Alone and afraid ~ 10

Pikku hiljaa huomasin yön laskeutuneen päällemme. Ilta oli kulunut rauhallisesti. Liam oli juossut paikasta toiseen ja jutellut varmaan viidensadan ihmisen kanssa. Tekohymy oli jämähtänyt kasvoilleni ja poskeni olivat kipeät, kun olin yrittänyt näyttää iloiselta muiden seurassa. 

     Liam tarjoutui väsynein silmin saattamaan minut kotiin. Otin ehdotuksen vastaan ja pujottelimme ihmisten läpi ulos. Odottelin toista hänen autonsa luona vielä vartin, ennen kun näin pojan juoksevan kalliin menopelin luokse.
     "Sori ku kesti. Tuolt ei sit millään meinaa päästä pois" Liam naurahti ja avasi ovet. Pujahdin autoon huomaamattani yhä hymyillen ja kiinnitin turvavyön. 

     "Voit jo laskee ton tekohymyn, Elyse" matala ääni huomautti. Vain hänen silmänsä kiilsivät pimeyden halki, ennen kuin auto käynnistyi valaisten meidät ja näin hänen vakavan ilmeensä. Katsoin ikkunasta ulos vetäen henkeä. Hiukset valahtivat kasvojeni eteen. Kevyt huokaisu, ennen kuin nuorukainen kaahasi pihaporteista ulos. 

    Koko matkan auton pellien sisällä vallitsi hiljaisuus. Radiosta kuului herkkää laulua. Metsä kiisi ohitsemme. Mitäköhän Liam ajattelee juuri nyt? Vilkaisin varovasti miehenalkuun, joka katsahti samaan aikaan minuun. Kuin sähköiskun saaneena värähdin ja tuijotin taas tietä. Muutaman sekunnin päästä yritin salakavalasti vilkuilla toisen ilmettä. En voinut olla huomaamatta, miten Liam tiraili minua peilin kautta. 

     Radiossa soi Queen ja korkeat puut viilettivät molemmilla puolilla. Muita autoja ei ollut. Katulamput olivat sammuneet. Siinä hetkessä tajusin, että olimme kaksin. Oli vain Liam. Maailmankuulu pop-tähti, kaikkien rakastama nallekarhu. Puolimaailmaa olisi antanut toisen jalkansa, että olisi saanut kokea tämän hetken. Minulle se oli vain kiusallinen tuokio, jota en ollut edes pyytänyt. 

     Painoin silmäluomeni kiinni ja nojasin istuimen niskatukeen. Huulien välissä pieni rako, kämmenet ylöspäin. Makasin kuin kuollut. Radion ääni jäi taustalle ja auton kohina hiljeni hetki hetkeltä, kun vaivuin levottomaan uneen. 

    "Elyse. Ollaan perillä, hei pikkunen" karhea ääni kuiski. "En haluais herättää sua, mut nouse hetkeksi"ääni jatkoi lerputtelua. Silmäni aukeutuivat hitaasti. Oli pimeää. Pimeänpää kuin säkissä. Joku kosketti kättäni.
    "Moi pörröpää" tuttu ääni naurahti.
    "Mm... Missä mä olen?" mumisin huulet kuivina.
    "Kohta kotona nukkumassa. Nouse nyt hetkeksi" Liamin hymyn tunnistaisi vaikka kuolleena. Hampaat välkkyen hän auttoi minut ylös autosta. Odottamatta hän kiepsautti minut syliinsä. 

    "Päästä alas" jupisin naureskellen.
    "En päästä" Liam hykersi kantaen minua pihan poikki sisälle. Painoin pääni hänen rintaansa vasten. Villapaita tuntui pehmeältä ja lämpimältä ja tasainen sydämmen syke oli kuin rauhallista tuutulaulua. Olin jo puoliunessa kun tunsin, kuinka minut laskettiin tutulle sängylle. 

     Avasin silmäni kohdaten toisen hymyn. Pieni, arka hymy leikitteli minunkin huulillani. Ikkunasta loisti heikko valo, joka valaisi Liamin kasvoja. Hän oli vieläkin kumartuneena ylleni. Ruskeat silmät katselivat kasvojani. Tunsin lämpimän kosketuksen poskellani, joka siirsi hiussortuvan kasvoiltani. En uskaltanut hengittää. Pelkäsin rikkovani herkän tunnelman, joka välillämme oli. Liamin silmät katsoivat syvälle omiini. Arasti hän kumartui yhä alemmas. Vatsan pohjassa pyörähti, kun kohotin leukaani ja huulemme koskettivat. Hellä, mutta intohimoinen suudelmamme keskellä yötä. Jotain taikaa oli yhä olemassa. Tunteet pulpahtivat pintaan ja suudelma vain jatkui ja jatkui... 

     Yhtäkkiä huomasin olevani yksin. Huoneessa oli pimeää. Vilkaisin kelloon. Kymmenen minuuttia yli aamu kuuden. Unenpöppörössä en muistanut mitään, vedin peiton korviini ja jatkoin uniani. 

    Kitaran hennot soinnut kiipesivät uniini voimistuen koko ajan. Putosin pikku hiljaa unestani takasin maahan ja säpsähdin hereille. Tunnustelin yöpöytääni ja nostin soivan puhelimeni korvalleni. 

    "Huomenta Elyse" Niallin ääni toivotti. Nousin istumaan sängylleni ja hieroin silmiäni. 

    "No huomenia..." lauseeni päättyi haukotukseen. "Mites menee?" 

    "Ihan jees..." kun heräilin vähän enemmän, huomasin yhä selvemmin, ettei Niallin ääni ollut normaali. Kaikki eloisuus ja ilo olivat kaikonneet. "Työt jatkuu taas. Nii sitä mä vaan soittelin, että tulisiks sä studiolle? Meillä on vähä henkilökunnasta pulaa täällä"
    "No mikä ettei. Tuun heti, ku pääsen sängystä ylös" naurahdin väkinäisesti. "Moi".

    Katselin vaitonaisena katua ikkunasta. Peitto valahti pois harteiltani. Taivas oli repeytynyt taas kaatosateeseen. Olin jo lähdössä keittiöön, kun se iski tajuntaani. 

    Mitä eilen tapahtui? Mikä osa siitä oli unta? Pakokauhu nakersi minua sisältä päin ja tuijotin hämmästyneenä eteeni. Suutelimmeko oikeasti? Mitä Liam sanoi sen jälkeen? Sanoiko hän mitään? Muistini loppuu hellään kosketukseen huulillani. Niin, se ei ollut unta. 

   Olimme tulleet sieltä hyväntekeväisyysjuhlista. Liam oli heittänyt minut kotiin. Kantanut sängylle asti. Sitten hän oli kumartunut ylleni, suudellut hellästi ja... Tyhjää, tyhjää, tyhjää... Mitä sen jälkeen oli tapahtunut? Olinko nukahtanut? Ei, en olisi voinut. Kelasin jatkuvasti tapahtumia läpi, löytämättä vastusta. Muistin vain, kuinka olin tahtonut hetken jatkuvan loputtomiin. 

     Sitten tajusin yhden asian. Jota olin pohtinut viimeiset kuusi kuukautta. Nyt kun asiaa ajattelin, se oli päivänselvä. En vain ollut myöntänyt itselleni. Olin keksinyt valheita ja kiertelin asiaa jatkuvasti. Neljän seinän sisällä olin pakoillut asiaa. Se pimeys, ahdistus ja pelko katosivat hetkeksi. Niin sen täytyi olla. Vaikka kuinka kääntelin ja pyöritin asiaa, se ei siitä muuttunut. Palaset loksahtivat paikoilleen. Kyllä, totta se oli. 

     Olin rakastunut Liamiin. Hänen kiiluviin silmiinsä, tapaan nauraa, kykyynsä lohduttaa ja siihen kauniiseen hymyyn minä olin langennut. 

     Mitä minä sanon? Terve? Ei. Moikka? Äh... Huomenta? Kello on puoli yksi...

     Mitä hän tästä ajattelee? Ehkä minun kannattaa kiertää hänet kaukaa. Ei, se olisi outoa. Muistaakohan hän edes sitä? Jos se oli sittenkin vain unta. Ei, kyllä se oli totta. Miten minun kuuluu olla? Olla ihan normaali. Kyllä, ihan vain omaitseni. Hymyillä pienesti ja tervehtiä tavallisesti. Kyllä sä selviät tästä... 

     Hengitin vielä viimeisen kerran ja astuin sisään studiolle. Totesin kuitenkin kaikki hermoiluni turhiksi, kun katseeni oli kiertänyt huoneen. 

    Harry huomasi minut ensimmäisenä ja mutisi oman tervehdyksensä. Niall huikkasi kitaran takaata ja Louis ei edes vaivautunut hymyilemään. Huoneessa oli jotenkin ankea tunnelma. Zayn ärähti ja paiskasi laput roskikseen nurkassa. Kävelin Niallin luokse, hän näytti kaikista avoimmalta. 

    "Mitä nyt on tapahtunu?" kysyin suoraan. Niall vain ohitti kysymyksen ja näpytteli mollisointuja kitarallaan. Katseeni kiersi huoneessa. Ihmiset siellä olivat levottomia, onnettomia, vihaisia tai väsyneitä. Ei heistä oikein ottanut selvää. Niallistakin huokui epätoivo. 

     "Niall?" toistelin pojan nimeä, kunnes hän lopulta nousi seisomaan ja harppoi ovelle. Seurasin hänen perässään käytävälle. "Mitä te murjotatte?"
     "Oo jo hiljaa" toinen ärähti. Säikähdin hieman aina niin positiivisen pojan reaktiota. "Älä seuraa mua!" 

     "Missä Liam on?" liiankin innokas kysymys pulpahti suustani.
     "En tiiä..." äänensävy vaihtui heti, kun mainitsin tuon nimen. Riuhtaisin Niallia paidan helmasta ja pysäytin hänen matkansa siihen. 

     "Niall James Horan" lausuin varoittavasti. Katseestani uhkui päättäväisyys. "Istu alas" osoitin penkkiä muutaman metrin päässä.
      "No niin. Alapa kertoa. Mitä te murjotatte ja missä kaikki muut on?" Tai siis Liam pikemminkin... 
      Irlantilainen katseli maahan ja puri huultaan. Sekavana hän kohotti katseensa minuun. Siniset silmät olivat täyttyneet kyynelillä. Katsoin häntä hämmentyneenä muutaman sekunnin, ennen kuin laskin käteni lohduttavasti toisen olkapäälle. 

     "Hän oli niin viisas... Mutta myös vanha. Se oli auttanut niin monia... Mukaan lukien mua. Ja nyt..." Niall nyyhkytti. "Hän on vaipunut ikuiseen lepoon". Niall näytti niin hauraalta, että halasin häntä varovasti.
     "Shh.. Älä itke" kuiskasin ja silitin hänen selkäänsä. Sinisilmäinen nuorukainen pyyhki kyyneleensä ja hengitti rauhallisesti. 

     "Liam on ihan rikki. Se raukka ei oo kokenu mitään tällästä" Niall kertoi. Jäin tuijottamaan käytävän päähän. Liam...? 

     "Niin kuka on kuollut?" kysyin otsa rypyssä. Niall katsoi syvälle silmiini. 

     "Liamin isoisä". 

    Monta päivää oli kulunut. Liamia ei ollut näkynyt. Hän selvästi vältteli minua. 

   "Liam, missä sä olet? Oikeesti. Nyt on kiire"  varmaan jo kolmas viesti, johon kukaan ei vastaa. Tänään. Studiolla oli hiljaista ja hieman karmivaa yksin. Nälkä kurni vatsassa, mutta jaksoin silti vastustaa suklaalevyä pöydällä. Se ei ollut minulle. Paitsi jos hän ei tulisi, niin sitten voisin... Ei, en syö sitä. Piste. 

     Kävellessäni ympyrää keskellä huonetta monta tuntia, ehdin ajatella kaikenlaista. Omia isovanhempiani, sadetta ulkona, Niallia ja muita poikia, jotka olin passittanut kotiin lepäämään. He sitten jaksoivat pitää yhtä. Jos jotain oli satutettu, myös muita poikia sattui. Sitä ei uskoisi, kun katsoo noita superstaroja ruudun takaa. Niiden sulosointujen takana oli vahva side. Kuin veljekset. Tappelevat turhista asioista, mutta rakastavat toisiaan yhtä paljon kuin itseään. 

      Äkkiä ovi aukesi. Jämähdin paikoilleni. Seisoin keskellä huonetta tuntien, kuinka ulkoota tulvahtanut tuulen vire lävisti kehoni. Laahustavat askeleet lähestyivät. Minua pelotti. En tiennyt, miksi. Mutta samalla olin helpottunut. Hän oli vihdoin tullut.

     Pitkä vartalo astui sisään oviaukosta seisahtuen niille sijoilleen. Vanhat farkut, märkä pitkähihainen. Lyhyet, kosteat hiukset. Ja kauniit kasvot. Silmiin en uskaltanut vielä katsoa. Hahmo tuhahti pettyneesti ja kääntyi mennäkseen, mutta huudahdin hänen peräänsä. 

    "Odota! Älä mee!" juoksin muutaman askeleen, mutta pysähdyin. Liam oli selkäpäin minuun. Hitaasti, epävarmasti hän kääntyi ja kohotti päätään. Arasti uskallauduin katsomaan noihin silmiin. Tuska ja suru oli täyttänyt ne.
     "Sä sanoit, että mun piti tulla tekemään työasioita tänne..." Liam mutisi karheasti. 

     "Niall kertoi, mitä on tapahtunu" sanoin hiljaa. Liam oli hiiren hiljaa. Hän yritti estää kyyneliä valumasta poskilleen. "Elämä muistuttaa meitä hyvistä hetkistä, antamalla välillä myös huonoja hetkiä" kuiskasin. Liamin alahuuli vapisi tuon katsellessa minuun. Sitten hän purskahti itkuun. Juoksin murtuneen luokse ja vedin hänet halaukseen. Painoin silmäni kiinni. Liam puristi minua ja itki särkyneenä. 

     "Se ei ollut mulle pelkkä isoisä. Hän oli toinen siipeni. Hän opetti, miten elää oikein, auttoi ja lohdutti. Nyt se on poissa. Mä en selvii... Elyse, mä en kestä" Liam kuiski silmät punottaen. Ensin olin yrittänyt pysyä vahvana, mutta kyyneleet puskivat liian kovaa lävitseni.
     "Se on ihan ymmärrettävää. Suru ei katoa, mutta sen kanssa oppii elämään, mulle aina sanottiin" kerroin piirrellen ympyröitä toisen kämmenselkään. Nojasimme toisiimme ja istuimme studion parvekkeella viltti harteillamme. Sade oli lakannut ja tuuli tyyntynyt. 

     "Entä sun isovanhemmat? Ja perhe?" Liam kysyi niiskuttaen. Sisukseni täytti tyhjyys. Ahdistus nakersi minua. Nyt hän osui arkaan paikkaan. Perhe. Mikä sellainen on? Ei minulla ainakaan ole sellaista. Koskaan ollutkaan. Kärsivä ilme kasvoillani avasin suuni, mutten osannut sanoa mitään. 

     "Ei mulla ole perhettä" totesin kylmästi. Kylmyys valtasi minut myös sisältä päin. Liamin katse kehotti kertomaan enemmän. "Isä katosi, kun olin pieni ja äiti kuoli onnettomuudessa muutamia vuosia sitten" 

     "Mä en kestäisi ilman perhettä"

     "Mulla ei oo mitään, mitä kaivata. Ei mulla koskaan ollut perhettä" paljastin. Samalla, kun sanoin sen, kourallinen tuhkaa sydämmeltäni lensi taivaan tuuliin. Sirpaleet korjattiin. Nyt pystyisin aloittamaan puhtaalta pöydältä tämän asian suhteen. Jos haluaisin. Mutta minusta ei ollut siihen. En voisi rakentaa uutta elämää. En osaisi. En jaksaisi. Se olisi turhaa. Jos olin selvinnyt tähänkin asti - vaivoin kyllä - niin selviäisin tulevaisuudessakin. 

     Liam oli jäätynyt paikoilleen. "Mikset sä oot kertonu mulle?" ääni oli onneton ja katkera. 

     "Et kysynyt" vastasin ilkeästi. Tuuli puhalsi hiukseni sekaisin, muttei kuivannut kyyneliäni. Katsoin Liamiin. Hän tuijotti käsiinsä. 

     "Anna anteeks. Mä oon hirvee ihminen" Liam yhtäkkiä sanoi. Hän oli sekaisin, surullinen ja poissa tolaltaan.   

     "Mitä sä mutiset? Sä oot ihana. Älä pyytele anteeksi" sanoin ja hymyilin pienesti. Hymyilin aidosti. Se oli totta. Liam on ihana. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Liam kietoi kätensä ympärilleni ja veti minut lämpimään karhunhalaukseen. 

     "Meijän pitäis lähtee. Sun täytyy nukkuu" sanoin toiselle. 

     "Mm... Mä en taho mennä yksin kotiin. Siellä on niin yksinäistä ja pimeää..."
     "Tuu mun luo sitten" 

     "Ihanko oikeesti?" Liam kysyi hiljaa avaten silmänsä. Hymyilin hänelle ja nousin seisomaan.
     "Juu juu. Tuu jo" autoin hänet ylös. Jotenkin minulla oli helpottunut olo. Nappasin takkini tuolin karmilta ja olimme jo melkein ulkona, kun muistin.
     "Hei Liam!" huikkasin hänelle. Tuo kääntyi ympäri ja työnsin hänen eteensä suklaalevyn, jota olin aijemmin päivällä himonnut. Nyt olin onnellinen, etten ollut syönyt sitä. Liamin kasvot kirkastuivat silmissä, kun hän otti suklaan käteensä ja nauroi.
     "Kiitti" ruskeat silmät loistaen hän avasi levyn otti itselleen rivin ja tarjosi minullekin.
     "Mennääs nyt" nauroin suklaata suussa. 

***

Jatkoo sitten tuli! :) Mitäs piditte? Laittakaa kommenttii, kiitos :DD