Close enough to touch ~ 10

     Makasin tylsistyneenä valkoisella sohvalla. Se ei tuntunut mitenkään kotoisalta; se oli kylmä ja kova. Televisio oli päällä, mutta olin säätänyt äänen niin pienelle, ettei sitä edes kuullut. Tekohymyllä varustettu naikkonen esitteli ostoskanavalla uutta äänetöntä imuria. Minua häiritsi, miksi sitä tukkaa piti joka välissä heilauttaa toiselle olalle. Ilmastointi hurisi hiljaa jossain katon rajassa. Muuten oli hlijaista. Silmäni painuivat kiinni.
     Yöunet menivät taas painajaisille. Vieraassa sängyssä oli vaikea saada uudestaan unta, kun kerran heräsi. Edes aurinko ei ollut vielä noussut.
      Havahduin hiljaisiin askeliin. Hätkähdin hereille ja kohottauduin takaisin istuma-asentoon hieroen silmiäni. Tutut sotkuiset kiharat ilmestyivät näkökenttääni. Harry tallusti väsyneenä sohvalle ja lösähti viereeni. Pörrötin hänen hiuksiaan entisestään toisen haukotellessa makeasti.
     "Mitä sä näin aikaisin täällä teet?" Harry mutisi matalla äänellään silmät kiinni. Poika nojasi sohvan selkämykseen ja näytti juuri siltä, että nukahtaisi kohta.
     "Heräsin enkä saanut enää unta", vastasin nopeasti. "Entäs itse?"
     "Kuulin jotain ääniä ja tulin katsomaan", Harry mumisi raskaasti. Hetken hän pysyi hiljaa, ennen kuin avasi taas suunsa.
     "Miksi me ei vaan voitaisi päästä kotiin?" Harry huokaisi ja avasi silmänsä katsoakseen minua.
     "Ei elämä aina mee niin kuin itse haluaisi." Voi kumpa menisikin... Harry katsoi minua yhä.
     "Mitä unta sä näit?" Harry kysyi odottamatta. Ei, en todellakaan halunnut kertoa untani tuolle pojalle. Purin huultani ja hengitin pinnallisesti.
     "Missä vaiheessa mä oon sanonut, että mä jotain unta olen nähnyt?" sanoin kepeästi ja katsoin lattiaa.
     "Sä katsot maahan aina, kun valehtelet", Harry sanoi kulmiaan kohotellen. Miten hän tuon huomasi? Olin aina pitänyt itseäni hyvänä valehtelijana...
     "Kerro mulle, Sep", matala ääni aneli. Katseemme kohtasivat ja sorruin antamaan periksi. Noille silmille ei vaan sanota ei. Hengitin syvään ja aloin kertomaan varoen katsomasta Harryä silmiin.
     "No, mä olin hautajaisissa... Ja siellä oli tosi kylmä ja... Lähdin viemään kukkasia sinne haudalle, mutta..." nielaisin ja suljin silmäni, etten alkaisi itkemään. Niin todentuntuisen unen uudelleen läpi käyminen oli raskasta. Harry kehotti minua jatkamaan.
     "Laskin kukkaset maahan, mutta samassa kaikki katosi mun ympäriltä ja käsi veti mut sinne hautaan. Sitten heräsin." Pidätin hengitystäni ja avasin varovasti silmäni. Harry hymyili minulle lohduttavasti.
     "Kenen hautajaiset ne olivat?" hän kysyi. Älä kysele niin vaikeita, ajattelin hiljaa pääni sisällä.
     "En tiedä", huokaisin.
     "Tiedätpäs."
     "En tiedä!"
     "Kyllä tiedät."
     "Lakkaa väittämästä vastaan!" huudahdin ja pomppasin samalla seisomaan huoneen valkoiselle lattialle. Hengitin kiivaasti ja mulkoilin pelästynyttä Harryä. "Eikä se edes kuulu sulle, kenen hautajaisissa mä käyn!" huusin välittämättä, onko joku muu - kenties Louis - vielä nukkumassa.
      "September..." Harryn ääni muuttui kuiskaukseksi, kun käännyin ympäri ja marssin parveketta kohti.
     "Älä mene", Harry pyysi ja juoksi perääni.
     "Ja varmasti menen", ilmoitin koppavasti ja riuhtaisin oven auki. Kylmä ilma lävisti kehoni ja sotki avonaiset hiukseni. Päässäni pyöri hämmentäviä ajatuksia; älä päästä häntä kuoresi läpi. hän satuttaa sinua. muista mitä tapahtui viimeksi. älä...
     Katsoin nukkuvaa kaupunkia allani. Hotellin melkein ylimmästä kerroksesta näkyi meren rantaan asti. Taivas oli tummana - aurinko nousisi vasta muutaman tunnin päästä. Äidistään eksynyt pieni kyynel valui poskelleni, mutta pyyhkisin sen nopeasti olemattomiin.
     Säikähdin, kun joku yskäisi takanani.
     "Älä sano mitään", totesin ääni väristen. "Älä yhtään mitään..." puheeni muuttui itkun mukana puuroksi. "Mä tiiän, että olen idiootti." Harry kerrankin totteli minua, eikä avannut isoa suutaan, vaan käveli viereeni ja veti minut lohdulliseen syliin.
     Kuoreni oli särkynyt. Tuo muukalainen oli nyt päässyt sisimpääni.


     "Mä olin nuori, kokematon, vastuuntunnoton ja tyhmä. Sä et voi kuvitellakaan, miltä musta tuntui sen jälkeen. Kuinka mä itkin, luulin, että kuolen. Mut tapettaisiin." Enää en välittänyt, että kyyneleet sotkivat kasvoni. Harry pyyhki yhden pois leualtani, mutta seuraava valui jo tilalle.
    "Olin saanut hoidettavaksi puolen vuoden ikäisen vauvan. Angel. Siksi mä sitä kutsuin. Sillä oli kaunis valkoinen pieni tukka. Se oli kuin enkeli.
      Me oltiin rannalla sitten yhtenä päivänä. Oli kuuma päivä ja päätin mennä vähän vilvoittelemaan veteen. Otin tietenkin Angelin mukaan ja kahlasin se sylissäni mereen. Sitten... Mä... Yritin laittaa hiuksiani ponnarille ja irrotin otteeni Angelista hetkeksi... Ihan vähäksi aikaa vain..." purskahdin itkuun, mutta yritin jatkaa loppuun asti.
     "Yritin pelastaa sitä vedestä. En löytänyt sitä pientä vauvaa mistään! Etsin ja etsin ja sukelsin ja uin, mutta Angel oli kadonnut. Se hukkui! Harry, mä tapoin sen! Pienen vauvan! Se oli puoli vuotta! Mun syytä kaikki! Hukutin vauvan, jolla olis ollu koko elämä edessä!" Itkin hermottomasti ja tunsin Harryn vetävän minut häntä vasten.
     "Itke vaan. Se helpottaa ihan takuulla", hän puhui hiljaa. Harry silitti selkääni pitkin vedoin ja kiedoin käsivarteni hänen ympärille.

      Kipu tuntui rinnassani yhä. Se ei ollut helpottanut yhtään. Välillä unohdan sen, mutta syyllisyyden tunne tulee takaisin aina vain vahvempana.
     Nyt taas tuntui ihmeelliseltä. Tuntui, kuin kipu olisi lähtenyt tuulen mukana maailmalle. Taakka pudonnut harteiltani. Lentänyt pois. Enkelin siivillä.

     "Myöhemmin mut tultiin vetämään pois vedestä ja vietiin sairaalaan. Angel oli jo siinä vaiheessa löydetty. Kuolleen kalpeena. Sen tytön vanhemmat ei koskaan puhunut mulle sen jälkeen. Ne ei ansainnut sitä. Mä ansaitsen tän kivun -"
     "Etkä ansaitse. Sä et tehnyt mitään ansaitaksesi sen", Harry puhui minulle katsoen syvälle silmiini. Olin hiljaa ja nielin kyyneleeni.
     "Mä olisin tehnyt mitä vaan, jotta se tyttö olisi saanut elää. Mitä vain, Harry", sanoin uupuneesti.
      "Mä tiiän, Sep. Sä oot hyvä sydämminen ihminen. Vaikka et sitä itse huomaakaan." Harryn pehmeä ääni valui jonnekin taustalle, kun uni otti vallan minussa ja nukahdin Harryn pehmeään syliin.


    Heräsin kuiskailuun:
    "Sep, herää, Sep..." Availin silmiäni hämmentyneenä ja huomasin olevani vieläkin parvekkeen tuolilla, nyt ilman Harryä, peitto päälläni. Haukottelin väsyneesti.
    "Mitä nyt?" kysyin hieman tokkurassa vieläkin. No, kai tästä kohta alkaa heräilemään. Silmäni tuntuivat kuivilta itkemisen jälkeen.
    "Lähetäänkö ulos?" Vilkaisin poikaa kysyvänä.
     "Ulos?" toistin ihmeissäni. "Eihän me saada lähteä minnekään..."
     "Karataan", Harry kuiskasi virnistäen leveämmin. "Nyt heti." Katselin miehenalkua edessäni, joka suorastaan kiemurteli edessäni innostuksesta. Olisi väärin luikkia pakoon täältä... Joku pieni ääni alitajunnassani soimasi. Punnitsin vaihtoehtoja otsaani raapien.
     "C'mon!" Harry suorastaan aneli minua lähtemään kanssaan. "So c'mon, let meee entertain you!" tuo hoilasi tuttua kappaletta. Miten tuo on tähän aikaan noin energinen?
     "Hei oo hiljaa, Louis herää kohta" sanoin yrittäen peittää kasvoilleni levinnyttä hymyä. Harry melkein pomppi paikoillaan ja katsoi minua alaspäin huvittuneena. Hän ojensi kätensä eteeni.
     "Tulisit nyt", tuo pyysi kauniisti. Katsoin kauniin vihreitä silmiä. "Sulla on tasan kaksi vaihtoehtoa: lähteä mun kanssa tonne kauniiseen kaupunkiin seikkailemaan, tai jäädä mätänemään tänne." Olin miettivinäni vaihtoehtoja pitkään ja hartaasti, vaikka todellisuudessa olin koko ajan ollut varma päätöksestäni.
     "Okei", vastasin tarttuen edessäni olevaan käteen. "Mutta sä vastaat tästä hommasta." Harryn kasvoilla oleva virne yhä vain leveni, kun hän veti minut seisomaan.
     

     "Mitä jos me jäädään kiinni tästä?" kysyin saamatta nauruani loppumaan. Torkahtaneita vartioita ei ollutkaan vain elokuvissa: olimme juuri luikahtaneet ulos hotellista ilman, että kukaan oli saanut meitä kiinni.
     "Ei me jäädä. Ja mä pidän susta huolen!" Harry nauroi minun kompasteluille, kun juoksimme poispäin hotellista. Yöllisillä kaduilla kulki vain muutama auto ja jokunen taksi. Kipitimme tien yli ja puikkelehdimme pienen puitoalueen lävitse. Kuulin jostain kaukaa aaltojen kohinaa.
     "Onko täällä jossain ranta?" kysyin Harryltä, joka tuijotti miestä, joka oli nukahtanut puiston penkille kaljapullo kourassaan. Tökkäsin häntä olkapäähän. "Ihmisten tuijottaminen on epäkohteliasta."
     "Mutta sehän nukkui?" Harry puoliksi kysyi hupsu ilme kasvoillaan. Katsoin häntä huokaisten.
     "Silti. Nii onko täällä ranta?"
     "On tossa ihan lähellä. Mennäänkö sinne?"
     "Viimeinen siellä lentää mereen!" huudahdin - herättäen miehen - ja kipaisin kohti rantaa. Kuulin Harryn äänekkään naurun, mikä sai minutkin nauramaan. Juoksin yhä kovempaa. En halunnut olla se, joka heitettäisiin kylmään mereen.
     "Mä saan sut vielä kiinni, senkin..!" Harryn huuto kuului liian kaukaa.
     "Etkä saa!" ilkuin takaisin ja pomppasin sulavasti pois hiekkatieltä. Vilkaisin taakseni. Kiharat silmillä Harry kipitti minua kohti suupielet melkein korvissa. Hän kiihdytti ja oli jo melkein saamassa minua kiinni, kun jalkani koskettivat pehmeää hiekkaa. Kompastuin omiin jalkoihini ja lensin nauraen vatsalleni hiekkaan.
     "Kukas se olikaan viimeinen!" nauroin kengät täynnä hiekkaa, kun Harry tassutteli viereeni.
     "Sä otit varaslähdön!" Harry valitti auttaessaan minut ylös. Katsoin autiota hiekkarantaa ja aaltoja, jotka edestakaisin, lakkaamatta valuivat hiekalla ylös ja alas. Taivaanrantaa koristi muutama pilvi, joka oli värjäytynyt oranssiksi nousevasta auringosta.
     "Mutta vaikka nyt sattuikin menemään niin, että sä kompuroit ensimmäisenä tänne..." Harry maanitteli uhkaavasti, mutten pystynyt aavistamaan hänen aikeitaan. "Niin sä lennät tonne mereen!" hän kaappasi minut olkapäälleen ja lähti juoksemaan kohti rantaviivaa. Kiljuin, nauroin ja rimpuilin ilmassa.
     "Päästä mut alas!" kikatin pää alaspäin. Harry pysähtyi äkkiä ja laski minut läähättäen maahan. Varpani koskettivat kylmää hiekkaa - pienet sandaalini olivat pudonneet rajussa kyydissä. Käsivarret kietoutuivat ympärilleni.
     "Päästä irti" yritin tökätä Harryä vatsaan, mutta pian kätenikin olivat lukittuna. "Heei, ei oo reilua!" huudahdin toiselle. Harry astui askeleen eteenpäin ja pakotti niin minutkin lähemmäksi meren kylmää vettä.
     "Sulla on vielä keino päästä pois tästä..." Harry kuiskasi korvaani. Tunsin lämpimän hengityksen kaulallani, mikä aiheutti värähdyksen kehossani.
     "Mikä?" vingahdin yrittäen päästä kauemmaksi kylmästä merivedestä, joka jo melkein kosketti varpaan päitäni. Ainoa vaihtoehtoni oli vain porautua syvemmälle Harryn lämmintä rintaa vasten.
     "Haluutko sen mielummin, kuin ilmalennon mereen?" Tuo maanitteli ärsyttävästi.
     "Lopeta Harry, sä et tosissasi voi heittää mua tonne."
     "Voinhan."
     "Okei, sitten mä valitsen sen toisen vaihtoehdon, mikä se sitten ikinä onkaan."
     "Ootko varma?" Harry kuiskasi tuskin kuuluvasti ja nyökkäsin epävarmana.
    Samassa hän käänsi minut ympäri, katsoi hetken lumoavilla silmillään minun hämmentyneisiin silmiin ja painoi pehmeät huulensa huulilleni. Harry suuteli minua varmasti ja kietoi kätensä ympärilleni. Komea, ihana, kuuma mies suutelee sinua, miksi et tee mitään?! ajatukseni huusivat.

     Vedin itseni irti Harrystä.
     Harryltä kesti hetki, ennen kuin hän sai ajatuksensa selviksi. Miehenalku näytti hämmästyneeltä, pettyneeltä ja ennen kaikkea nolota. Hän piilotti kuitenkin noloutensa nopeasti ja tilalle astui sama itsevarma, tietävä Harry, joka tänään aiemmin oli lohduttavaa syliään tarjonnut.
     "Sä et voi tehdä noin", ääneni tuskin kuului muutaman metrin päässä seisovalle Harrylle. Tuijotin tiukasti maahan. Tunsin kutsumattomat, kuumat kyyneleet silmissäni.
     "Sep, älä itke. Anteeksi", Harry kuulosti yhtäkkiä kovin hätääntyneeltä ja huolestuneelta. Äsken niin hauska ja naurava Harry oli kadonnut meren aaltoihin. Hän asteli varovasti eteenpäin, mutta kahavdin taaksepäin ja nostin käteni ylös pysäyttääkseni toisen.
    "Odota..." kuiskasin pidellen käsiäni ohimoillani. Aikalisä!

     Miksi en kerrankin vain antaisi mennä ja unohtaisin kaiken muun? Tuo mies tuntee minun syvät salaisuudet, eikä päästä minua menemään. En välttämättä siitä ensimmäisestä hetkestä lähtien - kun matkasimme Harryn ja Louisin kanssa avuttomina nummilla - tiennyt, että tulisin näin paljon kiintymään tähän ihmiseen. Mutta kaikkea kummallista tapahtuu. 
      Joskus sitä tulee ajatelleeksi, mitä olisikaan tapahtunut jos. Jos en olisikaan koskaan hypännyt siihen hämärä peräiseen tummaan taksiin, mikä vei minut nummille kahden muukalaisen kanssa. En olisikaan koskaan joutunut suureen seikkailuun. En olisi koskaan tavannut tätä monimutkaista miehenalkua.
    Joskus olisi mukava osata ennustaa tulevaisuutta. Huomata, ettei tämä ole nyt oikea reitti, joku aivan väärä. Voisi vilkaista tulevaan; paistaako aurinko, vai tarvitsenko sateenvarjon? Pystyisi maistelemaan sanoja, ennen kuin puhaltaa ne ulos. 

    Tietäisi, onko tämä virhe, vai elämäni paras teko. 

    Ja siinä samassa tiesin, kumpi tämä oli.

***

Jeeh, Sepin salaisuus on nyt paljastettu... xD 

Tää on juu aika sekava tarina ja ANTEEKSI KUN TAAS KESTI... 

Mä tosissani yritän kirjottaa tätä joka päivä ja tänäänkin oon käyttänyt varmaan kolme tuntia tähän. Joten laittakaa palautetta, ihan kaikenlaista. 

Jatkoo tulossa viikonloppuna :)