Close enough to touch ~ 3

   Moii!! Sain idean, et jos koittaisin kirjottaa tätä vähän niin kuin päiväkirja-tyylissä. Halusin vaan jotain pientä vaihtelua. Ei sitä kyl edes huomaa eroa kauheesti. :)) Laittakaa mielipiteenne!!

***

    12.4.
    
Taivas oli yhtä harmaan pilvipeitteen peitossa, kuin eilenkin. Ja edellispäivänä. Ja sitä edellisenä päivänäkin. Jalkani tuntuivat perunamuusilta. Kantapäätä hiersi. Samoilimme nummilla vaikeakulkuisessa maastossa, vailla päämäärää.
    Välillä minua alkoi ottaa päähäni noiden kahden vitsailut - ja kinastelut. Eivät he hiljaa osanneet olla. Mutta muuten meistä kolmesta oli tullut yllättävän tuttavalliset.
    Olin jo seonnut päivissä - noin kolme päivää kuitenkin olimme täällä hukassa jo olleet. Pojat olivat suhtautuneet tähän kuin mihinkä tahansa seikkailuun - tykkäsivät vaeltaa nummelta toiselle ja katsoa, mihin polku vie. Autosta olimme napanneet matkaamme suojapeitteen ja säilyketölkit. Vettä oli jäljellä puoli pullollista. Ja se pelotti minua tässä eniten. Jos emme löytäisikään mitään? Kuolisimme tänne nestehukkaan ja joku löytäisi meidät sadan vuoden päästä..? Ei, unohdan koko ajan, että olen matkassa kahden julkkiksen kanssa...

    "En jaksa enää kävellä..." valitin repäisten lehden kuivasta puskasta. Louis ja Harry pyyhälsivät eteenpäin pitkillä koivillaan - uskoivat ylämäen päältä näkevänsä jotain. Toivoa.
    "C'moon pojat, oottakaa nyt vähän!" puuskahdin kovemmalla äänellä. Hinasin itseni Harryn vierelle ja pyysin häntä pysähtymään. Vedin kenkäni jalastani ottaen tukea pojan isosta olkapäästä. Punainen hankausjälki loisti kantapäässäni.
    "Meijän täytyy päästä kukkulalle!" Harry hihkaisi saatuaan hengityksensä tasaantumaan. Katsoin häntä silmiin. "Sieltä näkyy ihan varmasti jotain. Ehkä pikku kylä!" Olisin halunnut sanoa hänelle, että odotit liikoja, mutten pystynyt pilaamaan hänen innostustaan.
    "Sattuu jalkoihin" kuulostin pikku vauvalta. Huomatessani Loun ryntäävän kukkulan päälle huokaisin. Taas tulisi uusi pettymys. Louis kääntyi meihin päin. Ja kyllä, pettynyt ilme loisti alas asti ja hän heilautti käsiään päätään pudistellen.
    "Älä sano, 'mähän sanoin'" Harry henkäisi. Hän käännähti minuun päin ja tarttui mitättömän kokoiseen muovipussi-viritelmääni, jossa olivat ainoat ruokamme.
    "Anna mä kannan ne" hän suostutteli.
    "Kyllä mä ne itsekin kannan" tiuskaisin jatkaen kulkuani.

Jos silloin olisin tiennyt, kuinka monta kilometriä meidän oli vielä tarvottava, olisin luovuttanut kantamukset ilomielin pojalle. Taivaan rannassa näkyi tumma pilviverho. Kukkulalta avautui ankea, salaperäinen nummi. Sitä jatkui silmänkantamattomiin. Eikä missään näkynyt ainuttakaan elonmerkkiä.

    13.4

Seuraavana iltana, kun olimme taas asetelleet pressun puiden oksille ja kietoutuneet auttamattoman ohuihin huppareihin, nälkä kouraisi vatsaani. Minun ei oikeasti olisi pitänyt edes aloittaa sitä keskustelua... 
    "Voidaanko syödä jotain?" kysyin pojilta, jotka sättäsivät toistensa kanssa. Harry yritti sytyttää nuotiota minun sytkärilläni - Louis taas kiukutteli hänelle.
    "Mehän syötiin just" Louis älähti kummissaan. Hän vilkaisi minuun väsymyksen ja kiukun sekainen ilme kasvoillaan.
    "Eikö sulla sitten muka ole nälkä? Ja siitä on puoli päivää, mä kuolen kohta"
    "Ei me voida syödä kaikkea, ties kuinka monta päivää me vielä joudutaan olemaan täällä" tuo puhui hieman tiuskivaan sävyyn. Ilmeisesti hän siirti kiukkunsa nyt minuun.
    "Ihme, että oot tajunnut, ettei tä ole mikään huviretki..."
    "Itse et jaksa edes kävellä muutamaan hassua kilometriä --"
    "Muutamaa hassua! Käveltiin varmaan viisikymmentä kilsaa!"
    "Niin varmaan. Omapahan on ongelma, jos et jaksa" Louis tuhahti ja kääntyi pois päin. Tuijotin häntä loukkaantuneena suu auki.
    "No anteeksi, herra täydellisyys, etten ole mikään maratonjuoksija!"
    "Lopettakaa nyt!" Harry puuskahti kyllästyneenä, juuri kun Louis oli laukomassa minulle sanojaan. Harry varoitti katseellaan ystäväänsä, joka kellahti makaamaan nurkkaan. Louis veti hupun päähänsä ja jäi mököttämään. Harry taas mulkaisi minua silmät suurina. En tiennyt, yrittikö hän viestiä kysyvää, toruvaa vai jptain muuta ilmettä - anteeksi pyyntö Louisin puolesta se ei ainakaan ollut.
    "Mä käyn asioilla..." mumisin ja pakenin pienestä majastamme, jonka lattiana toimi kurainen peite.
   
Jäin katselemaan tummaa taivasta. Tähdistä ei ollut tietoakaan. Sen sijaan kostea ilma sai minut värisemään. Silti, minulla ei ollut aikomustakaan mennä takaisin. Tulen keltainen valo loisti heidän luotaan - Haz oli ilmeisesti saanut risut syttymään.
    Laahustelin ympäriinsä ja jäin pienelle kiven murikan päälle istumaan. Tiesin, että meren lahti oli edessäni alhaalla, mutten nähnyt sitä pimeässä. Revin ruohotupon maasta ja päästin sen putoamaan sormieni välistä.
    Tahtomattani ajatukseni matkustivat menneisyyteen. Aikaan, jonka haluaisin vain pyyhkiä mielestäni. Ajatuksia oli hankala ohjailla ja heittelin nykyhetkestä menneeseen.
    Olin kai hyvinkin taipuvainen ajattelemaan jos. Jos hän olisi yhä täällä, minä en varmaankaan istuisi nyt tässä - kyyneleitä pidellen. Jos olisin ollut parempi ihminen... 
    Askeleet, jotka lähestyivät äänestä päätellen minua, keskeyttivät minut mietteistäni. Käännähdin ympäri ja ponnahdin seisomaan. Hymyilin teennäisesti.
    "Umh, tuutko syömään?" Harry sopersi tunkien kätensä taskuihin. Nyökkäsin kerran ja lähdin kompuroimaan yösijaamme kohti.



    "Mä en tiennytkään, että sä osaat kokata. Tää on hyvää, Haz" kehuin suu täynnä ruokaa. Istuskelimme nuotion ääressä ja nautin sen valosta ja lämmöstä.
    "Viimeksi, kun sä jotain teit, poltit vedenkin pohjaan" Louis hekotti suu auki. Hän ei ollut viitannut katseellakaan pieneen kinaamme - hyvä vain. Me vain unohtaisimme sen. Sopii minulle.
    "Enhän polttanut! Mä osaan paljonkin asioita, joista sä et oo tietoinen" Harry vinkkasi hymyillen. Hän käänsi nuotio-hökötyksellään yhden vartaan ja nappasi varmaan kolmannen itselleen.
    "Onks tää sitä kanaa", kysyin pureskellen ruskeaa lihaa. "joka oli siinä säilyketölkissä?" Harry virnisti minulle ja vilkaisi Louista olkansa yli.
    "Muistatko sen kuolleen myyrän?" Tuo kohotti kulmaansa. Mitä?! Syljin ruuan nopeasti nuotioon ja hörppäsin vettä kurkkuuni. Ällöttävää! Pistin tikkuni roihun viereen ja mutisin kiitoksen ruuasta kömpien pois nuotion viereltä.
 
Illemmalla Yöllä, kun Mököttäjä-Louis oli jo syvällä unissaan, pyöriskelin luksussängylläni.
    "Toiset täällä yrittävät nukkua" Harry mutisi vierestäni. Jatkoin vähtäämistäni ja tunnustelin kädelläni maata.
    "Selkäni alla on jokin... Kivi" valitin hienoisesti. Harry nousi istumaan ja kumartui puoleeni. Minut käännettiin pois makuupaikaltani ja viskattiin sitten takaisin. Harryllä oli sormissaan peukalon pään kokoinen kivenmurikka.
    "Sait sen pois" naurahdin katsellen kiven murusta. "Sehän on kuin vuori!" Harry naureskeli puheilleni ja kellahti kyljelleen kasvot toiseen suuntaan.
    "Hei Harry?" kuiskasin jonkin ajan kuluttua. Möykyn toiselta puolen kuului hymähdys. "Eihän se oikeesti ollut myyrää?" matala nauru kantautui korviini.
    "Nuku nyt" karhea ääni mumisi.
    "Täh? Oliko se? Eihän se voinut?" ulisin Harryn pysyessä hiljaa. "Sano nyt, ettei siinä ainakaan ollut mitään matoja" Mutta möykky pysyi hiljaa. Nousin hieman, katsoakseni pojan kasvoja, mutten nähnyt mitään pimeässä. Paneuduin makuulle ja vedin harmaata hupparia tiukemmin. Kuuntelin hiljaista tuulen ääntä ja vaivuin uneen.