Close enough to touch ~ 1

 September Walker 

    "Mitä helvettiä!?" 

"Puhuuko sä mulle?"

"Missä se taksi kuhnii?"

"Sä haiset, painu kuuseen!"

~

    Joskus sitä tulee ajatelleeksi, mitä olisikaan tapahtunut jos. Jos en olisikaan koskaan hypännyt siihen hämärä peräiseen tummaan taksiin. En olisikaan koskaan joutunut suureen seikkailuun. Jos olisinkin vain päättänyt jäädä kotiin, pehmeälle sohvalle pitsalaatikon viereen. 

    Joskus olisi mukava osata ennustaa tulevaisuutta. Huomata, ettei tämä ole nyt oikea reitti, joku aivan väärä. Voisi vilkaista tulevaan; paistaako aurinko, vai tarvitsenko sateenvarjon? Pystyisi maistelemaan sanoja, ennen kuin puhaltaa ne ulos. Tietäisi, onko tämä virhe, vai elämäni paras teko. 

~

    Valot välkkyvät kaikkialla ja musiikin hiljainen jumputus kaikui inhottavasti korvissani. Juoma ei ollut noussut vain minun päähäni - joka puolelle, minne vain katsoi, huojui humalaisia nuoria ja hieman vanhempiakin. 

    "Hei tyttö!" Joku karjaisi pimeydestä. "Tarviitko kyydin kotiin?" Pyörin ympäri, hoksaamatta mistä ääni kantautui. Musta auto lipui eteeni tielle ja mies heilutti kättään auton sisältä. 

    "Mihin ootte menossa?" Yritin saada ääneni kuulumaan melun keskeltä. Kuinka olinkaan joutunut yhtäkkiä näin suureen ruuhkaan? 

    "Hyppää nyt jo kyytiin!" Viiksekäs mies murahti väsyneenä. Kömmin sen enempää ajattelematta tuntemattomien ihmisten seuraan ja läimäytin oven kiinni.

    Tilataksissa oli kuuma. Tupakan kitkerä savu leilaili viekkaasti ilmassa ja oli mahdotonta hengittää ilman, että sai annoksellisen myrkkyä keuhkoihinsa. Auto kaahaili hallitsemattomasti tiellä ja pelkäsin jo ajavamme jonkun ylitse. Näin mielessäni viattoman naisen makaavan elottomana asvaltilla, allaan suurenevat punainen lätäkkö...

    "Mihin sä olet matkalla?" Vierestäni kaikui kysymys. Havahduin vasta, kun tajusin kysymyksen suuntautuneen minulle. Katsahdin miehenalkua, jonka tummat hiukset olivat sotkussa pään päällä. 

    "Kotiin kai oli tarkoitus, mutta taisin eksyä väärään taksiin" mutisin katsellen paksuja juoppoja vieressämme. Poika, joka tarkkaili minua vilkkailla silmillään, ei ollut parrakas tupakalta lemuava äijä - itse asiassa näin humalassa uskalsin väittää, että hän oli jopa hyvännäköinen. 

    "Kuka tätä ajaa?" Nuorukainen - tällä kertaa eri, muttei yhtään huonomman näköinen - puuskahti, kun lensimme päin ovea. 

    "Sen minäkin haluaisin tietää..." Mumisin puoliksi itsekseni. 

    "Eihän ne vaan oo päästänyt ketää hullua sinne rattiin" vieressäni istuva jätkä huokaili.  

    Totaalisen sekasorron luomiseen ei tarvittu, kuin muutama pieni kirosana näin tunkkaisessa alkoholin sävyttämässä autossa. Roteva mies ampaisi pystyyn lyöden päänsä kattoon. Auton keinahtaessa toinen äijä lensi nyrkit ojossa toista päin. Pullo putosi lattialle hajoten jalkoihimme. 

    "Saatanan idiootti päästä irti!" Huuto täytti ahtaan tilan, kun tappeluun yhtyi yhä enemmän pöllöjä. Vieressäni nököttävä poika katseli kauhuissaan tilannetta.

    "Mahdetaankaan tästä hengissä selvitä...?" Kuski seinän toisella puolen sai varmasti krampin - jarrupoljin painui pohjaan ja porukka lensi etuseinää päin. Minä haukoin henkeäni repiessäni turvavyötä, joka oli kuristunut kaulani ympärille. 

    

    Sitten - yhdessä silmänräpäyksessä - auto oli tyhjä. Ja hiljainen. Taksi suorastaan mateli eteenpäin. 

    "Vau, mitä se oli?" Ruskea tukkainen nuorukainen ihmetteli ääneen. Sisällä oli enää vain reilu kourallinen ihmisiä. 

     "Mihin ihmeeseen me nyt ollaan matkalla?" Toinen kuiskasi edestäni. Vilkaisin ulos. Moottoritie siirsi edessämme ja suorastaan huokui kuumaa asfalttia. Taksi kaarsi betonisten aitojen ohitse ja kiihdytti nopeasti sadan kilometrin vauhtiin.

     "Ei helvetti..."

     "Mä tahdon ulos täältä"

     "Tää ei kyl oo lähelläkään hotellia..." 

     "Huuda sille kuskille jotain" pojat puhuivat keskenään. Minua alkoi yhtäkkiä oksettaa. Puristin silmäni kiinni ja yritin ajatella rauhallista maisemaa. Puut huojuivat hienossa tuulessa sinertävän taivaan alla, kukkaniityllä juoksenteli tyttö punaisessa mekossaan ja perhoset lentelivät kevättuulessa...

~

    Heräsin valoon, joka kipusi taivaanrannasta ja iski päin kasvojani. Kaivauduin syvemmälle piiloon. Missä olin? Tämä ei ollut oma sänkyni, tunsin sen avaamatta silmiäni. Hiljaista kröhinää kuului jostain. Räpyttelin hitaasti silmäni auki.
Aluksi olin aivan varma, että näin vieläkin unta. Lasin sirpaleita lojui kaikkialla. Pakokauhu hiipi viekkaasti sisääni. Mitä ihmettä tämä oli? Nousin tokkuraisena istumaan - huomasin nojaavani edessäni olevaan tummaan esineeseen. Katsoin ympärilleni. Hengitykseni jäi kurkkuuni.
Kirkaisin odottamatta, mutta painoin käteni samassa suulleni. Haukoin henkeäni ja yritin repiä itseäni irti vyöstä ympärilläni. Joku liikahti aavemaisesti vieressäni.
"Ootko sä hereillä?" Kysyin ääni käheänä. Ihminen vieressäni kohotti vaivalloisesti kättään. Sydämeni pomppi kurkussani, kun tuo nosti veriset kasvonsa. Tyyppi katsoi minua, ennen kuin raastin vyön irti ja hakkasin oven kovakouraisesti auki.
Uskalsin hengittää vasta ulkona. Pidin silmiäni kiinni ja upotin käteni hiuksiini. Samassa kuului äreä huuto:
"Hei! Tule tänne nyt!" Käännyin ympäri ja näin jonkun viittoilevan autolla. Hopean harmaa auto oli ryttääntynyt tummaa kalliota vasten etulasi säpäleinä.
"Äkkiä!!" Sama tyyppi huudahti ja kompuroin autolle. Minua huimasi, mutta pääsin nuorukaisen luokse. Tunnistin hänet samaksi, jota olin hetki sitten tuijottanut.
"Auta mua nostamaan Harry ulos autosta!" Poika huusi hätääntyneenä. Katsoin sivulle - se oli virhe. Etupenkillä lojui verinen ihminen. Se makasi velttona kasvot veren peitossa. Vedin happea keuhkoihini ja avustin surkeasti miestä vetämään toinen ulos. Kannoimme hänet tien viereen ja laskimme varoen maahan.
Vilkaisin toiseen suuntaan. Maisema näytti yllättävän kauniilta. Vihertävä meri avautui jyrkänteen alla. Aurinko loisti pilvien välistä. Tie oli ruskean hiekan alla. Muutama hassu puska retkotti tien sivussa. Mitään muuta ei ollut. Kaikkialla oli tyhjää. Tuuli tuiversi lävitseni ja pörrötti hiukseni kasvoilleni.
"Missä helvetissä me ollaan?" Miehenalku puuskahti vierestäni ja jätti kysymyksen leijumaan ilmaan vailla vastausta.


***
Ensimmäinen osa tästä ficistä on nyt päässyt maailmalle! :DD Tosta otsikosta en oo vielä varma, voi muuttua vielä :)
Tästä tuli hieman tynkä, enkä oo ihan suunnitellu tota päähenkilön luonnetta kunnolla, mut laittakaa kommenttii pidittekö!! Voitte myös avustaa mua ja sanoo jos tulee mieleen jotain luonteenpiirteitä, jota tolle päähenkilölle voi luoda!!
Jatkoo tulossa loppu viikosta :DD

Kaikki vain peräkkäisten sattumien seuraus ~ Harry one shot Sannille!

    Lunta! Lunta! Luntaa!! Juoksentelin ulkona lumihiutaleiden leijailessa maahan. Keskellä yötä olin huomannut ulkona pyryttävän lunta ja olin rynnännyt pihalle pomppimaan. Pyörin ympäri ja juoksentelin pitkin katua. Katulampun valossa hiutaleet tanssahtelivat ja osuivat maahan. Vedin pipon syvemmälle päähäni ja naurahdin itsekseni.
    Pyörin onnellisena eteenpäin, kunnes yhtäkkiä matkani tyssäsi. Tömähdin johonkin, jonka seurauksena kompastuin omiin jalkoihini. Nostin katseeni ylös pudistellen lunta päältäni.
    "Olen pahoillani" karhea ääni sanoi englanniksi. Katsoin tarkemmin talvitakkiin pukeutunutta miehenalkua.
    "Ei se mitään" vastasin tunnistaessani ihmisen. Tuo kiharapää ojensi kätensä minulle. Katsoin häntä vähän epävarmasti. Tartuin kuitenkin julkkiksen käteen ja nousin seisomaan hänen avustuksellaan.
    "Onks tää tavallistakin täällä Suomessa, että ihmiset juoksentelee keskellä yötä kaduilla?" Styles kysyi virnistäen.
    "Uh, ei oikeastaan..." sanoin niskaani rapsuttaen. Sydämmeni sykki rinnassani. Oliko tuo oikeasti Harry Edward Styles? Näenkö unta?
    "Mitä sä muuten täällä teet?" kysyin, Harry selvästi huomasi, että olin tunnistanut hänet.
    "Keikkaa pukkaa huomenna" nuorukainen vastasi tuttavallisesti. Katselin kimaltavaa lumihankea ja yllemme kaartuvia lumisia oksia. "Kaunista täällä Suomessa" Harry totesi katsahtaen minuun.
    "Niin, nyt kun lunta tuli" änkytin yrittäen kuulostaa mahdollisimman rennolta. Laulaja oli hetken hiljaa ja vain tiiraili maisemaa. Aloin miettiä, missä heillä on keikka huomenna. Kunnes tajusin yhtäkkiä.
    "Hei, teillähän on keikka Olympiastadionilla?" kysyin vielä varmistukseksi. Harry katsoi minuun ja nyökkäsi kummastuneena.
    "Ootko tulossa katsomaan?" hän kysyi tunkien kätensä taskuihin.
    "No perjaatteessa. Oikein aitiopaikalta" sanoin salaperäisesti. Miksen ollut tätä heti tajunnut? Harry näytti kysyvältä. "Tunnen sen keikan järjestäjän, pääsen ehkä backstagelle" kerroin. En nähnyt toisen kasvoilla minkäänlaista innostusta, tai muuta.
    "Mut ei me varmaan törmätä, siellä on paljon porukkaa..." jatkoin hiljempaa. Nyt pilasin tämän... Ei näin...
    "Kyllä me voidaan nähä, jos haluut, öh...?" Harry kysyi hakien nimeäni.
    "Sanni" hymyilin ystävällisesti.
    "Kaunis nimi" poika vastasi hymyillen. Lähdimme tallustamaan pitkin puiden reunustamaa tietä.
    "Onks kaikki julkkikset noin ystävällisiä?" kysyin vain silkasta uteliaisuudestani.
    "Ei oo" Harry vastasi epäröimättä. "Tai siis... No, kaikilla on joskus huonot päivänsä. Mut usein yritetään olla kunnolla" hän selitti minun nyökkäillessäni.
    "Mitä sä muuten teet täällä ulkona keskellä yötä?" Harry katsoi silmiini. Sisälläni pyöri.
    "Tulin nauttimaan lumesta..." sanoin naurahtaen. "Samaa vois kysyä sulta".
    Harry henkäisi ja käänsi katseensa tiehen. "Tuli viime hetken kinaa managementin kanssa järjestelyistä..." tuo paljasti. Vilkuilin Harryä, joka potkiskeli lunta kengillään.
    "No, mitä tapahtui?" kysyin sen enenpää miettimättä. Harry vilkaisi minua vakavasti. "Tai siis --"
    "Ei se mitään muuttais" hän keskeytti minut mutinallaan. "Olisin halunnu jäädä tänne vielä, mut ne tyypit kielsi... Lähetään jo kolmen päivän päästä"

    Juttelu alkoi luistaa yhä helpommin ja huomaamattani aika kului. Havahduin vasta maanpinnalle, kun kylmä alkoi kovertaa minua ja väsymys iski.
    "Hups, sun pitäis varmaan mennä nukkumaan" Harry huolehti, kun haukottelin kesken asian.
    "Ei tässä mitään" sanoin kohottaen suupieltäni.
    "Menisit nyt kotiin" Harry melkein käski naurahtaen.
    "No jaa, ehkä kannattais..." Yhtäkkiä kulman takaa kaahasi musta suuri auto. Harry vain vilkaisi nopeasti taakse, kasvoillaan järkyttynyt ilme. Hän nosti takkinsa helmaa ja kahmaisi minut mukaansa piiloon. Pelästyin vähän ja lensin selälleni lumihankeen, Harry perässäni. Hänen kätensä ottivat vastaan molemmilta puoliltani ja tunsin lämpimän tuoksun nenässäni. Komeat kasvot olivat muutaman sentin päässä omistani. Tumma menopeli kaasutti pois huomaamatta meitä.
    "Mitä toi oli?" kysyin hieman kauhuissani. Aivan kuin olisin ollut yhtäkkiä jossain agentti-elokuvassa.
    "Sori" Harry pahoitteli ja kierähti pois päältäni. Pudistin hieman housujani kömpien seisomaan puutelihangesta.
    "Kuka se oli?" kyselin kohottaen kulmiani. Harry pyöräytti silmiään maatessaan lumihangessa.
    "Yks tyyppi vaan" hän totesi. Katsoin häntä anoen lisää tietoa. "No okei okei. Mä vähän niin kuin karkasin hotellista. Ja noi tuli etsimään mua" En voinut mitään itselleni - purskahdin nauruun. Harry toljotti minua kummissaan.
    "Just joo" kikatin. "Mut arvaa mitä. Mäki karkasin" kerroin toiselle. Harry purskahti nauruun ja ponkaisi ylös jaloilleen.

    "No, törmäillään taas huomenna" Harry sanoi hymyillen taloni edessä. Nuorukainen oli tarjoutunut saattamaan minut kotiini yöllä.
    "Jep" huikkasin katsoen pidempää poikaa kasvoihin. Yhtäkkiä Harry kaappasi minut lämpimään halaukseen. Hän nojautui eteen selkäni taipuessa hieman taaksepäin. Kiedoin käteni hieman kummissani hänen leveän selkänsä ympärille.
    "Nuku hyvin loppuyö" tuo kuiskasi irrottautuen. Hymyilin kiharapäälle ja kipitin ovelle. Vilkutin vielä toiselle, ennen kuin pujahdin sisään pimeään hiljaiseen kotiini.


Keikka oli ohitse, viiletin areenan backstagella edestakaisin. Samassa kulman takaa joku pöllähti eteeni ja sain vaivoin väistettyä tulijan.
    "Haz!" Henkäisin yllätys kasvoillani.
    "Sanni, moi" laulaja sanoi huohottaen. "Mä jo ehdin pelätä, ettei me tavattaisi". Äkkiä nuorukaisen takaata ilmestyi roteva mies äreän pojan kanssa.
    "Miten niin ei onnistu?! Koittaisitte tehä kunnon työtä!" Vaalea tukkainen murahti. Samassa he olivat pyyhältäneet ohitsemme.
    "Siinä vilahti Jan ja Niall" Harry huokaisi katsoen jalkoihinsa.
    "Tunnistin bändikaveris..." Mutisin yrittäen tulkita toisen eleitä. "Sä et taida olla ainut, jolla ei luista managementin kanssa" lausahdus oli enemminkin toteamus kuin kysymys, eikä Harry vaivautunut vastaamaan siihen.
    "No älä vaivaa somaa päätäsi tähän.." Nuorukainen nosti katseensa ja veti sormet hiuksiensa läpi. Katsoin häntä silmiin - virheettömissä kasvoissa värähti melkein huomaamattani pieni turhautuneisuus.
    "Tulepas nyt" Harry sanoi hento virne kasvoillaan ja nappasi minut käsikynkkään.
    "Mihin me mennään?" Kysyin toiselta yllättyneenä söpöstä eleestä.
    "Johonkin kauas muiden silmistä" Harry kuiskasi korvan juureeni. Kipitimme käytäviä pitkin päätyen lopulta johonkin konehuoneeseen. Harryn työntäessä minua sisemmälle huoneeseen, takaperin kävellessäni kompastuin mustana lattiaa vasten kiemurtelevaan johtoon ja lensin kovalle kivilattialle.
     Hetken oloni oli kuin kuussa. Seinät erottuivat epäselvästi ja ilma oli kaikonnut ympäriltäni. Paikka, jossa makasin oli vain tuhkaa...
    "Sanni? Haloo!" Havahduin huutoon kasvojeni edessä.
    "Täh?" Älähdin naama punaisena ja kipusin takaisin jaloilleni.
    "Eihän sattunut?" Harry huoleti silmät tiukasti minussa. Pudistin päätäni ja nojauduin seinää vasten.
    "Ootko ihan varma?" Nuorukainen varmisti. Naurahdin hänelle toisen katsoessa minua silmiin.
    "Oletko sä noin huolehtivainen jokaista vastaantulijaa kohtaan?" Utelin pojalta, joka piti silmänsä tiukasti kasvoissani.    
    "En..." Harry mumisi hiljaa. Hän astui lähemmäksi minua katsoen minua silmiin. "Sinussa on vaan jotain..." Tuo kosketti poskeani hellästi, reaktiotani tutkien. Selässäni kulki kylmät väreet. Katsoin nuorukaiseen, joka oli kumartunut ylleni, silmäripsieni alta.
     "... Sussa on kuin magneetti. Sen päivän jälkeen kun me tavattiin, mä en oo muuta ajatellutkaan, kuin sua" komistus puhui matalalla äänellään. En viitsinyt paljastaa, etten minäkään ollut paljon muuta haaveillut, kuin seuraavaa tapaamistamme.
     "Harry, mä --" olin sanomassa jotain - ken tietää mitä olisin möläyttänyt - mutta sitten tapahtui jotain uutta.
     Harry laski hellät huulensa huulilleni ja painautui minua vasten. Aluksi vain leijuin punaisessa sumussa, kunnes havahduin ja kiedoin käteni omistavasti toisen harteille.
   

Sinne me jäimme - konehuoneeseen suutelemaan, vaikka molempien olisi pitänyt olla jossain aivan muualla.

***
hip hei, näpyttelin tälläsen one shotin Sannille puhelimella (sori jos on kirjoitusvirheitä!). Piditkö? :)

Viimeistään maanantaina alan kirjottelemaan uutta ficiä, saan aina ihmeellisiä inspiraatio-kohtauksia ulkomailla tai jossain, missä en sitten pääse kirjottamaan... :DD

Onneksi olet siinä ~ Harry one shot Annalle!

Harryn näkökulma:

    Vihaan noita paparazeja. Minä vain vihasin. Teki mieli vain talloa niiden kamerat ja salamavalot. Kuinka julkisuus voikaan ottaa joskus niin kovin päähän? Onneksi oli viikonloppu tulossa...
    Pujahdin taksiin ja mutisin tyttöystäväni osoitteen kuskille. Mies lähti ajamaan tuskallisen hitaasti - kai luuli, että törmäisi johonkin nyt, kun kyydissä on julkkis.
    Vihdoinkin auto pysähtyi tutun talon eteen ja nousin kyydistä maksaen. Paiskasin oven kiinni perässäni ja hölkkäsin ovelle. Narpoin portaat ylös ja koitin ovea, joka oli lukossa. Tyydyin pimpottamaan ovikelloa. Ulkona oli viileä ja vilkaistuani rannekelloani, ajattelin, että olikohan Anna jo nukkumassa. Ei sittenkään.

Annan näkökulma:

    Tallustin puolikuolleena ovelle ja avasin sen haukotellen. Pitkä hahmo pujahti sisään sulkien oven.
    "Harry?" mutisin silmiäni hieroen. Valot syttyivät eteiseen ja aloin hahmottaa poikaystäväni kasvot. "Mitä sä täällä?" Kysyin hieman hymyillen.
    "Tulin moikkaamaan. Mun oli pakko nähä sut" Harry totesi virnistäen ja takkinsa heitettyään naulaan, hän kaappasi minut syliinsä.
    "Päästä alas" mumisin hieman väsyneenä. Olin ollut jo nukkumassa, kun toinen oli tullut.
    "Joskus mä vaan vihaan julkisuutta, tiesitkö sitä?" Harry puheli. Kiemurtelin alas hänen otteestaan ja seisoin taas omilla jaloillani.
    "Mä osaan kuvitella" sanoin kietoen käteni pojan niskan taakse.
    "Saatko sä edes silmiä auki?" Harry kysyi naureskellen. Raotin toista silmääni hieman.
    "Nukuttaa..." ilmoitin, niin kuin hän ei sitä olisi jo huomannut.
    "No nähtävästi. Mennään sitten nukkumaan" Harry sanoi laskien suudelman otsalleni. Keikuimme makuuhuoneeseeni Harryn pitäessä minusta kiinni takaapäin ja kaaduin suoraan sängylle.
    "Oliko rankkaa töissä?" mutisin peiton alta. Näin kiharapään vetävän housut ja paidan pois päältään ja pörröttävän hieman hiuksiaan.
    "Joo... Niistä töistä ei tuu koskaan loppua" nuorukainen huokaisi. "Ja faneille on turhauttava hymyillä tekohymyä" Harry kertoi kömpien viereeni peiton alle. "Mutta sulle mä jaksan aina hymyillä" hän kuiskasi korvan juureeni. Nostin vähän päätäni niin, että Harry sai suudeltua minua huulille ja asetuin sitten mukavasti tuon kainaloon.
    "Eihän sun huomenna tarvii mennä aikasin mihinkään?" kysyin melkein puoliunessa. Harry katseli kattoon ja pudisti päätään. "Hyvä"
    "Niin... Nukutaan nyt" Harry tuhisi kääntäen kylkeään minuun päin. "Hyviä unia, rakas"
    "Nuku hyvin" henkäisin ja käpristyin pienelle kerälle rakkaani viereen.

    Aamu tuli liian nopeasti. Nukuin kuin tukki, mutta silti tuntui kauhealle huomata, että havahtui unen rauhallisesta maailmasta maan kamaralle. Kohotin varovasti päätäni huomatessani, että tummat kiharat olivat naamassani. Huomasin makaavani mahallani Harryn päällä, mutta olin liian väsynyt noustakseni. Poikaystäväni tuhisi allani tatuoidut käsivarret päänsä alla.
    Kierähdin lopulta toiselle puolelle sänkyä ja nousin istumaan. Venyttelin hieman selkääni ennen kuin nappasin tuolin karmilta villapaidan. Puin sen ylleni ja kellahdin takaisin makoilemaan.
    "Harryy" kuiskin toisen korvaan. Pyörittelin hänen kiharoitaan sormen päissäni ja silitin sileää poskea. Miehenalku alkoi mutisemaan jotain ja henkäisi syvään. Vihreät silmät avautuivat räpytellen.
    "Huomenta Anna" Harry mumisi ja kietoi kätensä ympärilleni. Hymyilin itsekseni ja painoin nenämme vastakkain. Kikattelin hiljaa tuon kasvoja vasten.
    "Sori, että mä nukuin sun päällä" naureskelin hiljaa. Sitten oli minun vuoroni olla alimaisena, kun Harry kaatoi minut kyljelleen ja kietoi kätensä vyötäröni ympäri tiukasti. Hän painoi huulensa kaulalleni ja tuon kiharat kutittivat kasvojani.
    "Siellä sataa vettä" totesin katsellessani ikkunasta säätä.
    "Eli täydellinen päivä viettää se sängyssä makoillen sinun kanssasi" Harry sanoi matalalla aamuäänellään. Nauroin tuolle ja nipistin häntä nenän päästä.
    "Tiesithän sä, että rakastan sua?" Harry kysyin katsoen silmiini. Vihreät silmät katsoivat minua pitkään.
    "Kyllä. Ja mäki rakastan sua" sanoin hymyillen. Harryn kasvoille ilmestyi leveä hymy - sen ehdin nähdä, ennen kuin tuo painoi pehmeät huulensa huulilleni.

***

Sori jos on kirjotusvirheitä, kirjotin tän keskellä yötä xD

Oon pahoillani, tuli aika lyhyt. Piditkö ees vähän? :)

Veikeä koiruliini se siellä ~ Niall one shot Emmalle!

    Missä hän oikein oli? Onko nyt sittenkin väärä päivä..?
    Panikoin Niallin talon oven edessä. Nuorukainen oli kutsunut minut viettämään lauantai-iltaa kanssaan. Yhtäkkiä ovi avautui edessäni ja lämmin tulvahdus pöllähti kasvoilleni.
    "Moi Emma" Niall sanoi mieletön hymy kasvoillaan. Blondi hyökkäsi halaamaan minua nauraen.
    "Moii" sanoin halaten nuorukaista takaisin. Kävelimme sisälle ja jätin takkini ja kenkäni eteiseen.
    "Mee vaan istumaan olohuoneeseen" Niall huikkasi keittiön suunnasta. Tallustin pitkin käytävää, jota koristivat taulut ja valokuvat irlantilaisperheestä, kohti olohuonetta. Siellä oli kodikasta; takassa tuli, sohvalla viltti ja sohvapöydällä kynttilöiden palaessa.
    "Istu nyt, äläkä jää siihen seisomaan" joku nauroi takanani. Kääntyessäni ympäri huomasin villapaitaan pukeutuneen Niallin tuovan kaksi kaakaomukia. Istuuduttuani sohvalle, hän ojensi toisen kupeista minulle. Niallin hiukset olivat söpösti hieman pörrössä sojottaen kohti kattoa. Huoneessa oli lämmintä ja kaakao maistui taivaalliselle - olin juuri laahustanut kaksi kilometriä pakkasessa tänne.
   "Kukas tämä on?" kysyin ihmeissäni, kun huoneeseen juoksi jostain suloinen koira.
   "Se on mulla hoidossa, omistaja on etelänmatkalla" Niall sanoi minun rapsuttaessa koiraa korvan takaa.
    "Olet aika lutunen" hymyilin katsellessani hauvaa. Huomasin Niallin virnistelevän tyytyväisenä. "Et sinä vaan koira" nauroin toiselle.
    "No juu, tajusin" Niall sanoi tökäten minua olkapäähän. Nappasin suklaapallon pöydältä.
    "Hei haluutko pelata vaikka jotain?" irlantilainen ehdotti. Nyökkäsin innostuneena. Niall nousi rennosti sohvalta ja tallusti pelikaapille. Nuo jalat näyttävät aivan jumalattoman hyviltä noissa vaaleissa farkuissa... 
     "Haloo?" Niall naurahti heiluttaen kättään. Heräsin transsistani ja älähdin 'Täh?'
     "Niin, että käykö tämä?" sinisilmäinen kysyi esitellen monopolya.
     "Vallan mainiosti" virnistin napaten taas yhden suklaapalleron. Niall toi pelin pöydälle minun raivatessa hieman tilaa siihen. Asettelimme laudan valmiiksi ja irlantilainen lösähti viereeni sohvalle.
     "Hei mä haluun olla se kenkä" Niall vingahti, kun nappasin saappaan pelinappulaksi.
     "Nopeet syö hitaat kuule" sanoin huvittuneena.
     "Mut mä oon aina ollut se ja..." blondi ulisi ja katsoi minua koiranpentu - ilmeellä.
     "Hei toi on kiristystä" mutisin ja luovutin kengän irlantilaiselle söpöliinille. "Mut en mä mikään paatti haluu olla" irvistin oudon näköiselle vekottimelle.
     "Se on laiva" Niall sanoi irkku-aksentillaan.
     "No mikä ikinä" naurahdin ja pistin sen takaisin koppaan. "Ja minä tää on?" Kysyin kauhuissani nostaen käteen epäilyttävän näköisen nappulan.
     "Sormustin kai..." Niall sanoi kääntäen päänsä minua kohti.
     "Oho, mä luulin aivan jotain muuta..." tunsin punastuvani pienesti, kun ajattelin, kuinka tollo olin...
    "Hei Emma tää on lastenkin peli" Niall nauroi äänekkäästi.
    "No en mä voinut tietää..." mutisin itsekseni. "Se näytti ihan ko..." mumisin melkein äänettömästi.
    Aloitimme pelin. Minun huono arpatuurini johti siihen, että Niall oli selvästi johdossa heti alusta alkaen. Kinastelimme nauraen - Niall oli kova huijaamaan.
    "Se oli ihan varmasti kuusi!" irlantilainen väitti tiukasti.
    "No ei ollu!!" kikatin takaisin. Noppa oli varmasti ollut kaksi, kun toinen oli kääntänyt sen toisin päin. "Mitäs tähän sanot?" kuiskasin salaperäisesti, ennen kuin hyökkäsin kutittamaan nuorukaista.
     "Emmaa!" Niall huusi nauraen. "L-lopeta" hän nauroi - se oli kuin musiikkia korvilleni. Niall kaatui sohvalle selälleen ja nousin hänen jalkojensa päälle.
     "Sovitaanko, että se oli kakkonen?" kiristin häntä pitämällä sormeani toisen leuan alla.
     "Ei, se oli --" Niall melkein sanoi, mutta korjasi sitten väitteensä nopeasti nähtyään katseeni. "Juu siis kaksi tottahan toki" tuo vakuutti. Päästin hänet irti, Niall huokaisi dramaattisesti minun nauraessa.

     "Mitäs sitten?" blondi poika asettui sohvalle rennosti pelin jälkeen.
     "Sä huijasit koko ajan" jaksoin yhä väittää. Niall kahmaisi yhden suklaan suuhunsa naureskellen.
     "Enkä. Sä hävisit, koita jo niellä se" hän tokaisi ylpeänä. Tiirailin tekoblondin ilmeitä. Katseeni kiersi pitkin huonetta. Joka kolossa paloi kynttilä.
     "Hei pelataan huojuvaa tornia!" hihkaisin huomatessani pelin hyllyllä.
     "Eii, mä oon surkee siinä" Niall voivotteli minun innostuessa vielä enemmän. Hain pelin hyllystä ja kokosin tornin sohvapöydälle.
     "Ootko muuten joulun kotona?" kysyin asettaen viimeisen palikan huipulle.
     "Itse jouluaaton oon kotona, sitten lähen perheen luo Irlantiin" toinen vastasi. "No, kumpi alottaa?"
     "Mä" vastasin itsevarmasti. Ensimmäinen pala irtosi helposti.
     Hetken jännittävän pelaamisen jälkeen torni huojui uhkaavasti, kun minun vuoroni tuli. Varoen vedin palikan pois.
     "Huh..." Huokaisin helpotuksesta. Niall kumartui eteenpäin ja tarkkaili tornia.
     "Ei tätä voi saada" hän parkaisi. Purin huultani katsoessani, kun toinen kohotti kätensä, tarttui palaan ja samassa torni oli palasina pöydällä. Repesin nauruun ja keräsin palat kasaan.
     "Ei ollu hauskaa!" Niall sanoi muka 'surullisena'.
     "Olipas. Todella hauskaa" naureskelin vieressä. Pörröpää nappasi pöydältä suklaapallon ja heitti sen suuhunsa. Niall otti toisen karkin ja heitti sen ilmaan - tällä kertaa se pomppasi nuorukaisen otsaan. Nauraen hän kellahti sohvalle selälleen. Päänsä hän laski varoen polvilleni. Niall nosti jalkansa käsinojalle ja heilutteli varpaitaan. Laskin kämmeneni pään molemmille puolille ja pyörittelin blondattuja hiuksia sormissani. Niall hyräili jotain hiljaa ja piti silmiään takkatulen loimussa. Hetken päästä hän nosti katseensa ja katsoi pyöreillä silmillään minuun. Siniset silmät korostuivat hämärässä kynttilöiden valossa. Silmät liikkuivat eloisasti kasvoillani tutkaillen jokaista yksityiskohtaa. Hänen hiuksensa tuntuivat niin pehmeälle sormenpäitäni vasten.
    Yhtäkkiä kuului koiran haukuntaa.
    "Hoi, poika! Nyt hiljaa siellä!" Niall torui pentua, joka kipitti eteisestä luoksemme lutunen ilme kasvoillaan. Niall nousi istumaan sohvalle ja tuijotti rakkia otsa kurtussa.
    "Hei, se ei tykkää tosta" sanoin naurahtaen. Koira jolkotti nurkkaan ja asettui makaamaan maahan. Pyöritin hiukseni ponnarille ja solmin ne päälaelle pois silmien edestä. Äkkiä huomasin Niallin tuijottavan minua.
    "Mitä?" naurahdin kiusaantuneena toisen tuijotuksesta.
    "Ei mitään, mä vaan..." Niall sopersi. Katsoin muualle ja yritin piilottaa korviin asti levinnyttä hymyä.
    "Noh, äläpäs nyt käännä päätäsi. Haluun nähdä sun sulosen hymyn" Niall vakuutti arasti. Vilkaisin häntä silmäkulmastani. Sen piti olla vain nopea vilkaisu, mutta jäinkin katselemaan häntä. Miehenalku kohotti toista suupieltään tehden veikeän virneen kasvoilleen. Niall nojautui aavistuksen lähemmäksi minua. Tein samoin. En oikeasti edes tiennyt, mitä oli tapahtumassa, mutta yhtäkkiä huomasin kasvojen olevan aivan lähekkäin.
     Meinasin pompata kuuhun, kun ovikello kajahti hiiren hiljaisessa talossa. Erkaannuimme toisistamme kuin salaman iskiessä.
    "Apua..." henkäisin sydän pamppaillen - pelästyksestä vai äskeisestä? Niall nousi kankeasti seisomaan ja kipaisi eteiseen. Minä emmin hetken, ennen kuin katosin vessaan.
    Tuijotin itseäni tiukasti peilistä. Miten hän tekee sen? Saa perhoset vatsaani pelkästä vilkaisusta. Olinko todella ihastumassa häneen? Mitä äsken tapahtui? No niin, rauhassa vaan. Mene takaisin olohuoneeseen. Älä välitä kiusallisesta hiljaisuudesta. Pyydä häntä vaikka soittamaan kitaraa. Laske hitaasti kymmeneen.

    Heti käytävällä törmäsin nuorukaiseen.
    "Kukas siellä oli?" kysyin, kuin äskeistä kohtauksta ei olisi koskaan ollutkaan.
    "Naapuri vaan. Kävi tuomassa joululahjan" Niall sanoi - varoen katsomasta silmiini - ja heilutti kädessään punaista pakettia. Kävelimme tönkösti takaisin olohuoneeseen. Nuorukainen laittoi takkaan puun ja jäi seisomaan toimettomana keskelle huonetta.
    "Voitko soittaa jotain mulle?" kysyin tuntien kämmenieni hikoavan. Niall rapsutti takaraivoaan ja innostui ajatuksesta.
    "No mikäs siinä" poika sanoi ja haki akustisen kitaran. Niall asettui sohvalle istumaan ja kömmin hänen viereensä. Niall viritti soittimen ja alkoi sitten näppäillä jotain sattumanvaraisia sointuja.
    "Mitä haluut, et soitan?" tuo kysyi kääntäen kasvonsa minuun. Katseemme kohtasivat - sisälläni pyörähti ja sydämmeni syke kiihtyi.
    "Mitä vaan. Mulle käy kaikki" sanoin hiljaa. Istuin risti-istunnassa sohvalla ja kiedoin viltin ympärilleni. Hennot sävelet kaikuivat ilmassa, kun Niall esitteli taitojaan. Suljin silmäni. Miljoona perhosta pyöri vatsassani, kun kuulin hänen karhean äänen laulavan epävarmasti. Muutaman tahdin jälkeen nuorukainen sai lisää rohkeutta ja lauloi vahvemmin. Päässäni pyöri. En oikeastaan edes kuullut, mitä hän lauloi. Se kuulosti ihanalta.
    Avasin silmäni, kun Niall veti viimeiset soinnut kitarasta. Poika nousti jalkansa sohvalle ja istui risti-istuntaan minua vastapäätä.
    "Oliko hyvä?" irlantilainen kysyi hymynpoikasen leikitellessä hänen huulillaan.
    "Joo, täydellistä" virnistin takaisin. Niall näppäili kielillään sävelmää.
    "Haluutko soittaa?" tuo kohotti kulmaansa.
    "Njääh, soita sää vaan" hymähdin. Hetken huoneessa kaikui vain arka sävelmä.
    "Soittaisit nyt" Niall aneli kulmiaan kohottaen.
    "En mä osaa"
    "Mä en keksi mitään soitettavaa"
    "Joo niin varmaan" sanoin katsoen toista syvälle silmiin. Yhtäkkiä Niall alkoi näppäillä Little Thingsiä.
    "Hei, älä soita tätä" pyysin kääntäen pääni takkatulen loimuun.
    "Miksen?" Niall kysyi jatkaen yhä.
    "Se saa mut itkemään" totesin hymyillen. Kun ensimmäistä kertaa tapasin Niallin, hän soitti tuota kappaletta. Eikä se ollut ainoa syy. Kappale oli aina ollut niin tärkeä minulle. "Se on niin kaunis"
    "No sittenhän mä ainakin soitan sen" Niall päätti virnistäen.
    "Etkä!" sanoin tiukasti. Koitin laittaa käteni kitaran kielille, mutta Niall kääntyi jatkaen soittoaan.
    "Hei oikeesti" korotin ääntäni.
    "Your hands fit- lalaalaa, miten se taas alkaakaan" Tuo purskahti nauruun ja sekosi soinnuissa.
    "Annapa se kitara" pyysin toiselta. Niall ojensi soittimen minulle ja vein sen roikkumaan omalle paikalleen. "Näin" hymyilin voitonriemuisena.
    "Hei luulet sä oikeesti, etten mä nyt sais tota tuolta?" Niall kysyi toinen kulma koholla.
    "Kyllä" ilmoitin, pieni epävarmuus äänessäni. Irlantilainen nousi sohvalta ja lähti kävelemään verkkaasti kohti minua. "Älä tule lähemmäksi" sanoin naureskellen. Niall näytti uhkaavalta virnistellen parin metrin päässä.
    "Miten niin muka...?" tuo kysyin hykerrellen. Niall askelsi eteenpäin ja pysähtyi eteeni. Suojelin kitaraa takanani. Niall kohotti kätensä uhkaavasti kutitus-asentoon.
    "Uskallatkin, Horan...!" henkäisin, ennen kuin poika hyökkäsi kutittamaan minua kyljistä. Kiljuin niin, että talossa kaikui ja juoksin pojan viikaria pakoon.
    "Hei tyhmä!!" nauroin vedet silmissä. Niall vain jatkoi itsekin nauraen. "Lopeta!" anelin painautuen seinää vasten.
     "Koirakin kattoo, että mitä sä kiljut" Niall naureskeli. Vilkaisin koiraa, joka makoili lattialla kippurassa meitä vilkuillen. Käänsin katseeni takaisin Niallin sinertäviin silmiin. "Oikeestaan... Mun pitäis kertoo sulle yks juttu" Niall sanoi epäröiden.
     "Mikä juttu?" kysyin kummissani. Nuorukainen oli hiljaa tovin.
     "Kutsun sut tänne, koska halusin kertoo... Noh, siis... Oon ihastunut suhun" Niall henkäisi.
     Sydämeni meinasi pysähtyä. Tuijotin vain toista epäuskoisena silmiin. Hän liikahti kankeasti.
     "Mitääh?" älähdin, ennen kuin ehdin hillitä suuni.
     "Sori ei olis ehkä pitäny sanoo mitään..." Niall mutisi perääntyen. Siinä samassa tartuin häntä kädestä ja vedin hänet luokseni. Sinisilmäinen katsoi minua syvälle silmiin. Hän lähestyi kasvojani. Suljin nopeasti silmäni, ennen kuin painoin huuleni hänen huulilleen epäröimättä. Kiedoin käteni hänen niskan taakse ja vedin lähemmäksi. Ilotulitukset räjähtelivät sisälläni.
    "Kyllä säkin ihan siedettävä oot" sanoin sarkasmilla, kun irrottauduimme suudelmasta.
    "Hahhah" Niall virnisti painaen minut seinää vasten. Hän sipaisi poskeani ja painoi uuden pusun huulilleni. Vahvat kädet liikkuivat selkääni pitkin. Minulle tuli äkisti tunne, kuin joku katselisi meitä. Käänsin päätäni vähän sivulle ja huomasin huvittavan näyn. Koiruliini nökötti vieressämme ja mulkoili meitä pää vinossa.
    "Tollo koira..." Niall naureskeli ja kumartui rapsuttamaan sitä korvan takaa. Tallustelin takaisin sohvalle - vakiopaikallemme - ja asetuin makoilemaan siihen.
    "Haittaisko sua lainkaan, jos jäisit yöksi tänne?" Niall ehdotti kömpien viereeni makaamaan. Hän laski kätensä kyljelleni.
    "Ei kai... Kyllä sulta varmaan yksi varahammasharja löytyy" sanoin vinkaten silmää ja vetäen viltin sitten päällemme.
    "Totta kai" Niall sanoi kasvoillaan tuttu virne.
    Katselimme, kun tuli takassa hiljaa hiipui ja lopulta sammui. Ja niin yö sulki meidät aaltoihinsa.

***

Soo sorryy tosta lopusta!! Keskittyminen vähän herpaantui lopussa, mut tykkäsitkös muuten?? Enkä keksinyt mitään hyvää otsikkoa... :DD

Mieliala nimeltä Rakkaus - Harry one shot

     Kuulokkeista kaikui lempibiisejä. Nojailin raitiovaunupyäkin tolppaan. Vettä tuli taas kuin saavista kaataen. Oli synkkää ja tuuli heilutti alastomia puita. Katulamppu syttyi ylleni. Kaikki oli niin synkkää.
     Jauhoin purkkaa ja skippasin melankoliset biisit listaltani. Jotain menevampää. Raitiovaunu saapui ja pysähtyi eteeni. Nousin muiden ihmisen mukana vaunuun ja tungin tieni ahtaassa junassa tolpan viereen.
    Matka kului hitaasti. Takanani oleva äijä hengitti niskaani ällöttävästi ja haisi tupakalle ja alkoholille. Likainen parta roikkui tuon leuasta. Kavahdin ja siirryin huomaamattomasti kauemmaksi, kun vaunu taas hidasti seuraavaan pysäkkiin. Huoh, kuusi vielä, ennen kun minä pääsen kotiin...
    Ihmisiä lähti ennätysmäärä pois, ei kuitenkaan tarpeeksi, jotta olisin päässyt istumapaikalle. Kolme pikku kakaraa juoksentelivat ympäri vekotinta äiti perässä huutaen. Huokaisin ja käännyin katselemaan ohikiitäviä maisemia. Treenikassi painoi olallani ja olin laskemassa sitä maahan.
    Yhtäkkiä raitiovaunu kuitenkin jarrutti äkillisesti ja menetin tasapainoni. Laukkuni jäi kiinni johonkin, kun kiisin holtittomasti eteenpäin. Tömähdin nopeasti johonkin sydän pamppaillen.
    "Sori, sori..." sopersin pyyhkien hiuksia kasvoiltani. Kohotin katseeni ylös nuoren miehen kasvoihin. Hän näytti huvittuneelta, tukahdutti naurunsa.
    "Ei se mitään" pitkä nuorukainen sanoi ja suki hiuksiaan paremmin. Palasin takaisin laukkuni luokse ja koitin repiä sen irti vekottimesta, johon se oli jäänyt hihnastaan kiinni.
    "Samperin kassi..." sihisin hiljaa ja yritin riuhtoa sitä itsepäisesti. "...Voi juma..." mittani alkoi melkein olla täynnä. Seuraavaksi olisin vetäissyt oikein voimalla, mutta joku laski kätensä laukulleni. Nostin kasvoni ylös kohdaten nuo vihreät silmät. Miehenalku näytti melkein yhtä hilpeältä, kuin äsken.
    "Anna kun minä..." tuo naurahti toivottomuudelleni ja kieputti hihnani irti. Ojentaessaan painavaa kassia minulle, hän hymyili leveästi hymykuopat poskillaan.
    "Olla hyvä" hän virnisti leveästi.
    "Kiitti" mutisin punastuen. Minun ei tarvinnut taikoa kiitollista hymyä kasvoilleni - toinen oli tehnyt sen jo puolestani.

    Tuo komistus nojaili vaunun töherrettyä seinää vasten ja näpräsi puhelintaan. Tummat hiukset kihartuivat latvoista ja korostivat omanlaisia kasvonpiirteitä. Ei hänen muotimakukaan mikään huono ollut, mietiskelin katsellessani pitkää takkia ja kauluspaitaa sen alla. Miehenalku nosti katseensa ja minä käännyin äkkiä pois.
    Kunpa juna pysähtyisi ja jäisi tähän koko loppu illaksi. Voisin vain jutella tuolle tyypille...
    Yritin pitää ajatukseni jossain muussa - poissa tuota jumalasta. Huomenna alkaisi uudet kurssit koulussa. Yhteiskuntaoppia, kirjallisuutta, oliko psykologiaakin...
     Mistäköhän hän on saanut nuo kengät..? Varmaan aika kalliit -- Hupsista...
     Vaikka kuinka haaveilin meteoriiteista, jotka syöksyisivät raiteille, pysäkkini tuli ennen aikojaan. Kompuroin kassini kanssa ulos ja tallustin kotiini - ajatukset tuossa miehessä...

     Psykan tunti K4-luokassa... Olin ihan pihalla kurssien ajoista ja paikoista. Suunnistin koulussa ja yritin etsiä luokkaa. Kun lopulta sen löysin, oppilaat olivat jo sisällä ja tunsin punastuvani tallustaessa myöhässä takapulpettiin - ainoaan vapaaseen paikkaan.
    Häpeä kuitenkin haihtui, kuin tuhka tuuleen, kun huomasin, kuka istui takanurkassa. Mikä sattuma! Hymyilin pojalle, kuin aurinko ja istuin tuolille sydän lyöden tuhatta ja sataa.
    "Hei" vierustoverini sanoi matalalla äänellään. Katsoin ruskea tukkaiseen ja vastasin tervehdykseen.
    "Eikö se törmättykin eilen?" Hän muisti minut!! 
    "Joo, kirjaimellisesti" naurahdin kankeasti muistellen eilistä noloa tilannetta raitiovaunussa.
    "Aika sattuma, että satuttiin samalle kurssille" poika - mikä hänen nimensä edes on? - puheli kaivaen kynänsä esille.
    "Niin..." sanoin hiljaa. "Olen muuten Taika" jatkoin hymyillen.
    "Harry" tuo katsoi minua lämpimästi. Jäin katselemaan hetkeksi Harryn kasvoja. Ihanan tasainen iho, kauniisti loistavat silmät, kapeat pinkit huulet, tummat kulmakarvat... Opettaja alkoi kimittää edessä ja sai huomiomme.
 
    Parityö. Psykoligiassa. Ihmisen mielen muutoksista. Harryn kanssa!
    Mikään muu ei pyörinyt päässäni, kun tallustin kotiin samana päivänä. Harry oli kerrassaan ihana - niin ystävällinen, vitsikäs ja muuttui aina vaan komeammaksi, mitä tarkemmin häntä katsoi.
    Kiirehdin taas psykologian luokkaan - into puhkuen kasvoistani. Astuin luokkaan ja petyin: takapulpetti oli tyhjä. Jäin paikalleni nököttämään.
    "Sulla on hiukset kivasti tänään" joku kuiskasi takaani säikäyttäen minut. Käännähdin ympäri hengittämättä.
    "Ai kiitti" sopersin äimistyneenä seuraten katseellani, kun Harry käveli ohitseni paikalleen. Jatkoin hänen perässään. Olin aivan poissa tolaltani. Yksikään poika ei koskaan ole kiinnittänyt huomiota, miten hiukseni ovat...
     "Kaikki hyvin?" ääni kysyi vierestäni. Katsoin sivulle ja kohtasin kaksi suurta silmää.
     "Juu totta kai..." sanoin hymy huulillani. Opettaja käveli luokan etuosassa ja selitti jotain turhan päiväistä esitelmistämme.
     "Kuka opettaa sulle matikkaa?" Harry kysyi yhtäkkiä. Kesti hetken miettiä noinkin vaikeaa kysymystä, mutta nuorukainen vain sai ajatukseni sekaisin. Opettaja paljastui samaksi, kuin Harrylläkin. Kuiskimme takakulmassa, vaikka olisi pitänyt tehdä töitäkin. Haukuimme kaikki opettajat pystyyn. Ketä haisi hielle, ketä ei osannut sanoa presidenttiä oikein...
     "Joo, ja hissan maikka 'No jaa, vuonna 1940 toinen maailmansota käkätikäkäti...'" Harry matki mummon ääntä ja sai minut nauramaan.
    "Tukkikaa suunne" edessäni istuva silmälasinen tyttö marisi ilkeästi. Irvistin hänelle, kun tyttö kääntyi pois päin. Harry räkätti vieressäni.
    "Oikeesti" tyttö vinkui.
    "No voi anteeksi, neiti rillipää" Harry pahoitteli virnistäen. Tyttö kääntyi päätään pudistellen pois.
    "Vitsin pahis" kikatin hiljaa.
    "Ja sä et sitten yhtään vai?" Haz kysyi minulta. Yritin näyttää loukkaantuneelta - huonon tuloksin.
    "Takapenkillä! Antakaa työrauha muille ja keskittykää!" opettaja kirkui. Meinasin purskahtaa nauruun vierustoverini ilmeestä.
     Me todella yritimme - yritimme ihan tosissamme - tehdä parityötä, mutta se ei oikein sujunut.
    "Ihmisen mielialat?" Kysyin pyöritellen kynää käsissäni.
    "Mielenjalat?" Harry repesi vieressäni.
    "Hei koita keskittyy" marmatin itsekin naureskellen, vaikka koitin pysyä vakavana. "Mistä onnellisuus lähtee? Miksi mielialat muuttuvat äkisti... Haz, mitä sä touhuut?" Huokaisin huvittuneena, kun pojan viikari tähtäsi kumia etupulpetissa istuvaa hikaria kohti.
     "Täysosuma" Harry virnisti, kun ampui kuminpalasen pojan hiuksiin. Etupenkillä hän näytti kummastuneelta, vilkaisi luokkaa, mutta jätti asian sikseen.
     Olin juuri kysymässä Harryltä, mitä hän aikoi saada työstä, jos vain pelleili, kun opettaja kuulutti luokan edestä: "No niin, valitettavasti tunti on lopuillaan" Valitettavasti... " Tuokaa valmiit työnne tänne. Jos ette saaneet tehtävää valmiiksi, mikä on kumma, tehkää kotona ja tuokaa perjantaiksi" opettaja sanoi kohentaen lasejaan. Katsoin meidän aikaan saannosta. Otsikko, muutama vinoon kirjoitettu lause ja pieni kukkanen.
     "Meijän varmaan pitää tehdä tätä jossain vaiheessa" Harry totesi katsahtaen minuun.
     "No voi olla..." sanoin pakaten kamojani laukkuuni. Tarkoittiko hän, että tekisimme sitä yhdessä vai molemmat kotona...?
     "Kirjastossa vois olla hyvä tehdä..." ruskea tukkainen mutisi. "Kävistkö vaikka huomenna kolmelta?" Harry kysyi nousten seisomaan tuolista. Huomenna...
    "Juu, hyvin käy" sanoin hymyillen. Tiirailin Harryä ylöspäin.
     "Hyvä. Moikka" Harry sanoi ja kiiti ulos luokasta.
     Sydämmeni pomppi rinnassani. Hymyni valaisi varmasti koko koulun. Sitä onnellisuuden tunnetta en vaan voinut kuvailla.

    Kello oli viisi yli kolme ja melkein juoksin kirjastoa kohti. Sydämmeni hakkasi kovaa. kun saavuin kirjaston ovien eteen. Harryä ei näkynyt missään. Oliko hän jo lähtenyt? Mietin kaikkia vaihtoehtoja ja pyöriskelin ympäri aulaa. Kuin taivaan tuulista, Styles seisoi yhtäkkiä edessäni. Sateen tuoksui hehkui hänen nahkatakistaan ja pitkä poika hymyili minulle hiuksiaan pörröttäen.
    "Sori et oon myöhässä" tuo pahoitteli ja hymyilin sanoen, ettei se haitannut. Menimme pöydän ääreen, hieman etäämmälle paikalle istumaan ja kaivoin työmme esille. Harry höpötti rennosti ja sulatti minunkin jäykkyyteni. Työstä ei oikein tullut vieläkään mitään - kyllä me muutaman asian saimme kerrottua, muttei sen enenmpää. Kaikista ihaninta oli viettää Harryn kanssa aikaa.

    Taas yksin puuduttava kemian tunti ohitse. En tajua niistä merkeistä yhtään mitään. Kaikki merkit kuitenkin katosivat kauas pois, kun huomasin erään pitkän pojan tunkevan ihmisten läpi. Hän hymyili huomatessaan minut ja pysähtyi yllättäen luokseni.
     "Moi Taika"
     "No moi Haz" vastasin hymyillen itsekin.
     "Sitää vaan... Onks sul tänään jotain?" Harry kyseli niskaansa rapsuttaen. Huomasin seinustalla Harryn kaveriporukan katselevan virnistäen. Käänsin heille selkäni ja vastasin:
     "Ei mielestäni" sanoin odottaen.
     "Tuutko pitsalle mun kanssa?" Harryn kysymys pysäytti sydämmeni. Tämä ei voinut tapahtua minulle. Apua! Huomasin toisen odottavan kärsimättömänä.
     "Joo, milloin?" kysyin yli-innoissani. Voi pöljä... 
     "Sopiiko viideltä siinä pitserian eessä?"
     "Juu" sanoin hymyillen arasti.
     "Nähään" hän sanoi ja katosi, ennen kuin ehdin selvittää ajatukseni. Jäin paikoilleni seisomaan. Näinkö unta??

     Tällä kertaa minä olin myöhässä. Hiukseni ei vain asettuneet kunnolla. Harry odotteli minua pitserian edessä valkoinen pystyraitapaita päällään ja mustat pillifarkut. Nahkaiset kengät olivat hieman kastuneet sateessa. Kaulassa hänellä roikkui tuttu ristikoru.
     "Moi" tervehdin hymyillen. Harry virnisti takaisin katsoen silmiini. Hän ohjasi minut sisälle avaten oven ystävällisesti. Tilasimme pitsan ja menimme kulmapöytään.
     Juttelimme, söimme pitsaa nauraen ja keskustelimme lapsuudestamme ja perheistämme.

    Kello oli varmaan lähemmäs kahdeksaa, kun Harry tarjoutui heittämään minut kotiin.
    "Ala sitten sanelemaan ohjeita" tuo sanoi käynnistäen autonsa.
    "Käänny heti vasemmalle ja ajele sitä tietä sitten muutaman kilsan" sanoin - olin aina ollut surkea opastamaan reittejä. "Hetkonen, tosta olis pitäny kääntyä!" huudahdin yhtäkkiä.
     Harry nauroi minulle ja teki U-käännöksen. "Ootko nyt ihan varma?" tuo kysyi naureskellen.
    "No juu juu..." kikatin pelkääjän paikalla. Auto kaahasi tielle minun katsellessa Harryn kasvoja profiilista. Vatsassani lentelivät perhoset, jotka olivat olleet siellä koko illan.
     Pian - aivan liian pian - auto oli pysähtynyt tutun rivitalon eteen.
    "Kivan näkönen talo" Harry totesi kurkistaessaan ikkunasta. Nousin ylös autosta ottaen tavarani mukaan. Harrykin nousi autosta ja käveli toiselle puolelle kaaraa. Ulkona oli pimeää ja kylmää, kuu loisti taivaalla salaperäisenä.
     "Voin tulla saattamaan ovelle" Haz hymyili taikoen hymyn minunkin huulilleni. Kävelimme mahdollisimman hitaasti, mutta ovi juoksi meitä vastaan.
     "No, sun täytyy varmaan nyt mennä kotiin..." mutisin vastentahtoisesti. Harry nousi yhden portaan ylemmäksi ja seisoi nyt samalla korkeudella kuin minä - yhden portaan alempana.
     "Ei ihan vielä..." tuo sanoi salaperäisesti. "Mikäs nyt on mieliala?" Harry virnisti muistuttaen yhteisestä psykoligian työstämme. Olimme vihdoin ja viimein saaneet sen valmiiksi - ei siihen ollut mennyt kuin kuukausi. Kuukausi joka päivä yhteistyötä tuon komistuksen kanssa.
     "Hmm... Iloinen, yllättynyt kai" sanoin sanoja etsien. "Mites sulla?" kysyin takaisin hymyn leikitellessä huulillani. Harry seisoi hiljaa edessäni ja tuijotti silmiini. Kuin etsien jotain.
     "Oon onnellinen, että saan katsella sun kauniita silmiäs" Harry sanoi matalasti. Värähdin sisältä päin. Harry kosketti kättäni. Seisoin paikoillani pojan edessä. Harry nosti kätensä poskelleni hymyillen. Katsoin hänen vihreinä kimaltelevia silmiä. Harryn kasvot olivat kymmenen sentin päässä omistani. Hänellä oli kauniit poskipäät, kun niitä läheltä tarkasteli. Harry hymyili, ennen kuin painoi pehmeät huulensa varovasti huulilleni.
     Ensin minut valtasi järkytys. Sitten pääsin mukaan leikkiin ja suljin silmäni onnellisena. Harry vetäisi minut kiinni itseensä. Käteni olivat nuorukaisen niskan takana ja hiuksissa. Vatsassani kutitteli. Harryn vahvat kädet pitivät minua vasten hänen rintakehäänsä.
     Pikku hiljaa irrottauduimme. Harry virnisti, minä purin huultani. Naurahdin pienesti ja tunsin, kuinka Harry veti minut halaukseen.
     "Mistä noin kauniit silmät saa?" tuo kysyi katsellen silmiini.
     "Sulla on kauniimmat" totesin pienesti hymyillen. Pörrötin pojan hiuksia ja irrottauduin hänen otteestaan. "Mutta, nähdään huomenna" sanoin avaten oveni avaimilla.
     "Hetkonen nyt..." Harry huudahti kun olin menossa sisälle. Miehenalku nappasi lantioltani kiinni, käänsi minut itseään vasten ja suuteli huuliani. Pidimme käsistämme kiinni ja uppouduin suudelmaan. Varvistin, jotta Harryn ei tarvinnut olla niin kyyryssä.
     "Tyytyväinen?" Kysyin saaden vastaukseksi varman nyökkäyksen.
     "Nähdäänkö taas joku päivä?" kysyin ujosti hymyillen. Katsoin pidempää poikaa kasvoihin.
     "Vaikka joka päivä" toinen virnisti.
     "Hahhah. Nuku hyvin, Harry"
     "Öitä" hän huikkasi hypellessään portaita alas. "Oman kullan kuvia" poika nauroi ja vinkkasi silmäänsä saaden vatsassani muljahtamaan. Harry käveli autolleen, vilkutti minulle ja hyppäsi sisään kulkuneuvoon. Nuorukainen käynnisti autonsa ja kaahasi pois.
      Kuu katseli minua taivaalta. Sekin hymyili.
      "Sinä olet sitten ihana" kuiskasin ääneen ja tallustin sisälle mahdottoman suuri hymy huulillani.

Tässä Taikalle one shot, oliko semmonen, mitä toivoit? Piditkö?
Tänään siis varmaan Niall one shot vielä. Siit ei ehkä tuu ihan näin pitkää :))
Ja kaikki menee nyt äänestämään, kenestä seuraava fici tonne ylälaitaan!!! :D:D

Alone and afraid ~ 15

     Jouluntaika leijui ilmassa, melkein kosketusetäisyydellä. Kynttilät loivat tunnelmaa, ulkona putoili raskaita lumihiutaleita maahan, minikuusessani roikkui hopeisia lasipalloja. Tumman sininen villapuseroni kimalteli, en tiedä mistä sitäkin kimalletta oli lähtenyt - ehkä joulukoristeista. Sohvalla oli lämmin istua ja vain olla. Aamu oli vielä varhainen, Liam matkasi syvässä unessa huoneessani. Aamuteeni oli jäähtynyt siinä istuskellessani.
     "Huomenta" tumma matala ääni kuiskasi korvaani. Hymy kohosi kasvoilleni ja laskin teemukini pöydälle. Liam hyppäsi sohvalle viereeni ja katsoi minua silmiin.
     "Nukuitko hyvin?" kysyin laskien vilttiä hänenkin päälle.
     "Paremmin, kuin moneen kuukauteen" Liam sanoi haukotellen. Hän nosti kätensä olkapäideni ympärille ja veti minut kiinni itseensä. Suudelma laskeutui hellästi poskelleni ja sai minut kikattelemaan.
     "Hei Liam muuten..." muistin yhtäkkiä erään hyvin tärkeän asian.
     "Noo?" tuo kyseli kulmat koholla. Pyristelin itseni ylös sohvalta ja käskin poikaa odottaa siinä. Hain pienen kuusen alta punaisen paketin ja tarkistin vielä kortista, että se varmasti oli oikea. Kipitin keittiöön ja nappasin kuulakärkikynän telineestä. Lisäsin korttiin sanan 'rakas' ja virnistin itsekseni. Kuulin Liamin muminaa olohuoneesta ja tassuttelin takaisin hänen luokseen.
     "Hyvää joulua kulta" kuiskasin ojentaen lahjan enkelilleni. Liam näytti hämmästyneeltä ottaessaan paketin vastaan.
     "Kiitti kauheesti..." Liam sopersi yllättyneenä. Lukiessaan kortin hän nauroi.
     "Avaa se jo" kehotin innoissani. Toinen pyöritteli pakettia kädessään ja avasi narun.
     "Mulla ei oo sulle mitään" hän kääntyi katsomaan minua silmiin.
     "Ei se haittaa..." sanoin hymyillen. "Sä oot antanu mulle jo kaiken, minkä halusin". Liam suuteli huuliani yllätyksekseni. Kikattelin hiljaa ja nautin läheisyydestä.
      Liam repi paperin irti ja otti villapaidan käteensä.
     "Kiitos, tää on ihana" tuo sanoi ja haisteli paitaa. Katsoin häntä kummissani. "Tuoksuu ihan sulta" Liam mutisi silmät kiinni. Nauroin tuolle hupsulle.
     "Vau, ei sun oikeesti olis tarvinnut" Liam sanoi silmät loistaen, kun nosti paketista vielä valkoiset villasukat.
     "No noi nyt on vaan sukat" totesin viattomana. "Mut kato... Nyt meil on melkeen samanlaiset" sanoin nostaen varpaani sohvalle. Minulla oli harmaat sukat, joissa oli valkoisella kuvioituja lumihiutaleita. Laskimme jalkamme vierekkäin minun istuessa puoliksi toisen sylissä.
     Juttelimme koko päivän sohvalla uudesta vuodesta, hiekkarannoista, joulukoristeista ja kaikesta muusta mahdollisesta joulusuklaata mussutellessamme. Liam jopa lauloi minulle - se oli hänen joululahjansa minulle. Jakelimme suudelmia toisillemme ja vietimme ihanan päivän.

      Ikkunasta näin, kun vanha pariskunta tallusti lumisella tiellä. Harmaantuneet hiukset, kulahtaneet takit yllään ja mummolla lämmin violetti kaulahuivi - minäkin halusin olla vanha, kokenut ja viisas. Elämää takana, osaisin arvostaa elämää. Mutten uskonut, että selviäisin niin pitkälle. Pariskunta laahusti eteenpäin ilman kiireitä. Kädet yhdessä. Kuinka söpöä!
    Kuvittelin itseni 80-vuotiaana mummuna. Hiukseni olisivat ohentuneet ja ryppyjä kasvoillani. Harmaantunut Liam vierelläni hörppisi teetä ja naurattaisi lapsenlapsia kertomuksillaan. Vetäisimme lapsia pulkassa ja saisimme kuunnella heidän heleää naurua. Liam saisi opettaa pikkuisille elämän sääntöjä. Ne he oppisivat helposti. Eihän sääntöjä ollut paljon:

- Elä hetkessä.

- Lakkaa murehtimasta menneitä.

- Muista, että sisäinen täydellisyys on monella tapaa tärkeämpää, kuin ulkoinen kauneus. 

     Hymy kohosi huulilleni, kun ajattelin sitä iltaa, kun nuorukainen oli takonut nuo päähäni. 

     Jos olisin kahdeksan kymppinen, olisinko silloin onnellinen? Kaduttaisiko minua vanhat tekoni? Harmittelisinko kaikkea, mikä on jäänyt kokematta ja tekemättä?
     En. Eläisin hetkessä ja kunnioittaisin itseäni.
     Mutta ennen sitä pitäisi kuitenkin rämpiä elämän kuoppainen polku ja koittaa olla putoamatta rotkolta tai suistumatta tieltä. Selvitä ongelmista. Olla välittämättä, mitä toiset ajattelevat sinusta. Tarpoa läpi, vaikka ryömiä kyyneleet silmissä, kunhan vaan ei luovuta.
     Minä tiesin, mitä on olla rikki. Särkymiseen ei mene kauaa, mutta kun alat korjaamaan, siihen kuluu aikaa. Minä olin päättänyt liimata sirpaleet yhteen, Yrittäisin loppuun asti.

    Elämä on kuin virta. Ihmiset purjehtivat sitä pitkin eteenpäin. Kaikilla on erilainen vene. Toisilla on parempi vakaus, toisella taas kauniin värinen purje. Jokainen kuitenkin kulkee omaan tahtiin. Jotkut kellahtavat kumoon ennemmin, toiset myöhemmin. Ja jos löydät rakkauden virran kuohuista, saat kaksinkertaisen vakauden. 
      Joskus myrsky yllättää ja aallot iskevät päin kasvoja. Pohjoistuuli puhaltaa aivan väärästä suunnasta. Joskus purjeesi voi revetä kokonaan. Silloin sinun täytyy vain parsia se takaisin. Kyllä sinä siihen pystyt. 
     Joskus taas paistaa aurinko. Lempeä tuuli kuljettaa sinua eteenpäin. Jopa niin, että meinaat sokaistua sen valoon. Nauti sen lämmöstä, se on ohikiitävää. 
    Elämän virrassa ihmiset seilaavat veden päällä, toisilla on päämäärä selvillä, toisilla ei harmainta aavistusta. Joskus matka sujuu aallonharjalla verkkaan, helposti ja tunnet olevasi pilvissä. Toisinaan taas melkein vajoat aaltojen alle. Pyörteet vetävät sinua puoleensa. 
    Jotta voit selvitä, sinun täytyy löytää itsesi. Olet se, mitä olet, älä yritä olla kukaan muu. Sinut on luotu juuri sinuksi. 
    Elä matkasi nauttien, taputa ystävääsi olalle, hymyile ilman syytä, tee mitä tahdot, missä olet hyvä. Älä murehdi mennyttä tai tulevaa. Se on ajantuhlausta. 
    Sillä matka on lyhyt. Joskus se vain tuppaa unohtumaan. 
    
 

***

THE END!!! <3<3

Se oli sitten sen tarinan loppu, onnellisesti päättyi. Mitä piditte? Kommentoikaa mielipiteenne!!

Ja hei käviskö teille, jos tekisin niitä one shotteja niinku minä-muodossa? On toivottu aika paljon jotain esim. Niall söpöstely ficciä, nii voisin kirjottaa muutaman vähän pidemmän, ei kellekään 'omaa' vaan niinku yhteinen...? (aika sekavasti selitetty, hyvä minä...)

Ps. Mun musiikki-blogi, menkää lukemaan >>>> BLOGI <<<<

:):):):)

Moi kaikki ihanat!!

Elikkäs aloin pohdiskelemaan, että kun joulukin on tulossa (jee!!), niin voisin tehä jotain kivaa tänne blogiin! Ensinnäkin ajattelin, että voisin kirjotella one shotteja. Te voisitte antaa ideoita niihin. 

Lähen viikon päästä Kanarialle (!!), joten siellä ei oo aikaa kirjottaa. Voisin kirjottaa tulevalla viikolla ahkerammin, kun kokeetkin on jo ohitse :) 

Ja sitten tekisin sen kysymyspostauksen. En tietenkään kerro mitään henkilötietojani (puh. osoite yms.), mutta kaikkee muuta kyllä. Joten laittakaa paljon kysymyksiä!! Ihan mitä vaan! 

Ja laitoin tonne sivuun kyselyn, kenestä seuraava ficci, joten sinne vaan vastaamaan :)

Kirjotan tänään varmaan Alone and afraidin loppuun :( Sitä on ollu ihana kirjottaa. 

Rakastan kirjottaa tätä blogii, toivottavasti saisin vaan enemmän aikaa kirjottamiselle...

Mut nyt siis one shot ehdotuksia ja paljon kysymyksiä!! :):)

Alone and afraid ~ 14

    Odotin hiljaa, että Liam sanoisi jotain. Kovasti hän pohdiskeli, muttei saanut suustaan ulos mitään. Katsoin syvälle hänen silmiinsä.
    "No sano nyt jotain" naurahdin kankeasti jämäkkä ilme kasvoillani. Liam katseli minua pitkään, huokaisi ja siirsi katseensa tähtitaivaalle.
    "Elyse... Mä en ymmärrä sua" tuo sanoi ääni värähdellen. "Etkö sä oikeesti nää sitä kaikkea?"
    "Mitä kaikkea?" kysyin hiljaa.
    "Elämän kauneutta" Liam kuiskasi syvällisesti. Näin, ettei hänen ollut helppo siinä istua ja puhua minulle. Mutta olin kiitollinen, että hän pystyi sanomaan sen.
    "Liam" sanoin ja lukitsin katseeni häneen. "En. Mä en näe sitä. Oon varmaan sokea siinä suhteessa" Lumi alkoi pikku hiljaa tuntumaan kylmältä ja märältä allani. Ahdistus lävitsi kehoni.              Uskallanko kertoa? Voinko tosissani päästä kaiken ulos? Nyt olisi hyvä hetki. Tällaista toista ei tule, sen tiesin. Mitä jos kerron? Mitä siitä seuraa? Helpotuksen tunnetta? Katuisinko sitä? Mitä hän minusta sitten ajattelee? Menetänkö hänet? 
     Ajatukset vain pyörivät päässäni. Hiljaisuus oli laskeutunut meidän yllemme.
    "Jos vain lähdettäisiin takaisin?" ehdotin viattoman näköisenä.
    Liam kuitenkin tarttui käteeni ja pysäytti aikeeni vahvalla katseellaan.
    Siinä tähtien alla istuskellessani minusta tuntui yhtäkkiä hyvin pieneltä. Ja tein päätökseni. Mitä menetettävää minulla oli? Nyt tai ei koskaan.

    "Mä elin pitkään yksin. Vailla valoa ja rakkautta. En tiennyt, kuka olen. Mitä minun kuuluisi tehdä. Miksi olin täällä. Yhtäkkiä elämääni pulpahti eräs ihminen. Päästin hänet sisään" hymyilin ajatellessani häntä, etten voinut enää katsella toista silmiin. Käänsin katseeni maahan. Lumi kimalteli pienesti ja rohkaisi minua jatkamaan. "Et koskaan viestinnyt, että mee pois. Mitä olisikaan tapahtunut, jos emme olisi koskaan kohdanneet? Jos en olisikaan silloin laittanut sitä työhakemusta postiin? Jos et olisi hymyillyt niin lämpimästi, olisinko koskaan selvinnyt näin pitkälle?"
     "Älä jossittele. Et voi muuttaa mitään"
     "Silti. Olin rikki, hukassa, sekaisin... En nähnyt syytä jatkaa eteen päin. Olen ruma, inhottava, kelpaan vain nyrkkeilysäkiksi..." henkäisin syvään.
     "Hyvänen aika El, sä oot täydellinen. Täydellisyyteen ei tarvita fitness-kroppaa, kymmenen kiloa meikkiä, kimeää pissis-ääntä, blondattuja metrin pituisia kimaltelevia tekohiuksia. Sisäinen täydellisyys on paljon merkittävämpää, kuin ulkoinen. Maailma on ruma paikka, mut sä oot kaunis. Olet täydellinen minulle. Ei siihen paljoa tarvita. Vain sydän". Itku kuristi kurkussani, ja Liam varmasti huomasi sen. "Itke pois vaan. Ei itkeminen oo heikkoutta. Se kertoo, että sulla on sydän. Jos kaikki olisi aina ruusuilla tanssimista, mitä järkeä siinä sitten olisi? Joskus on pakko sataa, jotta voi taas aurinko paistaa"
     "Älä puhu noin ihanasti" naurahdin puditellen päätäni pienesti. "Vaikka sä ootkin tommonen törppö, autoit mut taas oikeille raiteille. Opetit taas hymyilemään. Ja kerroit, ettei kannata esittää"
     "Törppö? Kiitos vaan" Liam naurahti ja kierähti maahan selälleen.
     "Hei törppö, sä oot mun toinen siipeni" sanoin hiljaa, en ollut edes varma, halusinko Liamin kuulevan. Hän siirsi ruskeat silmänsä taivaalle suun kääntyessä virnistykseen.
     "Autoit mut unohtamaan sen kaiken. Edes hetkeksi. Pelastit tyhjän elämäni" sanoin epävarmasti, en ollut enää varma, kiinnostiko toista valitukseni.
     "Hei, kaikki on vain väliaikaista. Jos tarkemmin ajattelee, ihan kaikki on ohimenevää. Sä oot nuori. Sulla on koko elämä edessäs. Elä hetkessä. Elä, ennen kuin kuolet, niin ei tarvitse alkaa katumaan myöhemmin" Liam puhui hiljaa. En voinut olla huomaamatta, miten yksi kyynel vierähti hänen poskelleen.
     "Isoisäs tais opettaa sulle vähän kaikkea" totesin ohimennen. Liam nousi istumaan ihmetys kasvoillaan.
     "Miten sä...?" hän henkäisi otsa kurtussa. Kumarruin varovasti eteen päin, hitaasti pyyhkäisten eksyneen kyyneleen hänen poskeltaan.
     "Sitä oppii. 'Rikottu hoivaa hellemmin. Rikottu huomaa herkemmin, tuntee syvemmin. Rakastaa aidommin'" muistelin yhtä runoa, jonka olin joskus kauan sitten lukenut.
     Liam nousi istumaan eteeni ja kohotti kätensä. "Hymyile" hän sanoi yhtäkkiä. Kohotin suupieliäni ujosti. Nuorukainen naurahti ja pudisteli päätään. "Aidosti". Katselin maahan, ennen kuin Liamin käsi tarttui käteeni. Vastustamattomasti aloin hymyillä ja avasin silmäni.

    Siinä hetkessä oli vain kolme asiaa: Liam, minä ja tähdet. Katselin Liamin silmiä, kuin peläten, että ne vietäisiin pois. Kyyneleet olivat kuivuneet poskilleni. Tajusin, kuinka haurasta kaikki oikeasti oli. Tämäkin hetki vain sattumoiden yhteentulos. Mietin Liamin sanoja. Tämä on väliaikaista... Liam risti kätemme edelleen hymyillen. Minun hymyni oli jo haihtunut.
    Samassa huomasin, että Liamhan oli edessäni. Siinä hän oli ja pysyi. Ei ollut lähdössä mihinkään. Mitä vielä odotin? 
    Liam nojautui varovasti eteenpäin. Molemmat olimme niin ajatuksissamme, että melkein pystyin kuulemaan aivojen raksunan.
    "Liam --"
    "Shh" tuo sanoi. Katselin poikaa nyt lähietäisyydeltä. Hänellä oli kauniit kasvot. Kaikki tuntui niin epätodelliselta.
     "Hei mä --"
     "Shh, hiljaa..." toinen naurahti taas. Liam siirtyi aavistuksen lähemmäksi.
     "Liam oikeesti en --"
     "Elyse, nyt hiljaa!" Liam lähestyi minua katsellen kasvojani ja tutkien reaktiotani. Hän oli sentin päässä kasvoistani. Liam epäröi. Minä epäröin. Sitten Liam sulki silmänsä painaen huulensa omilleni.

     Olin joskus jättänyt kaiken taakseni. Kauan sitten, en jäänyt kaipaamaan mitään. Kun lähdin kotoani. Jätin ainoan turvapaikkani ja lähdin vieraaseen maailmaan. Olin vain kuullut siitä tarinoita. Ei minulla ollut mitään ohjeita, kukaan ei ollut neuvonut, mitä piti tehdä. Olin vain syöksynyt päätä pahkaa seikkailuun.
     Sama seikkailuhimo ei ollut kadonnut mihinkään vuosien saatossa. Syöksyin suudelmaan sen enempää miettimättä. Olin aina luullut, ettei minusta olisi mihinkään. Siinä hetkessä - tuntemattomassa paikassa, jouluaattona, tähtien alla lumipeite allamme - tunsin herääväni eloon. Vedin sisääni kaiken siitä hetkestä. Liamin olemuksen, sen vahvan tunteen, kaiken. Varastoisin sen ja kaivaisin esille, kun tarvitsisin piristystä.
     Suudelma oli hento, tunnetta sisältävä, totuuden hetki. Liam piti minusta kiinni. Se oli kuin sykähdyttävän kappaleen mahtipontinen kitarasoolo, joka pistää kylmät väreet kulkemaan kehossa. Nostaa käsikarvat pystyyn tahtomatta. Vahvat käsivarret ympärilläni tunsin olevani liekeissä, vatsan pohjassa asti kupli.
    En pelännyt enää. En pelännyt elämää. Ottaisin vastaan kaiken, minkä se toisi. Hyvät ja huonot hetket. En pelännyt kuolemaa. Kaikki olimme täällä syystä. Minäkin.
    Kaikki kylmyys ja ankeus oli kadonnut taivaan tuuliin muutamassa minuutissa. Irrottauduin hitaasti pitäen silmät suljettuina. Kun avasin ne, kohtasin maailman suloisimmat suklaasilmät. Oli mahdotonta estää sitä hymyä, joka valtasi kasvoni ja mieleni. Onnellisuus poreili sisälläni.
    "Mä rakastan sua Liam!" huudahdin yhtäkkiä ja umpionnellisena hyppäsin miehen syliin. Liam kellahti maahan ja kietoi käsivartensa ympärilleni nauraen. Puristin häntä tiukasti, olin halunnut tehdä sen jo niin kauan. En päästänyt irti - en kyennyt.
     "Jäädään ikuisesti tänne" Liam kuiskasi korvaani. Itkin taas - olin aivan sekaisin. Rakkaus - se on vahvinta, mitä olen kokenut. Se välittäminen toisesta ihmisestä.

     Mutta nyt tiesin, miksi elin.

***

Sorge, tuli vähän lyhyt, mut tohon oli hyvä lopettaa. Tähän ei varmaankaan tuu montaa lukuu enää :'( 

Nii, haluutteko sen kysymyspostauksen?? :))

Teen siit sit oman postauksen, jos haluutte...? 

JA HEI!!! Käykää kattoo mun uus blogi, TÄÄLTÄ!! Varsinki jos ootte yhtään kiinnostunu musiikista :DD

   

Alone and afraid ~ 13

    Joku minuun sitten iski. En tiedä mitä se oli, mutta eräänä päivänä löysin itseni terapian vastaanotolta. Käteni hikoilivat ja puheeni oli pelkkää änkytystä.
    Mutta kun lähdin pois rakennuksesta, oloni oli mahtava. Maailma tarvitsee lisää Liian - terapeuttini - kaltaisia ihmisiä. Hänen kanssaan oli niin helppo ja avointa puhua. En edes itkenyt, mihin olin jo varautunut.

     Jonkin aikaa katseltuani näyteikkunoita, askelsin vaatekauppaan ja tiirailin villapaitoja. Hintalappuihin en uskaltanut koskea - tulisi vain surkea olo, kun ei ollut rahaa. Pyörin miesten osaston alennuskorissa. Tumman sininen villapaita, jossa oli koristekuviota hihoissa ja helmassa makasi tangossa edessäni. Nostin sen käteeni - se tuntui pehmeälle kuin pumpuli. Hintakaan ei ollut paha. Jotenkin vain huomasin itseni kävelevän kassalle ja samassa villapaita olikin minun. Ei minun - erään toisen. 
     Joulu lähestyi vauhdilla. Kaupungilla vilkkuivat punaiset valot ja kuusen ympärillä pyörivät lapset tonttulakeissa. Aikuiset kantoivat pusseissa ja kasseissaan joululahjoja läheisilleen. Suklaapuodissa kävi kova vilske. Huokaisin ja lähdin tallustamaan kotiani kohti.

     Minua odotti ankea, sotkuinen asunto vailla minkäänlaista jouluiloa. Oloni oli melankolinen. Kaikki tuntui kaatuvan niskaan. Lösähdin sohvalle ja selailin puhelintani väsyneenä. Vajaa viikko jouluun. Ennen joulu oli ollut minulle vuoden kohokohta, tästä joulusta tuskin tulisi yhtä huumaava juhla. Pudotin kännykkäni lattialle, hyvä jos se ei mennyt säpäleiksi. Piilouduin viltin alle pakoon maailmaa. Suljin silmäni ja ajattelin kesäistä tuoksuvaa kukkaniittyä, jossa hyppelisin hiukset hulmuten. Puun takaa saapuisi prinssi ja kävelisimme käsikkäin auringon laskuun...

    "Voi vittu sun kanssa!" mies karjui ja kyyristyin jo valmiiksi suojaan lyönniltä. Mutta työnantajani tyytyi vain potkaisemaan autoa vihaisena. "Sä et voi tehdä mitään oikein!" pysyin hiljaa ja katsoin nöyränä maahan. Ukko saarnasi minulle vihoissaan. En minä voinut tietää, että se laatikko oli noin tärkeää... Olin erehtynyt päivästä ja unohtanut viedä toimituksen, joka näköjään oli elämääkin tärkeämpi asia.
    "Olen pahoillani..." mutisin mahdollisimman surkean näköisenä. Sade oli kastellut hiukseni ja polvessa jomotti mustelma. Sivusilmällä huomasin jokseenkin tutun näköisen pojan katsomassa ikkunasta meitä.
    "Tuki suusi ja pakkaa kamasi!" huomioni kääntyi takaisin pomooni.
    "Anteeksi, mitä?" tuhahdin otsa kurtussa.
    "Saat potkut!" tupakalta haiseva hengitys pöllähti kasvojani vasten, kun mies kumartui murahtamaan korvaani.
    "Voi juma..." mumisin itsekseni ja suljin silmäni hetkeksi. "No se on sitten moro!" paiskasin kädessäni olevat tavarat idiootin päälle ja marssin mielenosoituksellisesti sisälle.
     Melkein törmäsin ikkunasta ulos tiirailevaan nuorukaiseen. Katseemme kohtasivat ja äskeinen viha laantui kuin tuhka tuuleen. Ruskeat silmät tarkastelivat minua päivien jälkeen. En osannut tehdä mitään - en hymyillyt tai sanonut mitään. En edes osoittanut vihaani, vaikka tiemme viimeksi erosivat riitamme.
     Lopulta Liam uskaltautui avaamaan suunsa. "Umh.. Moi" En vastannut - kai kannoin vieläkin kaunaa ruskea silmäiselle pojalle. Emmin hetken; olisiko syytä antaa anteeksi tuolle nalle karhulle. En minä vihainen ollut - sitä paitsi loppujen lopuksi terapiassa oli rentouttavaa. Meinasin jo myöntyä, mutta mieleni muuttui äkisti.
     "Mun pitää mennä" totesin pyyhkäisten märät hiukseni pois olaltani. Pujahdin Liamin ohitse ja hölkkäsin pois taakseni katsomatta.
    En sitten koskaan saa rauhaa. Jo seuraavassa mutkassa Niall tuli minua vastaan.
    "Hei Elyse! Miten menee?" pirteä blondi kyseli rennosti - kuten aina ennenkin. Jo katseestani saattoi huomata, etteivät asiat nyt aivan taivaallisesti olleet.
    "Ootko nähnyt Liamia?" Niall jatkoi ja tunki kännykkänsä taskuun.
    "Tuolla se äsken oli" mutisin ja laahustin eteenpäin. Odotin irlantilaisen lähtevän etsimään ystäväänsä, mutta hän jatkoikin matkassani.
     "Hei, meijän pitäis puhua" toinen sanoi yhtäkkiä.
     Pyöräytin silmiäni. "Mistä niin?"
     "Susta. Sun pitää jutella Liamille. Pysähdy!" toinen korotti ääntään ja nappasi minua olkapäästä, Katsoin sinisiin silmiin hetken ja huokaisin.
     "Okei okei. Tuu mun luo illalla" myönnyin ja Niall oli jo kääntymässä, kun pysäytin hänet. "Älä kerro Liamille" sanoin painoittaen sanaa älä.
     "Kyllä kyllä, arvon neiti" Niall henkäisi ja kumarsi kuninkaallisesti. Pudistin päätäni huvittuneena ja tallustin pois paikalta.

Niallin kanssa aika kulki kuin siivillä. Juttelimme kaikesta muusta, mutta emme vihjannetkaan terapiasta, Liamista tai muusta sanaakaan. Hänen lähtiessä minulla olisi riittänyt juttua vielä vaikka kuinka kauan.

Pitkääkin pidemmän viikon jälkeen se jouluaatto saapui. Kolme kynttilää paloivat pyödälläni, kun yksikseni istuskelin ruuan ääressä. Vaivaiset juhlaruokani rajoittuivat lähikaupasta hankittuihin porkkanalaatikkoon ja limppuun. Ei minulla ollut muutakaan tekemistä, ja olin tylsyyden uhrina keittänyt lihasoppaa ja perunoita. En ollut koskenutkaan ruokaan, mutta nousin pöydästä ja hyppäsin sohvalle. Villapaidan sisään ei kylmä ilmapäässyt - lumi oli vihdoin saapunut Lontooseenkin. Puut hohtivat kauniina ja hiutaleita putoili yhä harmaalta taivaalta.
    Radiosta soi joululauluja ja hyräilin niiden mukana. Sytytin takkaan tulen ja fiilistelin joulua sohvalla.
    "All I want for christmas is you.." hyräilin hiljaa. En tuntenutkaan oloani niin yksinäiseksi, mitä olin. Tämä oli vain vähän erilainen joulu, kuin ne sukulaisjoulut, joissa piti naureskella tätien ja setien - joita en ollut koskaan tavannutkaan - kanssa notkuvan joulupöydän ympärillä. Tämä sopi paljon paremmin minulle.
    Olin uppoutunut kirjaani takkatulen lämmössä, kun ovikello soi. Ensin luulin sen olevan vain mielikuvitustani, mutta sitten se soi uudestaan. Kummastuneena tallustin villasukat jalassani eteiseen ja avasin oven. Kylmä tuulahdus pöllähti sisään. Kohotin katseeni valkoiseen kukkakimppuun. Äimistyneenä nostin katseeni ylös.
    "Liam..." henkäisin vielä yllättyneenpänä. "Mitä tämä nyt on...?" kyselin aivan poissa tolaltani. Liam astui sisään hymy huulillaan ja sulki oven.
    "Odotatko jotain?" Liam kysyi ja ojensi kukkaset minulle. Kannoin niitä varoen ja vein ne keittiöön.
    "En. Ihan yksikseni täällä oleskelen" sanoin laittaessa tuoksuvat kukkaset maljakkoon.
    "No sitten varmaan seura kelpaa" Liam virnisti perhosten lennellessä vatsassani. Vein kukkaset olohuoneeseen ja asetin ne ikkunalaudalle.
    "Liam... Mitä tää nyt on?" kysyin epäilevästi. Toinen katseli minuun ja naurahti.
    "Ei mitään. Tulin vaan moikkaamaan sua, arvelin, että homehdut täällä yksinäsi" tuo kohautti olkiaan ja istui sohvalle. Hän otti kirjan, jota olin juuri äsken lukenut, käsiinsä ja luki takakannen.
     "Eikö sulla ollut muuta..? Tai siis, etkö ollukaan perhees kanssa?" kysyin istuutuen takan eteen lattialle. Nythän oli sentään joulu. Kai Liamilla nyt muutakin tekemistä olisi ollut...
    "Njääh, me otettiin jätkien kanssa vaan rennosti" Liam totesi ohimennen.
    "Ai Niallin ja muiden?" utelin, kun en mutakaan keksinyt.
    "Ei, ne on perheensä kanssa, muitten kavereitten mukana vaan" tuo sanoin minun letittäessä pörröisiä hiuksiani. Hetken hiljaisuus ympäröi meidät - minun katsellessa ulkona pyryttävää lunta ja ikkunalautaa koristavaa kukkakimppua. Liam taas syventyi tulen liekkeihin.
    "Hei!" tokaisin yhtäkkiä. "Ootko sä syönyt?"
    "No, hiuk --"
    "Nouse ylös nyt" käskin ja vedin toisen ruokasaliin. Hain nopeasti toiset ruokailuvälineet ja lautasen ja asetin ne pöydän toiselle puolelle. "Ei ruoka maittanut yksinääni, mut jos..." jätin lauseeni kesken ja vilkaisin pidempää poikaa vieressäni. Istuimme vastakkain ja aloimme ruokailemaan. Aluksi juttelumme oli hieman kankeaa, mutta sitten se alkoi luistaa, niinkuin ennen. Kerroin hänelle terapiakäynnistäni, hän otti sen rennosti ja minusta tuntui että olimme sopineet välimme sanattomasti.

     Illallisen jälkeen lähdimme Liamin ehdotuksesta kävelylle. Kirpeä ulkoilma oli raikasta ja lumi kimmelsi kauniisti katulampun valossa. Ulkona ei ollut juuri ketään. Kävelin mietteissäni eteenpäin ja kuuntelin lumen narskumista, kunnes tunsin lumipallon osuvan selkääni. Käännyin hitaasti ympäri ja lukitsin katseeni viattoman näköiseen nuorukaiseen muutaman metrin päässä.
     "Sinuna mä juoksisin pakoon ja äkkiä" sanoin hymyillen ja kumarruin nappaamaan lunta käpäliini. Juoksin nuorukaisen perään toisen nauraessa kippurassa.
     "Elyse! Älä!!" Liam räkätti, kun tungin kylmää lunta hänen niskaansa. Samassa hän lähti juoksemaan ylämäkeen minun seuratessa visusti perässä. Liam hidasti vauhtiaan ja olin valmiina lunta lapasissani. Odottamatta poikanen kääntyi ja minä vuorostani sain lunta naamaani. Kiljuin ja nauroin samaan aikaan lunta suussani.
    "Tyhmä!" kikatin ja yritin paiskata lunta toisen naamaan. Se lensi kuitenkin ohitse ja yritin uudestaan. Vaatteeni olivat kastuneet ja hiuksistani valui lunta.
     "Hei odota --" Liam yritti huutaa, mutta paiskasin jo kasan lunta tuon kasvoille. Nauroi vedet silmissä ja kaikki tuntui niin täydelliseltä. Muut ajatukset kaikkosivat meidät pelatessa lumisotaa, kuin päiväkoti-ikäiset.
     "Liam!!" Kiljahdin kompastuessani puun oksaan. Kierähdin selälleni ja jäin makaamaan maahan. Liam kumartui ylleni ja lunta putosi naamalleni.
     "Kaikki hyvin?" toinen kysyi huolestuneena ja sai vastaukseksi raikuvan naurun. Samassa hän oli jo pyörähtänyt viereeni makaamaan.
     Lumi tuntui kylmältä selkääni vasten, mutten voinut nousta ylös. Taivas täynnä tähtiä veti minua puoleensa. Tuijotin taivasta monta minuuttia. Unohdin ajan ja paikan - jopa Liamin läsnäolon.
    "Mitä mietit?" matala ääni herätti minut ajatusten maailmasta.
    "Elämää... Se on niin... Kummallista" sanoin hiljaa. Käänsin pääni sivulle kohdaten ruskeat silmät.
    "Niinhän se välillä" toinen hymyili. Hymähdin hiljaa itsekseni ja nousin istumaan. Lunta putoili takistani ja pudistin lapasiani.
    "Pitäisköhän meijän mennä takaisin..?" kysyin toiselta, joka tuijotti eteensä.
    "Ei mennä vielä" Hän vastasi nopeasti. "Elyse... M-mun täytyy.. Kertoo... Äh unohda" tuo änkytti.
    "Hei. Kerro vaan" pyysin katsellen Liamia silmiin. Hetken hiljaisuus vallitsi meitä.
    "Älä suutu. Mut... Viilteletkö sä yhä?" Tuo sanoi suoraan. Purin huultani ja katselin maahan. "Eli sä teet sitä vielä" Liam sanoi huokaisten.
    "Ei sun tarvii välittää siitä..." sanoin silmieni kostuessa. Älä itke nyt...
    "Elyse, kuuntele mua nyt. Kerrankin. Ja paina tää kalloos" Liam sanoi tuijottaen syvälle silmiini.

***

Päivät vaan katoaa, en ehi lainkaan kirjottamaan. Tällainen osa nyt tällä kertaa, tykkäsittekös?
Nii, ja pidättekö uudesta ulkoasusta? Tein vähän erilaisen, kun en löytänyt pojista mitään sopivaa kuvaa... :D
Hei haluisitteko muuten tietää musta jotain enemmän? Tuli vaan mieleen että voisin jossain kohtaa tehä sellasen kysymys-postauksen, että saisitte kysellä kaikkee musta! Miltä kuulostaa? 

Ja iloista itsenäisyyspäivää!! :)

Alone and afraid ~ 12

    Olin laahustanut takaisin kotiin. Pieni kaksio nökötti pimeänä edessäni, kun astuin pihapolulle. Hiekka rapisi kenkieni alla eivätkä nuutuneet kukkaset paljoa mielialaa kohottaneet. Avasin oven, jota ei oltu pistetty lukkoon, ja vedin kengät jalastani.
    Jääkaapissa oli ananas-säilykepurkkeja ja kuivunut kurkun puolikas. Ovi paiskautui kiinni, pöydälläkin nökötti vain nihistynyt mandariini. Mitään suuhun pantavaa ei ollut.
    Mihin tämä elämäni on oikein menossa? Katselin kalenteria. Kaksi viikkoa jouluun. Mitäköhän siitäkin tulee..? Yhtäkkiä huomasin paperilapun sivupöydällä. Laahustin sen luokse ja avasin taitoksen sen enempää miettimättä. Siinä luki 'Terapeutti Lia', sekä osoite ja puhelin numero. Tekstin perässä oli pieni sydän ja hymiö. Huokaisin turhautuneena ja rypistin paperin palloksi, ennen kuin heitin sen olkani yli tiskipöydälle.
    Tallustin olohuoneen sohvalle, asetuin mukavasti ja painoin television päälle. Sieltä tuli jos jonkinlaisia mainoksia, ostos tv:tä ja muuta moskaa. Painoin virtanappulaa ja näytölle ilmestyi heijastuneet kasvoni.
    Minua väsytti. Asetuin makaamaan sohvalle, käperryin pieneen sykkyrään. Missä Liam nyt oli? En halunnut itkeä, olin itkenyt jo ihan tarpeeksi. Mutta silti, en voinut olla ajattelematta sitä hyväsydämmistä poikaa ilman, että tuska sivalsi sisältäni. Miksi helvetissä minun piti sanoa hänelle niin? Painoin silmäni tiukasti kiinni ja puristuin pienempään sykkyrään. Saan syyttää itseäni, jos menetän tärkeimmän ystäväni.
     Kun tarkemmin aloin ajatella asiaa, hän oli kaikki mitä minulla oli. Minulla ei ollut muita ystäviä, perhettä, ei veljiä tai siskoja. Olin yksin suuressa vaarallisessa maailmassa.
     Väsymys alkoi painaa. Käänsin kylkeäni sohvalla - olin liian väsynyt raahautuakseni huoneeseeni nukkumaan. Ajatukset leijuivat sinne tänne, mutta lopulta uni otti vallan.

    Työt. Työt. Työt. En kestä.
    En voisi kohdata Liamia tai Niallia. Ei, en pystyisi siihen. Liian paljon oli tapahtunut.
    Ranteeni olivat aivan rikki. Kaikki tämä sotku saivat minut murentumaan aina siihen. Se oli ainut tapa, joka vei ajatukseni pois muusta. Tiesin, ettei se ole hyväksi minulle, mutten välittänyt. En kai välittänyt enää oikein mistään. Elin vain pimeässä, kaukana mistään, pääsemättä mihinkään.
    Rahaa minun oli kuitenkin revittävä jostain - se kun ei puissa kasvanut. Ainoa keino oli vain mennä töihin studiolle. Vaikka sitten joutuisin kohtaamaan pojat. Mutta siellä olisi kuitenkin paljon ihmisiä. Voisin pyytää jotain puuhaa jossain, missä en ainakaan törmäisi nuorukaisiin.
     Hetkinen. Miksi minä oikeasti pelkäsin hänen näkemistään? Ehkä siksi, että hän pakottaisi minut sinne hullujen huoneelle. Tai ehkä pelkäsin hänen satuttavan minua. En minä hänelle oikeasti vihainen ollut. Olin vain pettynyt. Hän oli selvästi kertonut ongelmistani, ainakin Niallille. Päästin hänet sisääni. Loin luottamuksen häneen. Nyt hän oli repinyt viimeisetkin vahvat siteeni irti ja oli mennyt liian pitkälle. En minä apua tarvinnut. Olin ihan kunnossa. Tällainen pilvinen vaihe vain elämässäni. Tuohon en kyllä itsekään uskonut. 
 
     Ja kuitenkin kaikki kääntyi parhain päin. Pääsin heti raatamaan studion ulkopuolelle. Yhtiö oli ostanut kaikki uudet laitteet ja vanhat piti rahdata pois uusien tieltä. Jonkun autosta kuului musiikkia ja heräilin tuttujen biisien tahtiin. Pian kauttimista alkoi soimaan Aviciin The days ja kävin säätämässä äänenvoimakkuutta kovemmalle. Se toi lisää energiaa työhön. Hyppelin portaat alas melkein innoissani kantaessani kopiontikonetta pihalle. Laulekselin hiljaa, niin ettei kukaan varmasti kuullut. Miehet polttivat tupakkaa kulman takana ja yksi pureskeli purkkaa. Joulukuun viidestoista päivä. Kohta alkaisi loma. Suunnittelin mielessäni, miten asettelisin jouluvalot. Laskin kopiointikoneen pakettiauton taakse, läimäytin oven kiinni ja käännyin ympäri.
     Ennen kuin tajusinkaan minut oli painettu juuri sulkemaani ovea vasten. Katsoin harvinaisen tuttuihin silmiin. Ennen kuin toinen ehti sanoa sanaakaan, olin tuupannut hänet kumoon loskaiseen maahan. Muutama tumma pukuinen äijä tölläsi meitä. Poika nousi kömpelösti maasta ja piti etäisyttä minuun.
    "Sinä pieni kakara..." Ozzy sihisi niin, että sylki lensi. Katsoin häntä kuin leijonauros pahinta vastustajaansa.
     "Mitä sä teet täällä?!" tuhahdin kova äänisesti. Enemän kuin koskaan minun teki mieli lyödä tuota idioottia. Jo hänen nimensä kuuleminen sai aivoissani kiehumaan. Tällä kertaa minulla oli syy olla vihainen. "Sä sanoit, ettet enää koskaan tuu mun silmien eteen!"
     "Ja sä lupasit, että katoat mun elämästä!" entinen poikaystäväni räyhäsi. Muutamat miehet naureskelivat riidallemme. Tietäisittepä vaan... 
     "Mitä mä taas oon tehny?" Kuinka monta kertaa joudun vielä vastatusten tämän idiootin kanssa.
     Ozzy jopa uskalsi virnistää minulle. "Mut irtisanottiin. Sä veit mun työpaikan"
     "Ja pah! Ite olit aina pilvessä ja hakkasit Liamin" olin luullut, etten uskaltaisi edes sanoa nuorukaisen nimeä ääneen, mutta se oli yllättävän helppoa. Se vain lipsahti huuliltani. "Kuule, jos pahoinpitelet maailmankuulun bändin jäsenen, siitä ei hyvää seuraa" Ozzy suki hiuksiaan ylös päin ja katsoi silmiini. Vihreät silmät olivat kylmät ja kovat.
     "No ehkä se sitten on niin" Ozzy sanoi karhealla äänellään. Tuo asteli eteeni ja painoi minut auton ovea vasten. Ei kuitenkaan kovakouraisesti, kuin äsken. "Kuulepa tyttönen..." tuo kuiskasi korvaani. Väristykset kulkivat selkääni pitkin ja olin valmiiksi puristanut käteni nyrkkiin.
     "Kuinka helposti sä uskotkaan mua..." Ozzy virnisteli. Vilkaisin häntä silmiin, jotka olivat lähellä omiani. "Se oli vitsi, pöhkö" pojan viikari nauroi. Huokaisin kyllästyneesti. Olinkin ihmetellyt, miksi hän noin pienestä asiasta kiihtyi...
      "Mitä sä sitten täällä teet?"
      "Mä ajattelin, ettei olis kovin kohteliasta lähteä sanomatta hyvästi" Ozzy sanoin matalasti. "Mä lähen Amerikkaan"
      "Amerikkaan?" kysyin äimistyneenä.
      "Joo, viikonlopulla. Joten mä pääsen eroon susta eikä sun tarvii katella mun rumaa naamaa" Ozzy sanoi naureskellen. "Muutan yhen jätkän luokse, ennen ku saan oman asunnon. Sain hyvän työpaikanki sieltä" tuo puhui hieman haikeana. Se Oz, johon alunperin tutustuin oli tullut takaisin.
      "No näkemisiin sitten" sanoin koittaen hallita innostustani. Hän oli oikeasti lähtemässä elämästäni.
     "Näkemisiin vaa" Ozzy irrottautui ja asteli hieman kauemmas.
     "Hei muuten" huikkasin juuri kun toinen oli menossa sisälle. Oz kääntyi kulmat koholla ympäri. "Et sä oikeesti niin paha tyyppi oo" yllätyin itsekin sanoistani.
     Poika nauroi ja silmä kulmiin ilmestyi naururypyt. "Pärjäile. Älä ikävöi mua liikaa" toinen huudahti vitsaillen.
     "Unissas!" huikkasin pudistaen päätäni ja jatkoin töitäni.

 

**********************************************

Nyt tuli kyllä aivan sika lyhyt, enkä jaksanut tarkistaa... Kone temppuilee välil se ei mee päälle, joskus se poistaa tekstin kokonaan... Joten kirjotin tän tabletissa, älkää välittääkö virheistä! 

Heh... Viikonloppuna jatkuu.. :) laittakaa kommenttia, kiitoos! :DD