Close enough to touch ~ 4

    Vihreät vilkaana liikkuvat silmät tuijottivat minua. Tai ehkä niissä oli hieman sinisen vivahteita. Jostain kulmasta ne taas näyttivät harmailta...

    Hahmo nojautui seinää vasten. Valkoinen tapetti oli kulunut harmaaksi ja pinta oli tasaisen sileä. Hän kumartui lähemmäksi. Ei sanoja. Syvä katse silmiini. Suutelisiko hän nyt minua? Halusinko sitä? Hän pysyi hiljaa. Katseli kasvojani. 

    Viileä ilma värähti sisässäni. Tuijotin eteeni. Tyhjää. Pimeää. Yksinäistä. Se oli taas vain unta. Vain unta...

    Nousin istumaan ja hieroin kasvojani viileillä sormillani. Painajainen - jos sitä nyt siksi voi kutsua - haihtui pikku hiljaa mielestäni. Raskaat hengenvetoni täyttivät ilman. 

    En saisi tehdä tätä itselleni. Tiesin hyvin, mitä siitä koituisi. Itkua ja hammasten kiristystä. Särkyneen sydämen palasten keräilyä. 

    Silti, tämä tuntui erilaiselta. Kuin olisin muurien sisässä, eikä kukaan voisi satuttaa minua. Ei kaiken sen jälkeen. 

    Nousin hiljaa istumaan jalkojeni koskettaessa lattiaan. Kylmä kipusi paljaita varpaitani pitkin ylöspäin ja värähdin kylmästä. Aamu oli vielä varhainen. Jätin kovan sängyn taakseni ja hipsin jäätävää puista lattiaa pitkin oviaukkoon. 

    

    Päätön seikkailumme oli vihdoin tuottanut tulosta; olimme löytäneet vanhan mökin. Se oli hylätty, laho, kylmä, epämukava, matojen asuttama hökkeli, mutta aina parempi kuin ei mitään. Louis ja Harry olivat käyneet taloksi. Nukuimme lattialla ja tappoimme aikaa erilaisin typerin keinoin. Kukaan ei puhunut siitä, mitä meidän tulisi tehdä. 

    Talon ohuissa seinissä vinkui tuuli. Lattia narisi inhottavasti askeltaessani eteenpäin. En tiedä, minne olin menossa. Halusin vain ajatukseni liikkeelle. Pois kaikesta menneestä... Ja tulevasta. 

     Aloin taas pohtimaan, miten tästä eteenpäin. Jäisimmekö tänne kauaksikin aikaan? Jos kukaan ei löytäisikään meitä? Muistin yhden elokuvan, jossa kaverukset olivat telttailemassa. Yksi heistä olikin ollut mielisairas ja tappanut matkatoverinsa verisesti. Entä jos Louis - tai jopa Harry - onki jokin --

    "IIK!" kiljahdukseni kaukui tyhjässä talossa. Joku laski hellästi kämmenensä suulleni tukahduttaen kirkunani. Murhaajien ajattelu yhdessä säikäydyksen kanssa - siitä ei seurannut hyvää.
   "Shh..", joku kuiskasi, "Se oon vain mä". Nostin katseeni pimeässä seisovaan hahmoon ja siristin silmiäni. Tutut kasvon piirteet vinistivät ylhäältäpäin minulle.
    "Harry...", mumisin toiselle ja astuin muutaman askeleen taaksepäin, "Älä peläyttele mua noin." Miehenalku katsoi minuun kulmat koholla ja pörrötti sitten hiuksiaan haukotellen.
    "Mitä sä täällä tähän aikaan teet ylipäätään?" tuo kysyi lompsien vierelleni.
    "Heräsin vähän aikasemmin."
    "Ai vähän? Tiiätkö, mitä kello on?"
    "En oikeestaan... Jotain seitsemän varmaan?"
    "Puol neljää näytti Loun rannekello", tumma poika vierelläni naurahti hiljaa. Jäin nojaamaan seinään tiiraillen minua pidempää poikaa.
    "Onks se muuten hereillä?" kuiskasin ääni käheänä. Kurkkua kuivasi, eikä olo muutenkaan ollut mikään mainio. Päätin silti olla valittamasta turhasta.
    Harry nyppi kynsiään unisena. "Uinuu kuin tukki."

    Hiljaisuus hiipi jostain seinän raosta luoksemme ja laskeutui välillemme jäädäkseen. Tuijotin pojan kasvoja salaa. Mitä hän juuri nyt ajattelee? Harry nosti katseensa nopeasti ylös, minun jäädessä kiinni tuijotuksesta. Hän katsoi minua kulmiensa alta, hieman salaperäisesti. Kylmät väreet kulkivat selässäni. Murhaaja-tarina palasi mieleeni. Juuri näin psykopaatti oli saanut uhrinsa loukkoon; pimeässä yöilmassa murhannut viattomat, yksi toisensa jälkeen.
     Styles astui lähemmäksi.
     "Älä tapa mua..." kuiskasin tuskin kuulumattomasti. Puristin pienet silmäni kiinni ja käperryin kyyryyn.
     Kunnes tajusin tyhmyyteni.
     Nostin pääni ja katsoin Harryä huvittuneena. Poika toljotti minua kummissaan.
     "Niin, mitä?" hän älähti silmät suurina.
     "Sori. Mä oon kai helppouskoinen. Katsonut liikaa kauhuleffoja", kikatin kankeasti. Harry nyökytteli epävarmasti ja rapsutti sitten niskaansa. Mitä minä taas sekoilen..? Huokaisin äänettömästi ja löin itseäni ajatuksissani. Pönttö.  Katseemme kohtasi Harryn kanssa, kun olin jo lähdössä menemään.
     "Mitä sä muuten täällä teet?" kysyin vuorostani toiselta. Harry ei hätkähtänytkään.
     "Kuulin ääniä. Herään helposti", toinen ilmoitti katse naulittuna minuun. Vihreillä silmillään hän sai sisälläni pyörimään ja pääni sekaisin. Mitä hän tekee minulle? Sain irrotettua katsekontaktin ja astuin askeleen. Tömähdin kuitenkin johonkin pehmeään. 

    Olin jo lähdössä menemään, meinaamassa pujahtaa kuiville, kun Harry asettui - tahallaan tai vahingossa - eteeni. Ilmeisesti hän tönötti siinä aivan tarkoituksella, eikä näyttänyt haluavan minun lähtevän. Seisoin pimeässä nurkassa ja nostin katseeni miehen silmiin. Harry katsoi minua hiljaa, tuijotti syvälle silmiini. En nähnyt mitään hänen vihreinä välkehtivissä tummissa silmissään. 

    Ulkona kolahti. Säikähdin hiljaisuuden keskelle tullutta ääntä niin, että läimäisin lähelläni seisovaa Harryä olkapäähän. 

     "Sori" käheä ääneni oli tuskin kuultavissa. Sydämmeni tykytti armottomasti rinnassani. Vilkaisin Harryä, joka tiiraili olkansa yli pimeään yöhön. Mitä hän katseli? Äskeinen ääni teki oloni levottomaksi, vaikka tiesin, ettei täällä ketään olisi. Ja jos olisi, sehän olisi vain hyvä juttu. Pääsisimme mekin yhteyksiin ulkomaailmaan.

     "Näitkö sä ton!?" Harry sähähti kyyristyen. Poika tuijotti suoraan 'ikkunasta' (joka oli pelkkä tyhjä aukko huterassa puuseinässä) nummille. 

     "Minkä?" Katsoin toista otsa kurtussa. Harry nosti sormensa hiljaisuuden merkiksi ja suljin suuni säikähtäen. 

     Mitä Harry tuijotti noin tarkkaavaisena? Halusin saada selkoa kysymyksiini, mutta en uskaltanut lausua sanaakaan. Nuorukainen hiipi eteenpäin lahonneen lattian narahdellessa joka toisella askeleella. 

     Katsoin hiljaa hänen jälkeensä. Pimeässä huoneessa leijui aavemainen hiljaisuus. Seinissä humisi tuuli, joka puhalsi kaukaa yksinäisiltä nummilta. Katto oli sammaloitunut ja uhkasi romahtaa päällemme minä hetkenä hyvänsä. Puulaudoista rakekennettujen seinien raoista näkyi nummille ja kolot seinissä olivat pelottavan avonaiset. 

    Ja silloin näin, kun musta hahmo pyyhälsi ikkunan ohitse. Aivan silmieni edessä. 

    Tuuli iski kasvoilleni ja kadotti värin niiltä. Jalat tuntuivat liian heikoilta kannattelemaan kehoani enää. Sydän löi epätavallisen hiljaa. Järkytys iski hitaasti. Se nousi jalkojen kautta vatsaani ja pyörähti siellä jättäen oksennusolon vatsaani. Käteni tärisivät sivuillani. Kovettunut ilme kasvoillani hengitys hidastui. 

     Jostain kuului arka ääni:

     "Sep?" Ääni tulikin jostain aivan läheltä, se oli vahva ja matala. "September!" Ääni kajahti korvissaní. Tajusin sen kutsuvan minua. Minua... 

***

Oho, menipä taas kauan, et sain jatkettua. Alkuviikosta ei toiminut netti, joten en saanu julkaistuu tätä. Ja kuten huomaa, jatkoin sittenki tätä toista ficciä... :) En tiiä mitä teen sille toiselle, kirjotan tän varmaa eka ja jatkan sitä sitten myöhemmin.
Mut ihanaa, et mul on vielä jtn lukijoita!! :))