Take the rain away ~ 2

Niall:

Pojat ryntäsivät huoneeseeni. Louiskin oli jostain ilmestynyt. Huone täyttyi heidän hätääntyneiltä huudoilta:
"Niall!" "Zayn lentää just Lossista tänne päin" "Mia on tuolla" Joku sanoi. Nousin nopeasti ylös.
"Missä?" Sähähdin. Pojat hiljenivät ja katsoivat toisiaan. Kun kukaan ei vastannut, katsoin heitä jokaista. Harryä, Louista ja Liamia.
"Tuota, Mia on tuolla toisessa huoneessa" Liam änkytti. Tajusin, mitä hän tarkoitti ja laskeuduin takaisin sängylle. Pojat kyselivät oloani, ja vastailin lyhyesti. Hetken päästä hoitaja tuli huoneeseen ja hääsi pojat ulos.
"Millainen olo?" Hoitaja kysyi.
"Ihan ok" Valehtelin. Hoitaja puhui jotain, mikä meni minulta kokonaan ohi.
"Voitte lähteä kotiin, jos siltä tuntuu" Hoitaja sanoi. Nousin ylös vähitellen ja vaihdoin puhtaat vaatteet, jotka olivat tuolilla. Pojat tulivat taas huoneeseen ja lähdimme vähin äänin pois. Tulin viimeisenä ulos, enkä juuri pystynyt ajattelemaan. En edes halunnut ajatella, koska se tulisi välittömästi mieleeni. Pysähdyin vielä kysymään hoitajalta yhtä juttua:
"Saanko nähdä.. Mian?" Kysyin katsoen hoitajaa.
"Se ei ole nyt juuri mahdollista. Tule huomenna yhdeltä" Hoitaja sanoi ja nyökkäsin. Juoksin poikien perään pidätellen kyyneliä.
"Mihi sä jäit?" Louis kysyi. En vastannut hänelle. Menimme parkkipaikalle. Pysähdyin auton eteen. Jäädyin kokonaan siihen. En pystynyt menemään sinne. Silmiini palasi se aikaisempi...

Musta kissa juoksi tien yli.
Mia menetti auton hallinan.
Auto keikkui kallionkiellekkeellä.
Takaluukku pamahti kiinni ja auto heilahti.
Mian kirkaisu.

Hätkähdin taas nykyhetkeen. Pojat katsoivat minua. Pudistin päätäni.
"Mä kävelen" Sanoin lyhyesti. Louis vilkaisi Liamia.
"Yksin" Lisäsin. Pojat menivät hiljaisina autoon ja Louis kaahasi pois hiekka pöllyten. Aloin kävelemään hitaasti kämpällemme päin. Oli ihan hyväkin, että sain vähän raitista ilmaa. Kävelin verkkaisesti pitkin tietä potkiskellen pikkukiviä.

Saavuin odotettua nopeammin kämpälle ja menin sisään huutamatta tervehdyksiä. Kävelin keittiön ohi. Huomasin pöydällä avonaisen, houkuttelevan suklaalevyn. Kävelin muina miehinä sen ohi ja kappas, levy katosi taskuuni. Kävelin ripeästi huoneeseeni ja läimäytin oven kiinni. Minua ärsytti, sillä siinä ei ollut lukkoa. Menin sängylleni ja haukkasin suklaata. Katselin inhoten kattoa ja mässytin suklaata. Raivostuttava seinäkello piti tyhmää tikitystä. Katsoin sitä murhaavasti, ajatellen, että se hiljenisi katseeni voimasta.

Jostain kuului tuttu kännykän soittoääni. Sitten se lakkasi.
"Joo, on hän... Ei todellakaan... No osaltaan, hän varasti Harryn suklaan, joten ei hän nyt ihan kuollut ole" Tuttu ääni sanoi naurahtaen. Kuuntelin oven läpi keskustelua.
"Joo, kerron kerron... Siis huomenna kello yksi. Joo, hei hei" Liam puhui selvästi jollekin vanhemmalle ihmiselle. Sitten hän lopetti puhelun. Samassa oveeni koputettiin.
"Älä tule" sanoin yrmeänä.
"Niall, ilmotan vaan, et poliisit pyysivät sua menee huomenna asemalla, kello yksi. Ne kyselee sulta vähän kaikkea" Liam sanoi raottaen ovea. Piilotin äkkiä suklaalevyn.
"Jaa" sanoin tuhahtaen. Liam huomasi suklaalevyn allani ja virnisti. Ennen kuin ehdin vastalausetta laukoa, hän oli jo mennyt. Otin suklaan ja söin taas muutaman rivin. Se hupeni yllättävän nopeasti.
"Liiiiam!!" huusin hänen peräänsä. Kului muutama sekuntia, kunnes ovi taas aukeni.
"Niin?" tuo kysyi oven raosta.
"Mä meen huomenna y-yhdeltä kattoo.. Sairaalaan" Änkytin. Liam astui sisälle.
"Mee sen jälkeen" Liam sanoi. "Sairaalaan sä ehdit myöhemminki" Liam sanoi. Minua epäilytti hieman, mutta nyökkäsin. Liam ei lähtenytkään pois huoneestani. Hän istui sängylle. Ei hän minua muuten haitannut, kunnes hän avasi suunsa.
"Mä en haluu lohdutusta tai sääliä" Vastasin tiukasti. Liam yritti väittää vielä vastaan, mutta passitin hänet ulos. Hän lähti huokaisten pois. Räsähdin sängylle ja sorruin itkemään.

Muutamien  päivien  päästä:

"Miten tulen pärjäämään ilman häntä?"
"Et mitenkään"
"Miksi minun piti päästää hänet rattiin?"
"Sen ku tietäis"
Miten yksi kissa voi pilata elämäni?"
"Tosi asia"
"Miksi tämän piti tapahtua juuri minulle?!"
"Luoja sen päätti"
Louis oli taas hyvä puhua. Hän sanoi kaiken vain suoraan. Ei kierrellyt tai keksinyt tekosyitä.
"Eli kaikki oli minun syytäni?" Muut olisivat vastanneet: "No eihän ollut" tai "Ei se ollut kenenkään syy" Mutta Louis William Tomlinson pukee ajatukset sanoiksi:
"Elämä on" Se sai minut vaan purskahtamaan raikuvaan nauruun. Kyyneleet valuivat suuhuni, kun nauroin vatsani kipeäksi. Louiskin hymyili minulle.
"Mitä mä teen?" Kysyin, kun sain rauhoituttua.
"Nyt vai kohta?" Louis kysyi ja heitteli palloa seinään. Istuimme sängylläni, molemmat itkien ja jutellen.
"Tulevaisuudessa" sanoin tuhahtaen tommon tyhmyydelle.
"Älä mieti niin pitkälle"
"Äskenhän sä käskit miettiä huomista!" Katselin turhautuneena Loun heittelyä.
"No se on eri asia. Nyt me ainakin mennään syömään Nandossiin" Louis sanoi ja heitti pallon seinään. Se pompahti liiankin kovaa ja lähestyi nyt kovaa vauhtia vesilasiani. Normaalisti olisin syöksynyt estämään sen. Nyt vain katsoin sitä rauhallisena. Pallo pamahti lasiin ja rikkoi sen sadoiksi sirpaleiksi.

 Noin minunkin sydämmelleni kävi.

 Katsoimme Louisin kanssa toisiamme ilmeettömänä. Kului monta sekuntia. Minuutteja. Sitten Louis sanoi:
"Näetkö, ei tuosta enää tarvitse murehtia. Se oli ja meni" Louis sanoi. "Se on historiaa. Huomenna se on muinaista, eikä sitä enää kukaan muista. Eikä kuulukaan"
"Tarkotatko, että meidän pitää unohtaa kokonaan M-mia?!" Huudahdin.
"Rauha. Ei tyhmä, se nyt oli vertauskuva. Hän jää tietenkin muistoihimme ja niin" Louis sanoi. Mietin hetken hänen äskeistä lausetta. Sitten käänsin katseeni häneen.
"Sä roisto menit ja rikotit ton lasin tahallasi!" Sanoin uskomattani.
"Tehty mikä tehty" Louis sanoi kohauttaen olkiaan. "Tule, muut oottaa" Louis sanoi ja samassa ulkoa kuului tööttäys. Nousin vastahakoisesti ylös ja vaihdoin nopeasti puhtaamman paidan. Sitten lähdimme ulos. Niiskaisin vielä ja suljin ulko-oven.

//Oon pahoillani, et täs nyt vähä kesti... :P