Alone and afraid ~ 9

     Oli lauantai-ilta. Hengailin kaupungilla. Kiertelin ympäri kauppakeskusta, joissa suurin osa kaupoista oli jo kiinni. Joulu näkyi jo kauppojen näyteikkunoissakin; tonttulakkeihin puettuja mallinukkeja ja joulupukkeja. Tiirailin kelloa rakennuksen yläkulmasta. Äkkiä näkökenttääni ilmestyi  myös tutut kasvot.
     "Hei, Elyse" Lawson huikkasi hymyn kohotessa kasvoilleni. Hiukset hänellä oli siististi laitettu ja vaatteet normaalia tyylikkäämmät.
     "Moi" sanoin vilkaisten hänen kavereitaan.
     "Hei te voitte mennä jo. Mä tuun ihan kohta!" hän huikkasi heille ja ryhmä lähti meluisasti ulos. Jotkut heistä katselivat minua. Tiirailin heitä takaisin ilmeettömänä.
     "Mitä sä täällä? Lauantaina?" Lawson kysyi ja virnisti rennosti seisoskellen. Hänen vihreät silmät liikkuivat hilpeästi pitkin kasvojani.
     "Oli vähän tylsää..." mutisin ja katselin vaivautuneena ympärilleni. Kaksi sormea kosketti poskeani ja sai minut hätkähtämään. Lawson katsoi minuun. Nuo silmät... Hänen silmänsä muistuttivat kaukaisesti jonkun muun silmiä. Vihreät, eloisat... Hän astui lähemmäksi minua. Lawsonin kookas käsi matkusti leukaani pitkin hiuksiini.
     Lawson nojautui aavistuksen eteen päin. Nyt haistoin lievän alkoholin hajun hänen hengityksestään. Ahdistus alkoi vallata minua lähtien varpaista liikkeelle ja eteni tasaisesti ylemmäksi...
     "Ja että tylsää... No sittenhän me voidaan pitää vähän hauskaa..." tuo sanoi vihjailevasti. Katsoin säikähtäneenä Lawsoniin. Yhtäkkiä hän kumartui ja painoi huulensa huulilleni. Nyt ahdistuksen ja pelon aalto oli saavuttanut hiusrajani. Pienen hetken minulla kesti, mutta sitten työnsin hänet voimalla pois. Vihaisena tuijotin toista.
     "Oi, sori... Mä luulin että --" tuon sönkötykset eivät paljon asiaa parantaneet. Läpsäisin häntä poskelle.
     "Idiootti!" sähähdin. Yhtäkkiä tunnistin nuo silmät. Ozzy... Nuo silmät olivat kuin ilmetyt. Aivan samanlaiset, kuin entisellä poikaystävälläni. Idioottimaiset, itsekkäät, vihaiset, juopon silmät. Yhtäkkiä kaikki muistot ryöppysivät aivojen perukoilta.
     "Mä en haluu nähä sua enää" tiuskaisin ja katsoin Lawsonia silmiin. "Koskaan" lisäsin ja ampaisin pois paikalta.

     Sitä en olisi kyllä itsestäni uskonut. Löysin taas itseni pimeästä. Ranteet veressä. Itkin kovaa ja laitoin itseni kärsimään. Oliko tässä elämässä enää mitään, minkä takia säilyä hengissä? Sitä en tiennyt, mutta halusin uskoa, että joskus kaikki kääntyisi taas parhain päin.
     Kyyneleet valuivat poskillani ja putoilivat käsilleni. Asunnossani oli pimeää ja hiljaista. Heitin terän lavuaariin, huuhdoin käteni huolimattomasti ja suunnistin sokkona makuuhuoneeseen. Heittäydyin sängylle ja itkin tyynyä vasten.
     En jaksanut enää. En jaksanut raataa päivästä toiseen ilman mitään syytä. Ilman mitään, mihin pyrkiä. Ilman motivaatiota. Olin väsynyt siihen hymyilemiseen. Tekohymyyn, joka tuli melkein luonnostaan kasvoilleni, kun astuin ihmisten ilmoille. Olin väsynyt olemaan onnellinen - vaikken oikeasti ollut. Esittämään, että kaikki oli kohdillaan.
     Ehkä uskoin johonkin harhakuvaan, jonka olin joskus pienenä hahmotellut. Että minusta tulisi joskus jotain suurta. Jotain merkittävää. Mutta nyt tiesin, ettei se ikinä toteutuisi. Minusta ei koskaan tulisi maailman kuulua laulajaa tai taiteilijaa. Olin uskonut, että joku odotti minua jossain. Odottaisi, kunnes tapaisin hänet. 
     Ozzyn olin yrittänyt unohtaa. Hänen muisteleminen teki niin kipeää. Alussa olin uskonut, että hän oli se oikea. Kunnes kaikki muuttui. Kunnes kaikki kääntyi päälaelleen. Ja nyt tuli Lawson... En jaksanut humalaisia poikia enää yhtään kappaletta.
     En merkinnyt mitään. Kenellekään. Enkä tulisi koskaan merkitsemään. En ollut ikinä kertonut kenellekään, miltä minusta tuntui - kukaan ei ollut koskaan kysynyt - pidin kaiken sisälläni. Itkin yöt ja esitin päivisin rohkeaa. Vaikka, enhän minä olisi kertonutkaan, vaikka joku olisi kysynytkin.
     Mutta luovuttaa en aikonut. Ei, sitä en koskaan voisi tehdä. Minä en ollut luovuttaja. Kyllä minä selviäisin. Jonain päivänä...

     Olin varmaan nukahtanut, sillä heräsin anivarhain auringon säteisiin. Kierähdin selälleni ja nousin kyynerpäideni varaan. Suuresta ikkunasta paistoi synkkä näky. Taivas itki. Niin raikas, kimalteleva, toiveet herättänyt lumi oli sulanut pois ja vettä satoi tummalta taivaalta. Maa oli ruskeaa ja ihmiset kaahasivat autojensa kanssa ruiskien vesilammikoista vettä. Jouluvalot jaksoivat silti välkkyä harmaan sumun keskeltä.
     Päivä kului hitaasti. Makasin sängylläni ja harmittelin, ettei minulla ollut suklaata. Pureskelin kynsiäni ja katsoin saippuasarjoja televisioista. Vietin varsin laiskan sunnuntaipäivän.

     Kunnes ilta tuli tuoden mukanaan pimeyden jo varhain. Makasin pää alaspäin sohvalla, kun säikähdin ovikellon alkaessa soimaan. Hypähdin ylös - nopea vilkaisu peiliin - ja kiiruhdin sitten ovelle.
     Raskaan oven takaata paljastui tuttu hahmo. Suuni loksahti auki, kun näin komistuksen kauluspaidassa ja siisteissä farkuissa.
     Tuo katseli vähintään yhtä kummastuneena minun asustustani, ennen kuin sanoi epävarmasti: "Moi"
     "Umh, moi Liam" ämistyneenä päästin hänet sisään ja suljin oven perässäni.
     "Ootko tulossa?"
     "Tulossa mihin?" kyselin tulijalta.
     "No sinne juhliin" Liam naurahti minulle ja nojasi seinään katsellen minuun ylhäältä päin.
     "Häh? Pitäiskö mun tietää mistä sä puhut?" nauroin Liamin ilmeelle ja suin hiuksiani pois kasvoilta.
     "Meillä on ne hyväntekeväisyysjuhlat. Puhuttiin tästä jo monta viikkoa sitten" Liam selitti. "No, ootko messissä? Niall oottaa autossa". Jäin katselemaan tuon ruskeita - väsyneitä silmiä. Katse tallentui aivojeni pohjalle. Kaivaisin asian pohdittavaksi, kun minulla olisi aikaa. 
     Sitten hitaat aivoni palasivat nykymaailmaan ja tajusivat edellisen asian. "Ai hyvänen aika!" huudahdin ja juoksin pöydän ääreen. "Ei tänään voi olla jo kolmastoista päivä..." Kännykän näyttö todisti, että olin taas muutaman päivän jäljessä...
     "Ei mulla oo mitään vaatteita sinne" marmatin tuolle. "Enkä mä ehi laittautua sinne. Ties mitä julkkiksia siellä on..." mutisin itsekseni. Odottamatta tunsin lämpimän käden tarttuvan käteeni. Liam katsoi minua silmiin ja lamaannutti ajatukseni.
     "Kuules. Ei se merkitse mitään, mitä sulla päällä on. Kunhan oot siellä. Tulisit nyt. Mitä sä täällä muka yksin tekisit? Murehtisit kaikkea. Tuu mun mieliksi" hän sanoi ja hymyili vinosti. Katse pureutui silmiini ja ajattelukykyni lensi taivaan tuuliin.
     Pukkasin häntä kyynerpäällä. "Vartti" sanoin lopulta myöntyneenä ja juoksin huoneeseeni.
     "Viis minuuttia!" Liam huusi ja istui sängylleni. Avasin vaatekaappini ja heittelin vaatteita lattialle.
     "Täh?! En ikinä ehi siinä ajassa. Kymmenen"
     "Seittemän ja puoli"
     "Täl menolla puol tuntia"
     "Kymmenen minuuttia, sit auto kaahaa pois pihasta" Liam päätti nauraen ja sai siitä hyvästä hupparini naamaansa. Kinastelimme vaatteistani pitkän ajan - lopulta karkasin kylpyhuoneeseen ja lukittauduin sinne meikkaamaan. Liam koputteli ovea rytmikkäästi ja selitti jostain Niallin deitistä.
     "Tuki suus nyt!" kikatin ja sipaisin ripsiväriä.

     Lopulta pääsimme juhlapaikalle. Ahtaan automatkan jälkeen astuin ulos - suoraan vesilammikkoon.
     "Mitä --?!" parahdin kun kura kasteli kenkäni. "No kiva"
     Liam nauroi ja otti minut käsikynkkään.
     "Varo, lammikko" hän vitsaili joka välissä, kun kävelin lähellekin vettä. Vilkaisin häntä kiharoitteni alta. Minulla oli päälläni viininpunainen mekko, mustat korkokengät ja ranteessa kultainen koru. Käsieni peittona oli musta siisti villapaita.
     Juhlapaikka oli kotoisa, metsän laitamalla sijaitsevassa mökissä. Juhlahumu oli jo noussut kattoon ja paikka oli täynnä - vähemmän tai enemmän iloisempia ihmisiä. Ikäluokka oli minun ikäisistäni kahdeksankymppisiin. Pojat herättivät huomiota tunkiessaan ihmismassan läpi.
    "Kiitä onneas, ettei lehdistö tunkenu tänne" Liam kuiskasi korvaani huomatessaan ahdistuneen ilmeeni. Vilautin hänelle nopean hymyn, ennen kuin pujahdin tyhjälle seinustalle Niallin viereen.
    "Mä tukehdun tänne..." henkäisin ja lösähdin samettiselle sohvalle pojan viereen. Kaadoin lasiin vettä pöydällä kiiluvasta vesikannusta. Tupakan savu kiemurteli sieraimiini viereisestä pöydästä.
    "Mihin sä Paynen hukkasit?" Niall vilkuili ympärilleen ja pörrötti hiuksiaan.
    "Se jäi tonne jonnekin..." mumisin ja kulautin vettä kurkustani alas. Jäin hetkeksi katselemaan ohikiitäviä ihmisiä. Vanhoja ja nuoria, hienoilla kampauksilla varustettuja muoreja ja paljaspäisiä kaljamahoja.
    "Elyse hei..." Niall vääntelehti tuolissaan ja nyppi kynsiään hermostuneesti.
    "Niin?" kysyin väittämättä hänestä. Edessämme käväisi punapukuinen nainen, räpsäytti kuvan ja katosi. Käänsin huomioni irlantilaiseen.
    "Älä nyt pahastu mutta... Onko Liam jo puhunu sulle?" Niall kysyi sanoja hakien.
    Rypistin otsaani. "Ei ole. Mistä niin?"
    "Eh, ei sillä niin väliä" Niall vilkuili minuutiksi muualle, kunnes sitten katsahti taas minuun. Hän veti syvään henkeä ja avasi suunsa.
    "El, sä oot niin ainutlaatuinen ihminen, että ansaitset parempaa, kun Ozzy. Kohta kysyt, että 'Kuka mut muka huolisi?' Avaa silmäsi! Ootko sä oikeesti sokea?" puhe pulppusi hänen huuliensa välistä. "Liam on ihan murtunu. Sen näkee siitä ja kuulee sen puheesta"
    "Mistä sä selität, Niall?"
    "Hyvä luoja!" tuo parahti. "Se jumaloi sua. Tee sille jotain, muuten se kituu koko elämänsä unessa. Liam rakastaa sua". Yhtäkkiä tuntui, kuin tuo lause olisi vienyt huoneesta kaiken hapen. Keuhkoja puristi, silmiä kirveli ja tuijotin toista epäuskoisena.
    "Niall, mitä sä oot jo ehtinyt juomaan?" yskäisin ja pyöritin hermostuneena hiussuortuvaani.
    Ovi aukesi ja toi saliin lisää vieraita - sen tunsi siitä, kun kylmä tuulahdus lävisti jokaisen huoneessa olevan ja pölläytti hiuksia.
    Äkkiä myös Niall sai sähköiskun. Tai ainakin vaikutti siltä. Hän meinasi nousta sohvalta, sitten lösähti siihen äkkiä takaisin, kipusi jaloilleen ja pakeni nopeasti taas sohvalle ja siitä ylös. Pojan kasvot oli peittänyt hento puna ja kädet tärisivät heikosti.
    "Ootko sä lähdössä jonnekin?" kysymykseni yllätti nuorukaisen, joka jähmettyi ensin ja alkoi sitten kiemurrella paikoillaan. Virnistin hänelle nähtyäni pitkän bruneten ihmisjoukon keskellä.
    "Een mä... Aattelin vaa, et voisin käydä kattoo mitä tuolla on tai siis..." toinen änkytti.
    "Kyl sä voit mennä. Mä pärjään varmasti" vakuutin ja Niall lähti sen jälkeen, kun oli täysin varma, etten eksyisi rakennukseen. Ei mennyt kauaakaan, kun huomasin jo blondin hurmaamassa tyttöraukkoja toisella seinustalla. Naurahdin itsekseni ja hörppösin köyhän näköisestä vesilasistani kulauksen.

Siinä ne vaatteet siellä juhlassa.

  

Siinä maisema Elysen huoneesta. Kuvitelkaa et tossa on toisia taloja ja katu, eikä metsää :)

Tais tulla vähän tylsä luku... Tai mitä mieltä te olitte? Laittakaa kommenttia!
Jatkoo on tulossa hmm... lauantaina...? Koitan kirjotella siihen mennessä, kiireitä näin joulunalla alkaa olla... :DD