Close enough to touch ~ 7

    Mooi! Taas on kulunu aikaa, ennen ku sain kirjotettuu...

Tää saattaa tuntuu vähän sekavalta - niin se tuntuu kyl mustakin välillä - mut koitan saada sitä nyt vähän selvemmäksi...
Laittakaa kommenttii, mielipiteitä, ehdotuksia (jos mulla enää yhtään lukijaa edes on) :DD
Ps. nyt tausta on vähän päivitetty, ja toi maisema on just semmonen, ku kuvittelin tähän stooriin :)))

    "Septembeer", hento kuiskaus kuului läheltäni. Käänsin kylkeäni ja mutisin jotain unissani. "On aika herätä", sama ääni jatkoi. En jaksa... Olin vain liian väsynyt - eikä minua paljon kiinnostanutkaan herätä. Herätä taas siihen outoon tuntemattomaan maailmaan.
     "Mulla on hampurilaista", Harry oli tuskin saanut lausettaan loppuun, kun olin jo pystyssä. Kun pitkät piuhani viestittivät aivoihini, ettei mitään ruokaa ollut lähimaillakaan, lösähdin pettyneenä takaisin makuulle.
     "Ei ollu hauskaa", sanoin Harryn nauraessa vieressä. Nälkäni vain kasvoi koko ajan, eikä äskeinen vitsailu saanut jäykkää oloani kohentumaan. Olin saanut flunssan ulkona nukkumisesta ja kurkussani paloi tarve saada kurkkupastilleja, joista voin vain unelmoida.
     "Sä et taida voida kovin hyvin?" Harry kysyi katsoen minua pää kallellaan. Pudistin päätäni.
     "Eikö sua muka ala jo ottamaan päähän tää kaikki?"
     "Mikä?"
     "No tää, että joku hullu on järkänny meijät keskelle autiomaata!" puuskahdin uupuneena. Harry tuijotti minua, kun nojasin kämmeneeni ja hengitin raskaasti. Hänen kasvoilleen ilmestyi lohduttava hymy, kun hän toisti:
     "Me päästään täältä kyllä pois. Aivan varmasti." Jokin minussa ajatteli, ettei tuohon kannattanut uskoa. Kuolisimme tänne nestehukkaan. Tai joku peto tulisi syömään meidät elävältä. Tai tulisimme hulluiksi ja tappaisimme toisemme ja itsemme...
     Mutta pieni osa pakotti minut uskomaan valoisaan tulevaan.


     Nuotion liekit lumosivat väsyneenkin katseen. Kaikki kolme silmäparia tuijottivat tulta. Harry, Louis ja Zayn - jokainen oli unohtunut toljottamaan hiljaa.
     "Ehkä huomenna joku tulee hakemaan meidät pois", Louis huokaisi. Olimme kaikki menettämässä toivomme. Päivät olivat vain lipuneet ohitse, kun olimme yrittäneet selviytyä hengissä. Usko hiipui hiljaa, niin kuin nuotiossa roihuava tuli.
     Minä olin heikoinpana pyörtyillyt; nestehukka näkyi minussa selvimmin. Louis keräili kasveja ja söi niitä, Harry esitti kovaa ja kestävää, mutta olin löytänyt hänet monesti puun juurelta päätään pidellen. Zayn oli salaperäisesti aivan normaali - heräsi aikaisin, haki jostain puita, sytytti puoli päivää nuotiota, taikoi jotain suuhun pantavaa ja meni nukkumaan. Hiljainen hän oli koko ajan ollut; Louis sen sijaan jaksoi viihdyttää meitä.
     Mutta vitsit olivat tässä kohtaa vähissä.
     "Niin, ehkä huomenna tähän laskeutuu helikopteri", Harry mutisi tuskin kuulumattomasti. Noin sanoitte eilenkin. Ja sitä edellisenä päivänä. Olisin halunnut lisätä, mutta pysyin hiljaa. Mikä idea olisi tuhota viimeisetkin toivon rippeet? 
     En ollut edes huomannut itkeväni, kunnes jotain märkää tipahti jalkojeni päällä lepäävälle kämmenelleni. Pyyhin poskeni nopeasti toivoen, etteivät toiset huomanneet mitään.
     "Sep?" joku kuiskasi. Nostin katseeni ja huomasin Louisin tutkivan katseen minussa.
     "Mikä on --?" Hän aloitti saaden myös Harryn huomion minuun. Kyynelvirta yltyi, vaikka kuinka halusin tukkia sen.
     "Ei mikään..." sopersin hiljaa itkuni seasta, "Ei mikään!" puuskahdin ja kompuroin seisomaan. Huterasti kömmin pois nuotion valosta ja lämmöstä ja pakenin toisten katseilta. Zayn tuskin nostikaan katsettaan nuotiosta.

     Löntystelin kukkulan pimeille nummille ja pysähdyin, kun minua alkoi äkisti huimata. Pidin päästäni kiinni - aivan kuin se jotain hyödyttäisi. Karmivia luonnon ääniä kuului joka puolelta. Tuuli heilutti nutturalle solmittuja hiuksiani. Puristin jonkun hupparia - se oli ilmestynyt päälleni päivätorkkujeni aikana - ja hengitin syvään.
     "Miksi sä juoksit pois?" Ääni säikäytti minut niin, että liukastelin pakoon, kunnes rojahdin mahalleni kylmään maahan. Tumma hahmo rynni luokseni.
     "Anteeksi, ei ollut tarkoitus pelästyttää", tunnistin pimeässäkin nuo silmät Harryn omaisuudeksi. Hän pujotti käsivartensa lämmittämään olkapäitäni ja halasi minua lämpimästi. Sanaton lohdutuksen ele sai minut vain tuhlaamaan suolaista nestettä poskilleni.
     "Älä itke", kuiskaus kuului korvaani. Hetken ajattelin sen olevan tuuli, mutta sekaisesta mielentilastani huolimatta tiesin sen olevan Harry.
     "Tiedän", sanoin hiljaa käheällä kurkullani. "En saisi itkeä."
     "Saat sä", Harry totesi keskeyttäen minut, "se puhdistaa mieltä. Mutta älä itke epätoivosta. Se saa muutkin toivottomaksi." Pienen hetken oli hiljaista. Vain tuuli ulvoi epäselviä sanojaan. Se toi vieraita tuulia jostain ihmisten luota. 
      "Mä oon se heikoin lenkki", sanoin arasti, "ilman mua te olisitte varmaan lähteneet vaeltamaan ihmisten ilmoille jo ajat sitten." Joitakin päiviä sitten Louis oli ehdottanut, että olisimme lähteneet kävelemään tuntemattomille nummille - olisimme saattaneet löytää ihmisasutusta sieltä - mutta tiesin, etten olisi pystynyt fyysisesti kilometriäkään pidemmälle.
     Harry veti minut hieman kauemmaksi, jotta sai katsottua minua suoraan silmiin. Tummat silmät katsoivat vuorotellen molempia silmiäni.
      "Mä oon liian heikko. Itkeminen on heikkoutta..." Harry pisti puheeni poikki laittaen sormensa huulilleni. Hiljenin välittömästi. Katseeni pysähtyi silmiin, jotka silmäilivät reaktiotani.
      "Toi on väärin. Kaikki itkee - jopa mä", hän hymyili pienesti ja katsoi muualle. "Eikä se aina tarttee olla..." hänen puheensa hiljeni kuulumattomiin. Mitä hän nyt aikoo? 
     Huomasin hänen tuijottavan jonnekin olkani ylitse. Silmät kirkastuen hän nousi seisomaan ja tölläsi suu raollaan horisonttiin.
      "Tuolla on joku! Sieltä tulee valoa!" hän huudahti kovaa - into pursui hänen äänestään ja se sai minut pomapahtamaan ylös.
 
     Ja se oli totta. Kaukaa horisontista näkyi keltainen valo pilkku. Se ei ollut tähti, eikä mielikuvituksen tuote, se oli jokin aito. Aloin hyppimään ja huutamaan käsiäni heilutellen, kuten Harrykin.
     "Mitä te mesoatte?" Louis kömpi luoksemme, mutta keskeytti puheensa, kun huomasi saman kuin mekin.
      "Toi on lentokone!" hän rääkyi. Mikä älynväläys... "Miten se huomaa meijät?" Louis oli tuskin saanut lausettaan loppuun, kun Harry oli jo puoli tiessään.
      "Nuotio!" Hän kiljui ja kiisi kohti valoa, pää kolmantena jalkana.
   
     Kaikilla oli palava esine kädessään - minulla puun palanen. Heilutin sitä ilmassa ja huusin - vaikka olinkin varma, ettei ääntä enää tullut kipeästä kurkustani.
      Tämä oli tilaisuutemme. 
      "Zayn! Ota toinen huopa!" Louis karjui ja sytytti tuleen yhden huovistamme. Minussa välähti epäilys; mitä jos tämä epäonnistuu? Olimme polttaneet kamojamme, jotta lentokone ehkä huomaisi hädässä olevat.
     Mutta syvällä sisimmässäni tiesin, että tämä tulisi onnistumaan.
     Tämä vain ei voisi mennä myttyyn. Kaikki tulisi taas hyväksi.
     "Se tulee tänne!" Jokin sisälläni kasvoi, kun tajusimme, että pienkone oli huomannut meidät. Se kaarsi nummille sivummalle, ja kuulin hämärästi hurraa huutoja. Pojat hyppelivät riemuissaan; pääsisimme kotiin. Louis karjui voiton huutonsa ilmoille.
      Musta hahmo pakeni sivummalle - sinne jonne kone oli juuri aikomassa laskeutua. Salaperäinen henkilö oli epäilemättä Zayn. Mitä hän aikoi? Hän ei edes näyttänyt helpottuneelta, hänen ilmeensä ja eleensä eivät viestineet mitään - tai sitten hän vain osasi piilottaa ne niin hyvin.
      Zayn kääntyi yhtäkkiä katsomaan minuun. Pimeässä yössä en erottanut hänen kasvojensa piirteitä. Hän käveli hitaasti takaperin, kunnes pimeys sulki hänet kokonaan. Minne hän meni?

     Pienen lentokoneen valot melkein sokaisivat minut. Keskityin vain kävelemiseen. Jalka toisen eteen... Se oli yllättävän vaikeaa. Yksinkertainen kävely. Kaiken shokin ja kuukauden patikoimisen jälkeen meidät oli löydetty.
     Mihin Zayn oli kadonnut? 
     Lentohärveli laskeutui hitaasti. Liian hitaasti. Ehtisin vielä tuupertua, ennen kuin pääsisin koneeseen turvaan.
     Miksi hän käyttäytyi niin selittämättömästi? 
     Ajatella; lämmintä juotavaa, oikeaa ruokaa, pehmeä tyyny... Kaikki mitä kaipasin juuri nyt.
     Kun hän katsoi minua ruskeilla silmillään... 
     "Sep, mene vähän kauemmas", Harry viereltäni tarttui käteeni. Kylmä käteni ravisti otteen irti ja jatkoin unissakävelyn tapaista laahustustani kohti pelastustamme.
     Taisin olla hieman tärähtänyt - väsymys ja puute painovat mieltäni. Mutta silti en lopettanut askellusta. Päässäni heitteli. Ympärillä suhisi ja harmaa pöly kerääntyi keuhkoihini.
     Kysymykset eivät lopettaneet pyörimistä päässäni. Ne jaksoivat vaivata mieltäni.
     Kuului korvia vihlova ääni. Pysähdyin äkillisesti.
     Miksi Zayn oli ylipäätänsä tullut tänne? 

Close enough to touch ~ 6

Huom! Mä tajusin et oon vahingos kirjottanu et täs on 1D, mut siis Zayn ja Harry ei leikisti tunne toisiaan kauheen hyvin :))

     Yö oli laskeutunut nummille. Pieni tuulen vire pörrötti hiuksiani. Kaipasin kotiin. Lämpimään suihkuun, puhtaisiin lakanoihin nukkumaan. Ruoka oli pahaa. Mikään ei maistuisi paremmalta, kuin uunituore pitsa. Ja elämä ilman peiliä oli yllättävän vaikeaa. Ei sitä tule ajatelleeksi, kuinka paljon esinettä kaipaa, ennen kuin oikeasti tarvitsisi sitä. Ei sillä että haluaisin katsoa itseäni peilistä juuri nyt...
     Ajatukseni katkesivat, kun joku hiipi vierelleni. Säpsähdin, mutta tulija sitä tuskin huomasi.
     "Eikö sulla ole jo kylmä?" Zaynin pehmeä ääni kysyi. Hän katsoi minua alaspäin ja kohotti kulmaansa. Pudistin päätäni.
     "Tulisit jo tonne", poika ehdotti. Katselin hiljaa pimeää maisemaa sivuttaen toisen puheen. "Sep?" Zayn tarttui ranteeseeni ja sai minut kääntymään häntä kohti. Ruskeat silmät seurasivat liikkeitäni.
     "Miksi sä valehtelet?" kysyin hiljaa.
     "Miten nii?" Zayn ihmetteli seisoessaan edessäni.
     "Mä tiiän, että kävit täällä yöllä."
     "Enkä käynyt", Zayn yritti naurahtaa, mutta epäonnistui yrityksessään. Pysyin hiljaa, kuin odottaen, että tumma piirteinen kaveri puhuisi. Mutta hän oli fiksu ja pysyi hiljaa.
     "Zayn..." huokaisin ja käänsin katseeni pois.
    "Miks mä valehtelisin?" toinen heitti. En keksinyt vastausta, mutisin vain jotain omaani, ja Zayn naurahti voittaessaan kiistan. Hän laski kämmenensä varovasti poskelleni kääntäen kasvoni häneen. Sisälläni pyörähti, kun uppouduin noihin silmiin.
     "Tuutteko?" tuttu ääni herätti meidät takaisin maan pinnalle. Kavahdin kauemmas Zaynistä - olimme huomaamattani lähentyneet. Harryn kasvoilla oli vaikea ilme, kun hän seurasi minua ja Zayniä.
     "Joo", vastasin kurkku kuivana. Nopeasti vilkaisin Zayniä, joka ei katsonut minuun. Tavallista nopeampaa vauhtia kipitin sisälle mökkiin. Harry kulki perässäni ja Zayn edessäni. Miksi nuo pojat katselevat minua oudosti? Olin aina ollut huono tulkitsemaan ihmisten ilmeitä. EIkä noista nyt ainakaan ottanut selvää...


    Mustaksi muuttuneet enkelin siivet peittävät hänet näkyvistä. Poissa. Mustia, veren täplittämiä höyheniä leijuu ilmassa. Jos olisin juossut hieman kovempaa. Olisin pelastanut hänet. Sinä idiootti! Mikset pystynyt siihen? Tassua toisen eteen - ei se ole niin vaikeaa. Pimeys vie kohta teidät molemmat -- 

     Painajainen herätti minut taas keskellä yötä. Kylmä hiki ja sydämen lyönnit saivat oloni ahdistuneeksi. Hengitin raskaasti ja yritin hokea itselleni; se oli vain unta... Hieroin ohimoitani ja kiedoin huopaa tiukemaksi ympärilleni kyyneleiden valuessa poskillani.
     "Sep?" Joku kuiskasi pimeästä. Seinän vieressä oleva mökky katseli minua. Minun pidättäessä hengitystäni pitkä hahmo nousi ylös ja kömpi vierelleni. Nyyhkytin hiljaa, kun tunnistin hahmon Harryksi, joka kietoi pitkät kätensä ympärilleni.
     "Se oli vaan unta", hän lohdutti.
     "Taas", ei ollut ensimmäinen kerta, kun heräsin keskellä yötä painajaiseen - herättäen samalla muutkin. Harry siirsi likaiset hiukseni pois kasvoiltani ja hymyili rauhoittavasti.
      "Nuku nyt." Hänen pehmeä äänensä sai minuun rauhan.
      "En haluu", sanoin yllättäen Harryn, joka oli jo lähdössä takaisin omaan nurkkaansa. Hän vilkaisi minuun ja istahti viereeni. Poika pysyi hiljaa, kun tutkin katseellani hänen kasvojen piirteitä. Kulmat hieman kurtussa, otsaan ilmestyi pieni ryppy, kun hän teki niin. Vaaleat huulet hieman raollaan, vihreät silmät sirillään.
     Harry ilmeisesti odotti minun sanovan jotain, joten hengitin syvään ja mietin sanani tarkkaan.
     "Mitä jos me ei koskaan päästä täältä pois?" henkäisin hiljaa epätoivon vallatessa minut. Harry pudisteli päätään ja veti minut lähellensä.
     "Älä ajattele tollasta - kaikki selvii kyllä", hän kuiski korvaani.
     "Mut meil ei enää oo ruokaa tai vettä ja mä hautaudun kohta tähän likaan..." valitin hiljaa Harryn vetäessä huovan jalkojeni päälle.
     "Sä nyt sädehtisit vaikka olisit yltä päältä mudassa." Hän kuiskasi sipaisten hiukset kasvoiltani. Pysähdyin ajattelemaan pojan sanoja. Rennosti kylmällä lattialla istuva Harry katsoi minua silmiin.
     "Me päästään pian takaisin. Mä lupaan", hän vannoi minulle.
     "Lupaatko?"
     "Lupaan kautta kiven ja kannon."
     "Varmasti?" Harry nauroi minulle, kun katsoin häntä ripsieni alta suurin silmin. Hän laski kämmenensä olkapäilleni ja painoi minut makuuasentoon. Tatuoinnit hänen käsissään erottuivat hyvin pimeässäkin. Pitkät hiukset, jotka kihartuivat ihanasti latvoista lepäsivät kasvojen kehyksinä. Harry nojautui ylleni pitäen käsivarret suorina lattiassa.
     "Nyt... Nuku", Harry käski, kuin pikku lasta. Suljin silmäni tiukasti, pidin niitä hetken kiinni, kunnes avasin uudestaan. Kohtasin tuiman katseen ja kaksi hymykuoppaa.
     "Sun piti nukkua..." Harry naureskeli ja yritti tunkea peittoa korviini.
     "Mä nukuin - etkö nähnyt?" hihitin takaisin.
     "Tukkikaa suunne, joku yrittää nukkua!" jostain seinän takaa kuului huuto. Repesin nauramaan vain kovempaa.
     "Ole sinä Louis-karhu hiljaa ja nuku talviunesi!" Harry karjaisi takaisin. Tukahdutin nauruni peittoon toisen haukotellessa vieressä.
     "Harry, sun pitäis mennä nukkumaan", totesin saatuani naurun hallintaan. Harry pörrötti hiuksiaan ja nousi luotani. Minulle jäi tyhjä olo, kun kietouduin huopaan yksin. Seurasin Harryn tallustelua nurkkaan ja hän laskeutui makuulle.
     "Herätä mut aamulla", pyysin vielä hiljaa. Ei kenelläkään ollut kelloa, jotta voisi sanoa aikaa, mutta aamu oli silloin, kun aurinko nousi.
     "Varmasti", mumina kuului seinustalta. Ei mennyt monta minuuttia, kun hänen suunnalta alkoi kuulua tasaista tuhinaa.
 
     Ja minä ajauduin taas muistoihini. Painajaisiini. Jotka olivat totta.
     Kuva pimeästä hautausmaasta, oksien raapimista jäljistä. Kaikki minun syytäni. Tuska lävisti kehoni muistaessani hetken, jolloin tajusin, ettei hän enää koskaan palaa luokseni. Purista pienillä käsillään sormiani. En enää voi ihailla pieniä kasvoja. Tuoksua, joka hänestä lähti.
     On poissa. Kaikki.
     Pimeys voitti vallan.

***

Voi kauheeta, miten mä oon näin hidas! Mut sitten ku pääsen siihen koneen ääreen nii kirjottaminen kulkee kuin rasvattu. Lupaan ainakin yrittää jatkaa nyt nopeemmin, koska must tuntuu et kaikki unohtaa tän tarinan idean ja aina ku julkasen uuden luvun nii kaikki on sillee 'Mitä täs onkaan tapahtunu ennen?' xD

Ja miks Zaynin piti lähtee?? :'((( Mä varmaan silti aijon kirjottaa Zaynistä ainakin tän ficin nyt loppuu, vaikkei se enää kuuluis 1D:hen.. :DD

Mut laittakaa kommenttei ja jatkoo tulossa............viimeistää ens viikonlopulla :)

Close enough to touch ~ 5

     Joku ravisteli minua hereille. Ei... En jaksa herätä vielä... Oloni oli kuin olisin valvonut vuorukauden putkeen. Kuitenkin joku - en tarkalleen edes tiedä mikä se oli - sai minut yrittämään pusertaa silmäni auki.
     Valo oli kirkas, aivan liian valkoinen. Se sokaisi minut ja sai minut ummistamaan silmäni sekunnissa.
     "Sep!" vaimea matala ääni huusi. Vedin happea keuhkoihini nenän kautta ja avasin silmäni uudestaan.
     Nyt näin enemmän, kuin pelkän sokaisevat valon säteet. Ihmiset ympärilläni selittivät kiivaasti minulle, kaikki tölläten silmät pyöreinä. Minut autettiin istumaan ja ajantajuni alkoi pikku hiljaa palailla.
     Istuin ulkona, jonkin kiven murikan päällä. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalta. Olimme yhä eksyksissä nummilla.
     "Harry...?" mumisin katsellessani kun poika kumartui eteeni. Tutut vihreät silmät vilisivät edestakaisin silmissäni ja ruskeat kiharat poukkoilivat sinne tänne.
     "Sep! Oothan sä kunnossa? Mä en tii --", Harryn hätäilyt keskeytettiin matalalla äänellä.
     "Se on varmasti kunnossa", vaimea ääni lausui jostain Harryn takaa. Nuorukainen pomppasi pystyyn ja käännähti ympäri.
     "Mutta se sentään pyörtyi! Eikö meijän pitäis tehä jotain..?", Harry selitti kädet heiluen, mutta taas puhe keskeytyi. Jostain tarjoutui käsi, joka ojensi minulle hieman likaantuneen vesipullon. Katsoin pörrötukkaista Louista ja kiitin häntä äänettömästi. Louis astui Harryn viereen ja kopautti tätä olkapäälle. He vaihtoivat katseen, ennen kuin väistyivät sivulle.
     Ensin istuin tuijottamassa Harryä oikealla puolellani. Poika katseli nenän varttaan pitkin eteensä. Seurasin hänen katsettaan. Mustalla tukalla varustettu tumma poika asteli luokseni. Vahvat kasvon piirteet omaava miehenalku käveli aivan eteeni ja ojensi kätensä. Katsoin syviin ruskeisiin silmiin ja tartuin käteen. Käsivarteen oli painettu paljon tatuointeja. Pitkät ripset korostivat kauniita, auringossa välkehtiviä silmiä.
     "Sep, tässä on Zayn", sanat palauttivat minut takaisin maan vahvalle kamaralle ja irrotin käteni nolona. Tuo jumalainen poika virnisti ja kohotti sitten kulmakarvaansa. Zayn sanoi jotain - en hurmokseltani tiennyt mitä - Harrylle ja Louisille. Tumma poika liikahti arvaamattomasti ja sai minut säikähtämään. Louis ja Zayn lähtivät kävelemään poispäin, minun jäädessä katselemaan poikien jälkeen.
     "Jo on hassua, että ainoa ihminen, joka tulee meitä vastaan täällä keskellä ei mitään, onkin Louisin paras kaveri", Harryn ääni kuului korvani juuresta. Käännyin häneen ja siristin silmiäni, kun aurinko sokaisi minut taas.
     "Mä luulin, että sä oot Loun bestis", ihmettelin ääneen. Harry pudisti päätään melkein huvittuneena - oliko ollut tyhmää luulla Harryä Louisin parhaaksi kaveriksi? Minusta he näyttivät vain niin läheisiltä...

     "Eli siis Zayn vain ilmestyi tänne tyhjästä?" yhdistelin langan pätkiä toisiinsa. Harry oli selostanut minulle varmaan tunnin kertomusta, kuinka Zayn oli ilmestynyt aamuvarhaisella mökkiin.
     "Kyllä, kaiken lisäksi mukanaan kolme säkillistä tavaraa. Ruokaa sun muuta", Harry kummasteli. Samassa itse keskustelumme aihe tassutteli puun viereen, jossa istuimme kiharatukkaisen kanssa. Zayn tuijotti Harryä, joka katseli takaisin inhoten. Hän ei kaikesta päätellen tainnut olla perin innoissaan Zaynistä... Harry nousi ja Zayn tuli tyytyväisenä viereeni, kun kiharapää lompsi matkoihinsa.
     "Tuliko auringossa liian kuuma?" pehmeä ääni kysyi katsoessani häntä kysyvästi. "Kun täällä varjossa istut", Zayn jatkoi.
     "Jaa... Ei kai", änkytin koittamatta olla katsomatta toista. Kun Zayn katseli jonnekin eteenpäin, vilkaisin häntä salaa. Profiilista hän näytti uskomattoman... Tutulta?
     Tajusin saman tien, missä olin nuo kasvot nähnyt ennenkin.
     "Zayn", älähdin sen enempää miettimättä. Nuorukainen kääntyi minuun päin, katsoen suoraan silmiini. "Sä kävit täällä yöllä!" möläytin kovaan ääneen. Huomasin Harryn kauempana, hän värähti kuullessaan puheemme. Poika kääntyi katsomaan, mutten kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota.
     "Ai, mitä?" Zayn naurahti ymmärtämättä minua.
     "Kävit ihan varmasti. Mä näin sut!" intin toiselle. Zayn pudisteli päätään ja nauroi minulle. Ettäs kehtasi! 
     "Kävin täällä? Mä en todellakaan ollu täällä yöllä. Sä oot varmaan nähny unta", muukalainen töksäytti vetäen sormet hiustensa lävitse. Katsoin sivusilmällä Harryyn, joka oli syventynyt tekemään jotain omaa.

     Katsoin vielä Zayniin. Hänen ruskeisiin silmiinsä. Hän valehteli. Olin varma, että Zayn oli käynyt täällä yöllä. Miten hän muuten olisi tiennyt, että kaipasimme ruokaa ja vettä?
     Mutta miksi? Mistä tuo salaperäinen komistus tiesi meidän olevan täällä? Jotain karmivaa tässä oli nyt tapahtunut...

***

Tadaa! Voi vitsi on paljon kokeita ja ääh, en ehi kirjottaa koskaan!
Sentään sain jotain kirjotettua... Mut mitä mieltä ootte tästä? :DD 

Kommentoikaa mielipiteenne! :)

Close enough to touch ~ 4

    Vihreät vilkaana liikkuvat silmät tuijottivat minua. Tai ehkä niissä oli hieman sinisen vivahteita. Jostain kulmasta ne taas näyttivät harmailta...

    Hahmo nojautui seinää vasten. Valkoinen tapetti oli kulunut harmaaksi ja pinta oli tasaisen sileä. Hän kumartui lähemmäksi. Ei sanoja. Syvä katse silmiini. Suutelisiko hän nyt minua? Halusinko sitä? Hän pysyi hiljaa. Katseli kasvojani. 

    Viileä ilma värähti sisässäni. Tuijotin eteeni. Tyhjää. Pimeää. Yksinäistä. Se oli taas vain unta. Vain unta...

    Nousin istumaan ja hieroin kasvojani viileillä sormillani. Painajainen - jos sitä nyt siksi voi kutsua - haihtui pikku hiljaa mielestäni. Raskaat hengenvetoni täyttivät ilman. 

    En saisi tehdä tätä itselleni. Tiesin hyvin, mitä siitä koituisi. Itkua ja hammasten kiristystä. Särkyneen sydämen palasten keräilyä. 

    Silti, tämä tuntui erilaiselta. Kuin olisin muurien sisässä, eikä kukaan voisi satuttaa minua. Ei kaiken sen jälkeen. 

    Nousin hiljaa istumaan jalkojeni koskettaessa lattiaan. Kylmä kipusi paljaita varpaitani pitkin ylöspäin ja värähdin kylmästä. Aamu oli vielä varhainen. Jätin kovan sängyn taakseni ja hipsin jäätävää puista lattiaa pitkin oviaukkoon. 

    

    Päätön seikkailumme oli vihdoin tuottanut tulosta; olimme löytäneet vanhan mökin. Se oli hylätty, laho, kylmä, epämukava, matojen asuttama hökkeli, mutta aina parempi kuin ei mitään. Louis ja Harry olivat käyneet taloksi. Nukuimme lattialla ja tappoimme aikaa erilaisin typerin keinoin. Kukaan ei puhunut siitä, mitä meidän tulisi tehdä. 

    Talon ohuissa seinissä vinkui tuuli. Lattia narisi inhottavasti askeltaessani eteenpäin. En tiedä, minne olin menossa. Halusin vain ajatukseni liikkeelle. Pois kaikesta menneestä... Ja tulevasta. 

     Aloin taas pohtimaan, miten tästä eteenpäin. Jäisimmekö tänne kauaksikin aikaan? Jos kukaan ei löytäisikään meitä? Muistin yhden elokuvan, jossa kaverukset olivat telttailemassa. Yksi heistä olikin ollut mielisairas ja tappanut matkatoverinsa verisesti. Entä jos Louis - tai jopa Harry - onki jokin --

    "IIK!" kiljahdukseni kaukui tyhjässä talossa. Joku laski hellästi kämmenensä suulleni tukahduttaen kirkunani. Murhaajien ajattelu yhdessä säikäydyksen kanssa - siitä ei seurannut hyvää.
   "Shh..", joku kuiskasi, "Se oon vain mä". Nostin katseeni pimeässä seisovaan hahmoon ja siristin silmiäni. Tutut kasvon piirteet vinistivät ylhäältäpäin minulle.
    "Harry...", mumisin toiselle ja astuin muutaman askeleen taaksepäin, "Älä peläyttele mua noin." Miehenalku katsoi minuun kulmat koholla ja pörrötti sitten hiuksiaan haukotellen.
    "Mitä sä täällä tähän aikaan teet ylipäätään?" tuo kysyi lompsien vierelleni.
    "Heräsin vähän aikasemmin."
    "Ai vähän? Tiiätkö, mitä kello on?"
    "En oikeestaan... Jotain seitsemän varmaan?"
    "Puol neljää näytti Loun rannekello", tumma poika vierelläni naurahti hiljaa. Jäin nojaamaan seinään tiiraillen minua pidempää poikaa.
    "Onks se muuten hereillä?" kuiskasin ääni käheänä. Kurkkua kuivasi, eikä olo muutenkaan ollut mikään mainio. Päätin silti olla valittamasta turhasta.
    Harry nyppi kynsiään unisena. "Uinuu kuin tukki."

    Hiljaisuus hiipi jostain seinän raosta luoksemme ja laskeutui välillemme jäädäkseen. Tuijotin pojan kasvoja salaa. Mitä hän juuri nyt ajattelee? Harry nosti katseensa nopeasti ylös, minun jäädessä kiinni tuijotuksesta. Hän katsoi minua kulmiensa alta, hieman salaperäisesti. Kylmät väreet kulkivat selässäni. Murhaaja-tarina palasi mieleeni. Juuri näin psykopaatti oli saanut uhrinsa loukkoon; pimeässä yöilmassa murhannut viattomat, yksi toisensa jälkeen.
     Styles astui lähemmäksi.
     "Älä tapa mua..." kuiskasin tuskin kuulumattomasti. Puristin pienet silmäni kiinni ja käperryin kyyryyn.
     Kunnes tajusin tyhmyyteni.
     Nostin pääni ja katsoin Harryä huvittuneena. Poika toljotti minua kummissaan.
     "Niin, mitä?" hän älähti silmät suurina.
     "Sori. Mä oon kai helppouskoinen. Katsonut liikaa kauhuleffoja", kikatin kankeasti. Harry nyökytteli epävarmasti ja rapsutti sitten niskaansa. Mitä minä taas sekoilen..? Huokaisin äänettömästi ja löin itseäni ajatuksissani. Pönttö.  Katseemme kohtasi Harryn kanssa, kun olin jo lähdössä menemään.
     "Mitä sä muuten täällä teet?" kysyin vuorostani toiselta. Harry ei hätkähtänytkään.
     "Kuulin ääniä. Herään helposti", toinen ilmoitti katse naulittuna minuun. Vihreillä silmillään hän sai sisälläni pyörimään ja pääni sekaisin. Mitä hän tekee minulle? Sain irrotettua katsekontaktin ja astuin askeleen. Tömähdin kuitenkin johonkin pehmeään. 

    Olin jo lähdössä menemään, meinaamassa pujahtaa kuiville, kun Harry asettui - tahallaan tai vahingossa - eteeni. Ilmeisesti hän tönötti siinä aivan tarkoituksella, eikä näyttänyt haluavan minun lähtevän. Seisoin pimeässä nurkassa ja nostin katseeni miehen silmiin. Harry katsoi minua hiljaa, tuijotti syvälle silmiini. En nähnyt mitään hänen vihreinä välkehtivissä tummissa silmissään. 

    Ulkona kolahti. Säikähdin hiljaisuuden keskelle tullutta ääntä niin, että läimäisin lähelläni seisovaa Harryä olkapäähän. 

     "Sori" käheä ääneni oli tuskin kuultavissa. Sydämmeni tykytti armottomasti rinnassani. Vilkaisin Harryä, joka tiiraili olkansa yli pimeään yöhön. Mitä hän katseli? Äskeinen ääni teki oloni levottomaksi, vaikka tiesin, ettei täällä ketään olisi. Ja jos olisi, sehän olisi vain hyvä juttu. Pääsisimme mekin yhteyksiin ulkomaailmaan.

     "Näitkö sä ton!?" Harry sähähti kyyristyen. Poika tuijotti suoraan 'ikkunasta' (joka oli pelkkä tyhjä aukko huterassa puuseinässä) nummille. 

     "Minkä?" Katsoin toista otsa kurtussa. Harry nosti sormensa hiljaisuuden merkiksi ja suljin suuni säikähtäen. 

     Mitä Harry tuijotti noin tarkkaavaisena? Halusin saada selkoa kysymyksiini, mutta en uskaltanut lausua sanaakaan. Nuorukainen hiipi eteenpäin lahonneen lattian narahdellessa joka toisella askeleella. 

     Katsoin hiljaa hänen jälkeensä. Pimeässä huoneessa leijui aavemainen hiljaisuus. Seinissä humisi tuuli, joka puhalsi kaukaa yksinäisiltä nummilta. Katto oli sammaloitunut ja uhkasi romahtaa päällemme minä hetkenä hyvänsä. Puulaudoista rakekennettujen seinien raoista näkyi nummille ja kolot seinissä olivat pelottavan avonaiset. 

    Ja silloin näin, kun musta hahmo pyyhälsi ikkunan ohitse. Aivan silmieni edessä. 

    Tuuli iski kasvoilleni ja kadotti värin niiltä. Jalat tuntuivat liian heikoilta kannattelemaan kehoani enää. Sydän löi epätavallisen hiljaa. Järkytys iski hitaasti. Se nousi jalkojen kautta vatsaani ja pyörähti siellä jättäen oksennusolon vatsaani. Käteni tärisivät sivuillani. Kovettunut ilme kasvoillani hengitys hidastui. 

     Jostain kuului arka ääni:

     "Sep?" Ääni tulikin jostain aivan läheltä, se oli vahva ja matala. "September!" Ääni kajahti korvissaní. Tajusin sen kutsuvan minua. Minua... 

***

Oho, menipä taas kauan, et sain jatkettua. Alkuviikosta ei toiminut netti, joten en saanu julkaistuu tätä. Ja kuten huomaa, jatkoin sittenki tätä toista ficciä... :) En tiiä mitä teen sille toiselle, kirjotan tän varmaa eka ja jatkan sitä sitten myöhemmin.
Mut ihanaa, et mul on vielä jtn lukijoita!! :))