai" tuo vastasi ja lösähti tuolille pidellen takapuoltaan. 
"Onks takapuoli hellänä?" Walter vitsaili. 
"Äh, miten te ikinä pystytte ratsastamaan yhtään enempään?" Niall kyseli. Nauroimme tuolle. 
"Siihen tottuu aikanaan" totesin ja vaihdoin sitten puheenaihetta. "No, mitä ruokaa saisi herroille sitten olla?" kysyin katsahtaen kelloon. Vähän vailla seitsemän.
"Grillataan!" Ollie hihkaisi. Muut myöntyivät, joten menin hakemaan sisältä tarvikkeita ja pyysin jotain apuun. Ei ollut hankala arvata, kuka ampaisi perääni.
"Ota nuo, noi ja toi tosta..." sanoin ojenellen irlantilaiselle kana- ja lihapihvejä, sekä muuta ruokaa. Veimme kaikkea ulos talon toiselle puolelle. Kutsuimme Naomin ja Willowinkin meille ja pidimme oikein grillijuhlat. 

// sori toi loppu oli vähän tönkköö...  Mut tykkääköhän kukaan tästä ficcistä oikeen? O_o kommentoikaa mielipiteenne! Saa antaa kritiikkiäkin... :))