Alone and afraid ~ 11

    Kello tikitti hitaasti eteenpäin. Kohti ikuisuutta. Kohti onnellista iankaikkisuutta. Ulkona oli pimeää, paksut pilvet olivat peittäneet kuun - ja ennustivat sadetta huomiseksi. Katulamppu jakoi valoaan autiolla kadulla.
     Istuin sängylläni jalat ristissä. Unen päästä en saanut kiinni. Voi olla, että se johtui siitä, että olin vetänyt päivällä tunnin päiväunet. Liam tuhisi levollisena sängyn toisella puolella, kädet ristissä, silmät ummessa. Laskin öitä jouluun ja sain joka kerta eri tuloksen. Kyllästyin ja aloin taas haaveilemaan tulevaisuudesta.
    Ehkä minun olisi syytä hankkia kissa. Se olisi seuranani ja voisin lörpötellä sille huolistani. Ainakin joku kuuntelisi minua. Ja voisin leikkiä sen kanssa ajankuluksi. Öisin se nukkuisi vieressäni. Silittelisin sen lämmintä turkkia. Vadelma. Se olisi sen nimi. Kisu kehräisi nytkin vierelläni ja voisin katsella sen kiiltävää tumman ruskeaa karvaa. Yhtä ruskea, kuin ne kauniit silmät, jotka katselevat minua aika ajoin. 
     Niin Liam. Hän makasi parhaillaan kosketusetäisyydellä minusta. Suloinen ilme kasvoillaan vaalean peiton alle käpertyneenä. Raukka ei halunnut mennä yksin kotiin. Hänen kuollut isoisänsä olisi varmasti kummistellut pojan unissa pitkin yötä. Tiesin tunteen, vain vähän eri kulmasta. Sileä otsa, täydelliset poskipäät, ymmärtävät silmät - nyt ne vain olivat silmäluomien alla. Kapeat huulet hieman raollaan. Käänsin pääni vastentahtoani pois ja huokaisin.
    Katsoin käsiini. Arvet ranteissani toivat muistot taas pintaan. Kirpeä kyynel vieri alas poskelleni. Osa arvista oli muuttunut valkoisiksi, osa olivat tuntoherkkiä punaisia viiltoja. Vilkaisin taas nuorukaista, joka kähisi unissaan. Toinen kyynel putosi kämmenelleni.
     Siinä istuskellessani aloin miettiä, mitä rakkaus on. Rakkaus on lasia. Kyllä, sitä se on. Niin helposti särkyvää. Mutta kaunista, ainutlaatuista. Hellää ja pehmeää, jos sitä kosketti oikein.
     Ei, rakkaus on jäätä. Ensin niin kylmää, mutta hetki hetkeltä yhä lämpimänpää. Kaunista katseltavaa. Jos jään rikkoo, se satuttaa syvältä, eikä se palaudu helposti ennalleen.
    Lisäksi se muistitti liekkejä. Ehkä huono vertauskuva. Rakkaus on vaikeasti tavoiteltavaa. Mutta lähelle päästyä siitä ei tahdo irroittaa. Jokainen kosketus oli erilainen - kuten jokainen tulen leimahdus.
     Lopullinen tulos oli timantti. Rakkaus on timanttia. Se sokaisee jokaisen, vetää tunteet pintaan. Jokainen suudelma oli yhtä herkkä. Jokainen katse yhtä kiintyvä. Timantit on ikuisia. Rakkaus ei koskaan kuole. Niissäkin sanonnoissa se täsmäsi. Olin tyytyväinen, kun olin saanut kysymykselleni vastauksen.
     "Elyse?" matala ääni sai minut säpsähtämään. Sydämmeni pomppi kurkussani ja olin tukehtumaisillani hengitykseeni. Käännyin ympäri ja kohtasin talviuniltaan heränneen karhun. Ei kyllä yhtä kiukkuisen sellaisen.
      "Mitä sä siinä istut?" Liam mumisi silmiään hieroen. Katsoin toista silmät selälläni. Miten ihmeessä toiset voivat näyttää noin ihanilta, vaikka ovat juuri heränneet? 
     "En saanut unta" totesin ja laskeuduin selälleni makaamaan. Seurasin Liamin katsetta ympäri huonetta. "Pohdiskelin, et mun kannattais hankkii kissa"
     Liamin nauru. Musiikkia korvilleni suoraan sanottuna. Hän nauroi niin, että vatsan pohjastani kutitti. Käheästi, mutta eloisasti lämmittäen sisukseni.
     "Kissa?" toinen hykersi. Liam kaappasi äkkiarvaamatta minut niin sanottuun 'halaukseen' ja pörrötti hiuksiani. "Kuules vanhuuden höperö..." hän laski päänsä olkapäälleni saaden perhoset lepattamaan vatsassani. Suljin silmäni ja tunnostelin, kuinka hänen lämmin hengityksensä tuulahti tasaisin väliajoin kaulalleni.
     "Mitä sä kissalla tekisit?" poika kysyi silmät ummessa. Nautin siitä, kuinka tunsin hänen äänensä värähtelyn keuhkoissani.
     "Sen kanssa olis kiva leikkiä. Ja sille voisin höpötellä kaikkea. Se kuuntelis" kerroin väsymyksen hiipiessä kehooni.
     "Voithan sä sepittää mulleki" Liam kuiskasi. Keskustelumme keskellä yötä hiipui hetki hetkeltä ja muuttui lopulta pelkäksi mutinaksi. Hengitin yhä raukeammin ja kehoni rentoutui pikku hiljaa. Huomasin olevani yhä uupuneempi ja vaivuin tasaisesti heikkoon uneen. Olin puoliksi hereillä - jonkinlaisessa horrostilassa - kun kuulin Liamin hiljaista mutinaa. Hymy levisi väsyneille huulilleni ja putosin syvään pimeyteen.

    Joku ravisteli minut hereille. Availin hitaasti silmiäni. Hahmo hymyili edessäni.
    "Herää nyt jo" tuo hykersi ja kiskoi peiton pois päältäni. Mutisin kärttyisenä ja nappasin peiton takaisin. Vedin sen korviini ja suljin silmäni uudestaan.
    "Elyyse" tuo ääni vinkui.
    "Oo hiljaa mä nukun" tuhahdin. Peitto vedettiin taas päältäni ja kylmä ilma pureutui minuun. "Liaaaam" ulisin ja puristin itseni pieneen kippuraan. Avasin toisen silmäni ja kurkistin valoisaan
maailmaan. Liam oli pukeutunut villapaitaan ja farkkuihin.
     "Jos nyt nousisit. Mä kuolen tylsyyteen yksinäni" Räpyttelin silmäni auki. Liamin ääni värisi hänen puhuessaan ja tutkailin pojan liikkeitä. Yhdistin langat toisiinsa ja päättelin hänen kaipaavansa isoisäänsä. Aina yksin jäädessään se palautuu hänen mieleensä, eikä ole lähtemässä.
     "No hyvä on sitten" totesin ja ojensin käteni, jotta toinen voisi kiskoa minut istumaan.

     Aamupala pöydässä Liam vääntelehti hermostuneesti. Hän halusi sanoa jotain, muttei uskaltanut avata suutaan. Tavoitin hänen harhailevan katseensa, lukitsin hänen silmänsä ja sanoin:
     "Kakista ulos" Liam tuijotti minua. Ei rikkonut katsekontaktia väliltämme.
     "No kun..." tuo sönkötti. "Mä ajattelin et jos... Siitä sun vi... Äh unohda" Olisin halunnut väittää vastaan niin kauan, että tuo kertoisi ajatuksensa, mutta hiljainen ääni kantautui keittiöön makuuhuoneesta. Liam pomppasi ylös tuolista ja ryntäsi hakemaan puhelintaan.
     "Joo... Aha, kyl se varmaan sopii... Moro" hän puhui ja käppäili takaisin luokseni.
    "Kukas se sieltä soitteli?" kysyin kulauttaen loput teestä kurkkuuni.
    "Niall" tuo ilmoitti lyhyesti. "Onhan se okei, jos se tulee tänne hetkeks, ennen ku meijän täytyy lähtee töihin?" tuo kyseli.
    "Juu ei siinä mitää. Mä meen vetää vaatteet päälleni" huikkasin ja pujahdin ulos keittiöstä, jossa vallitsi hieman jäykkä ilmapiiri.

     Niall saapui luokseni hiukset pörrössä, hieman aamu-unisen näköisenä.
    "No, mites menee?" kysyin ja pukkasin tuota leikkisästi olkapäähän.
    Niall käppäili olohuoneeseen ja lösähti sohvalle. "Ihan jees"
    "Näytät aika pirteeltä" totesin istuttuani nojatuoliin. Liam oli kadonnut jonneki, ehkä vessaan.
    "No älä... En oikeen saanu nukuttuu tän selän kanssa" blondi sanoi hieroen niskaansa irvistäen tuskaisesti. "Turkasen revähdys..." Mutisin jotain vastaukseksi ja katselin ikkunasta ulos. Niall näpytteli jotain puhelimeensa ja heitti vekottimen sitten pöydälle.
    "Hei muuten" irlantilainen aloitti. Käännyin katsomaan häntä kysyvänä. "Ajoitko sä mennä sinne?"
     "Ai minne?" en ihan saanut kiinni, mistä toinen puhui.
     "Sinne terapiaan. Kai Payne jo kertoi?" hän sanoi varovasti. Niall näytti katuvalta, kuin olisi puhunut ohi suunsa.
      Ja niin hän olikin. "Mikä terapia? Mulleko?!" kiivastuin ja pomppasin pystyyn. Liam ilmestyi kuin taikaiskusta oven suulle ja pojat vaihtoivat katseita keskenään.
     "Liam!" tiuskaisin nuorukaiselle.
     "Elyse --" Liam henkäisi ja alkoi selittää nopeaan tahtiin. "Älä ylireagoi. Me vaan pohdittiin, että ehkä sun kannattais hakea apua tohon..." miehen alku takelteli sanoissaan.
     "Ja pah!" viha kiehui aivoissani. "Mäkö terapiaan?!" marssin hämmentyneen Niallin ohitse Liamin luokse, vilkaisin häntä tuimasti ja lampsin huoneeseeni mököttämään.

     Joku koputti oveeni ja murahdin todella ystävällisen vastauksen. Liam asteli kuitenkin luokseni ja istui sängylle hiljaa.
     "Niall meni kävelylle..." tuo sanoi arasti. En vastannut. Minua otti päähän tuollainen käytös. Liam nosti hiuksiani, mutta vetäydyin kosketuksesta ja katsoin toiseen suuntaan.
      "Elyse-kulta" normaalisti tuo olisi saanut perhoset lentämään vatsassani. Nyt se vain toi uudet kyyneleet silmiini, jotka minun oli estettävä valumasta poskilleni. "Mä vaan... Halusin auttaa sua. Sä tarviit apuu tohon. Siitä voi parantua. Uskoisit mua" Liam leperteli.
     Olin kuitenkin liian vihainen tuolle edes kuunnellakseni. "Liam häivy" tiuskaisin vetäen tyynyn kasvojeni suojaksi.
     "Elyse... Oikeesti. Jos sä satutat itteäs, se satuttaa yhtä paljon myös mua" Liam sanoi tuskaisesti.
     "Ihan sama"
     "Se ei oo niin paha"
     "Miltä susta tuntuu? Miksi viiltelet hyvä tyttönen? Koita ajatella positiivisesti?" sanoin inisevällä äänellä imitoiden terapeuttia. "Mä en mene sellaseen ajan hukkaan. Mä en oo mikään hullu. Enkä sairas" Olen rikki. "Ehkä mä en edes tahdo parantua, jos niin nyt voi sanoa tästä" puhuin ääni väristen. Nostin syvän katseeni ylös ja katsoin poikaa edessäni. En voinut valehdella itselleni. Teki kipeää nähdä Liamin punaiset silmät.
     "Älä jaksa välittää musta!" kivahdin ja hyppäsin ylös sängyltä. "Vihaan sua! Vihaan maailmaa! Vihaan itteäni, elämää, kaikkea!" purskahdin itkuun jo ajatellessani, kuinka tyhmä olinkaan.
     "Älä tee tätä ittelles..." Liam yritti kuiskata.
     "Jätä mut rauhaan! Unohda mut! Musta ei oo mitään muuta kuin haittaa!"
     "Eikä ole! Sä oot upee --"
     "Painu helvettiin!" kirkaisin ja juoksin ulos huoneesta. Juoksin ulos talosta. Juoksin ulos kaupungista. Juoksin ulos ihmisten luota, juoksin pakoon maailmaa. Juoksin niin kauan, etten muistanut edes omaa nimeäni. Kaaduin maahan kyynelten sumentamana ja toivoin etten enää nousisi.

***

Nöyrä anteeksi pyyntö! Oon ollu ihan super hidas ja laiska ja tässä on muutenkin ollu kaikkee meneillään. Tuli tosi tönkköö tekstii... Antakaa anteeksi.
Onko mulla enää lainkaan lukijoita, kun oon näin epäaktiivisesti päivitelly?
Nyt lupaan että tekstiä on tulossa... ehkä alkuviikosta :DD

   
   

Alone and afraid ~ 10

Pikku hiljaa huomasin yön laskeutuneen päällemme. Ilta oli kulunut rauhallisesti. Liam oli juossut paikasta toiseen ja jutellut varmaan viidensadan ihmisen kanssa. Tekohymy oli jämähtänyt kasvoilleni ja poskeni olivat kipeät, kun olin yrittänyt näyttää iloiselta muiden seurassa. 

     Liam tarjoutui väsynein silmin saattamaan minut kotiin. Otin ehdotuksen vastaan ja pujottelimme ihmisten läpi ulos. Odottelin toista hänen autonsa luona vielä vartin, ennen kun näin pojan juoksevan kalliin menopelin luokse.
     "Sori ku kesti. Tuolt ei sit millään meinaa päästä pois" Liam naurahti ja avasi ovet. Pujahdin autoon huomaamattani yhä hymyillen ja kiinnitin turvavyön. 

     "Voit jo laskee ton tekohymyn, Elyse" matala ääni huomautti. Vain hänen silmänsä kiilsivät pimeyden halki, ennen kuin auto käynnistyi valaisten meidät ja näin hänen vakavan ilmeensä. Katsoin ikkunasta ulos vetäen henkeä. Hiukset valahtivat kasvojeni eteen. Kevyt huokaisu, ennen kuin nuorukainen kaahasi pihaporteista ulos. 

    Koko matkan auton pellien sisällä vallitsi hiljaisuus. Radiosta kuului herkkää laulua. Metsä kiisi ohitsemme. Mitäköhän Liam ajattelee juuri nyt? Vilkaisin varovasti miehenalkuun, joka katsahti samaan aikaan minuun. Kuin sähköiskun saaneena värähdin ja tuijotin taas tietä. Muutaman sekunnin päästä yritin salakavalasti vilkuilla toisen ilmettä. En voinut olla huomaamatta, miten Liam tiraili minua peilin kautta. 

     Radiossa soi Queen ja korkeat puut viilettivät molemmilla puolilla. Muita autoja ei ollut. Katulamput olivat sammuneet. Siinä hetkessä tajusin, että olimme kaksin. Oli vain Liam. Maailmankuulu pop-tähti, kaikkien rakastama nallekarhu. Puolimaailmaa olisi antanut toisen jalkansa, että olisi saanut kokea tämän hetken. Minulle se oli vain kiusallinen tuokio, jota en ollut edes pyytänyt. 

     Painoin silmäluomeni kiinni ja nojasin istuimen niskatukeen. Huulien välissä pieni rako, kämmenet ylöspäin. Makasin kuin kuollut. Radion ääni jäi taustalle ja auton kohina hiljeni hetki hetkeltä, kun vaivuin levottomaan uneen. 

    "Elyse. Ollaan perillä, hei pikkunen" karhea ääni kuiski. "En haluais herättää sua, mut nouse hetkeksi"ääni jatkoi lerputtelua. Silmäni aukeutuivat hitaasti. Oli pimeää. Pimeänpää kuin säkissä. Joku kosketti kättäni.
    "Moi pörröpää" tuttu ääni naurahti.
    "Mm... Missä mä olen?" mumisin huulet kuivina.
    "Kohta kotona nukkumassa. Nouse nyt hetkeksi" Liamin hymyn tunnistaisi vaikka kuolleena. Hampaat välkkyen hän auttoi minut ylös autosta. Odottamatta hän kiepsautti minut syliinsä. 

    "Päästä alas" jupisin naureskellen.
    "En päästä" Liam hykersi kantaen minua pihan poikki sisälle. Painoin pääni hänen rintaansa vasten. Villapaita tuntui pehmeältä ja lämpimältä ja tasainen sydämmen syke oli kuin rauhallista tuutulaulua. Olin jo puoliunessa kun tunsin, kuinka minut laskettiin tutulle sängylle. 

     Avasin silmäni kohdaten toisen hymyn. Pieni, arka hymy leikitteli minunkin huulillani. Ikkunasta loisti heikko valo, joka valaisi Liamin kasvoja. Hän oli vieläkin kumartuneena ylleni. Ruskeat silmät katselivat kasvojani. Tunsin lämpimän kosketuksen poskellani, joka siirsi hiussortuvan kasvoiltani. En uskaltanut hengittää. Pelkäsin rikkovani herkän tunnelman, joka välillämme oli. Liamin silmät katsoivat syvälle omiini. Arasti hän kumartui yhä alemmas. Vatsan pohjassa pyörähti, kun kohotin leukaani ja huulemme koskettivat. Hellä, mutta intohimoinen suudelmamme keskellä yötä. Jotain taikaa oli yhä olemassa. Tunteet pulpahtivat pintaan ja suudelma vain jatkui ja jatkui... 

     Yhtäkkiä huomasin olevani yksin. Huoneessa oli pimeää. Vilkaisin kelloon. Kymmenen minuuttia yli aamu kuuden. Unenpöppörössä en muistanut mitään, vedin peiton korviini ja jatkoin uniani. 

    Kitaran hennot soinnut kiipesivät uniini voimistuen koko ajan. Putosin pikku hiljaa unestani takasin maahan ja säpsähdin hereille. Tunnustelin yöpöytääni ja nostin soivan puhelimeni korvalleni. 

    "Huomenta Elyse" Niallin ääni toivotti. Nousin istumaan sängylleni ja hieroin silmiäni. 

    "No huomenia..." lauseeni päättyi haukotukseen. "Mites menee?" 

    "Ihan jees..." kun heräilin vähän enemmän, huomasin yhä selvemmin, ettei Niallin ääni ollut normaali. Kaikki eloisuus ja ilo olivat kaikonneet. "Työt jatkuu taas. Nii sitä mä vaan soittelin, että tulisiks sä studiolle? Meillä on vähä henkilökunnasta pulaa täällä"
    "No mikä ettei. Tuun heti, ku pääsen sängystä ylös" naurahdin väkinäisesti. "Moi".

    Katselin vaitonaisena katua ikkunasta. Peitto valahti pois harteiltani. Taivas oli repeytynyt taas kaatosateeseen. Olin jo lähdössä keittiöön, kun se iski tajuntaani. 

    Mitä eilen tapahtui? Mikä osa siitä oli unta? Pakokauhu nakersi minua sisältä päin ja tuijotin hämmästyneenä eteeni. Suutelimmeko oikeasti? Mitä Liam sanoi sen jälkeen? Sanoiko hän mitään? Muistini loppuu hellään kosketukseen huulillani. Niin, se ei ollut unta. 

   Olimme tulleet sieltä hyväntekeväisyysjuhlista. Liam oli heittänyt minut kotiin. Kantanut sängylle asti. Sitten hän oli kumartunut ylleni, suudellut hellästi ja... Tyhjää, tyhjää, tyhjää... Mitä sen jälkeen oli tapahtunut? Olinko nukahtanut? Ei, en olisi voinut. Kelasin jatkuvasti tapahtumia läpi, löytämättä vastusta. Muistin vain, kuinka olin tahtonut hetken jatkuvan loputtomiin. 

     Sitten tajusin yhden asian. Jota olin pohtinut viimeiset kuusi kuukautta. Nyt kun asiaa ajattelin, se oli päivänselvä. En vain ollut myöntänyt itselleni. Olin keksinyt valheita ja kiertelin asiaa jatkuvasti. Neljän seinän sisällä olin pakoillut asiaa. Se pimeys, ahdistus ja pelko katosivat hetkeksi. Niin sen täytyi olla. Vaikka kuinka kääntelin ja pyöritin asiaa, se ei siitä muuttunut. Palaset loksahtivat paikoilleen. Kyllä, totta se oli. 

     Olin rakastunut Liamiin. Hänen kiiluviin silmiinsä, tapaan nauraa, kykyynsä lohduttaa ja siihen kauniiseen hymyyn minä olin langennut. 

     Mitä minä sanon? Terve? Ei. Moikka? Äh... Huomenta? Kello on puoli yksi...

     Mitä hän tästä ajattelee? Ehkä minun kannattaa kiertää hänet kaukaa. Ei, se olisi outoa. Muistaakohan hän edes sitä? Jos se oli sittenkin vain unta. Ei, kyllä se oli totta. Miten minun kuuluu olla? Olla ihan normaali. Kyllä, ihan vain omaitseni. Hymyillä pienesti ja tervehtiä tavallisesti. Kyllä sä selviät tästä... 

     Hengitin vielä viimeisen kerran ja astuin sisään studiolle. Totesin kuitenkin kaikki hermoiluni turhiksi, kun katseeni oli kiertänyt huoneen. 

    Harry huomasi minut ensimmäisenä ja mutisi oman tervehdyksensä. Niall huikkasi kitaran takaata ja Louis ei edes vaivautunut hymyilemään. Huoneessa oli jotenkin ankea tunnelma. Zayn ärähti ja paiskasi laput roskikseen nurkassa. Kävelin Niallin luokse, hän näytti kaikista avoimmalta. 

    "Mitä nyt on tapahtunu?" kysyin suoraan. Niall vain ohitti kysymyksen ja näpytteli mollisointuja kitarallaan. Katseeni kiersi huoneessa. Ihmiset siellä olivat levottomia, onnettomia, vihaisia tai väsyneitä. Ei heistä oikein ottanut selvää. Niallistakin huokui epätoivo. 

     "Niall?" toistelin pojan nimeä, kunnes hän lopulta nousi seisomaan ja harppoi ovelle. Seurasin hänen perässään käytävälle. "Mitä te murjotatte?"
     "Oo jo hiljaa" toinen ärähti. Säikähdin hieman aina niin positiivisen pojan reaktiota. "Älä seuraa mua!" 

     "Missä Liam on?" liiankin innokas kysymys pulpahti suustani.
     "En tiiä..." äänensävy vaihtui heti, kun mainitsin tuon nimen. Riuhtaisin Niallia paidan helmasta ja pysäytin hänen matkansa siihen. 

     "Niall James Horan" lausuin varoittavasti. Katseestani uhkui päättäväisyys. "Istu alas" osoitin penkkiä muutaman metrin päässä.
      "No niin. Alapa kertoa. Mitä te murjotatte ja missä kaikki muut on?" Tai siis Liam pikemminkin... 
      Irlantilainen katseli maahan ja puri huultaan. Sekavana hän kohotti katseensa minuun. Siniset silmät olivat täyttyneet kyynelillä. Katsoin häntä hämmentyneenä muutaman sekunnin, ennen kuin laskin käteni lohduttavasti toisen olkapäälle. 

     "Hän oli niin viisas... Mutta myös vanha. Se oli auttanut niin monia... Mukaan lukien mua. Ja nyt..." Niall nyyhkytti. "Hän on vaipunut ikuiseen lepoon". Niall näytti niin hauraalta, että halasin häntä varovasti.
     "Shh.. Älä itke" kuiskasin ja silitin hänen selkäänsä. Sinisilmäinen nuorukainen pyyhki kyyneleensä ja hengitti rauhallisesti. 

     "Liam on ihan rikki. Se raukka ei oo kokenu mitään tällästä" Niall kertoi. Jäin tuijottamaan käytävän päähän. Liam...? 

     "Niin kuka on kuollut?" kysyin otsa rypyssä. Niall katsoi syvälle silmiini. 

     "Liamin isoisä". 

    Monta päivää oli kulunut. Liamia ei ollut näkynyt. Hän selvästi vältteli minua. 

   "Liam, missä sä olet? Oikeesti. Nyt on kiire"  varmaan jo kolmas viesti, johon kukaan ei vastaa. Tänään. Studiolla oli hiljaista ja hieman karmivaa yksin. Nälkä kurni vatsassa, mutta jaksoin silti vastustaa suklaalevyä pöydällä. Se ei ollut minulle. Paitsi jos hän ei tulisi, niin sitten voisin... Ei, en syö sitä. Piste. 

     Kävellessäni ympyrää keskellä huonetta monta tuntia, ehdin ajatella kaikenlaista. Omia isovanhempiani, sadetta ulkona, Niallia ja muita poikia, jotka olin passittanut kotiin lepäämään. He sitten jaksoivat pitää yhtä. Jos jotain oli satutettu, myös muita poikia sattui. Sitä ei uskoisi, kun katsoo noita superstaroja ruudun takaa. Niiden sulosointujen takana oli vahva side. Kuin veljekset. Tappelevat turhista asioista, mutta rakastavat toisiaan yhtä paljon kuin itseään. 

      Äkkiä ovi aukesi. Jämähdin paikoilleni. Seisoin keskellä huonetta tuntien, kuinka ulkoota tulvahtanut tuulen vire lävisti kehoni. Laahustavat askeleet lähestyivät. Minua pelotti. En tiennyt, miksi. Mutta samalla olin helpottunut. Hän oli vihdoin tullut.

     Pitkä vartalo astui sisään oviaukosta seisahtuen niille sijoilleen. Vanhat farkut, märkä pitkähihainen. Lyhyet, kosteat hiukset. Ja kauniit kasvot. Silmiin en uskaltanut vielä katsoa. Hahmo tuhahti pettyneesti ja kääntyi mennäkseen, mutta huudahdin hänen peräänsä. 

    "Odota! Älä mee!" juoksin muutaman askeleen, mutta pysähdyin. Liam oli selkäpäin minuun. Hitaasti, epävarmasti hän kääntyi ja kohotti päätään. Arasti uskallauduin katsomaan noihin silmiin. Tuska ja suru oli täyttänyt ne.
     "Sä sanoit, että mun piti tulla tekemään työasioita tänne..." Liam mutisi karheasti. 

     "Niall kertoi, mitä on tapahtunu" sanoin hiljaa. Liam oli hiiren hiljaa. Hän yritti estää kyyneliä valumasta poskilleen. "Elämä muistuttaa meitä hyvistä hetkistä, antamalla välillä myös huonoja hetkiä" kuiskasin. Liamin alahuuli vapisi tuon katsellessa minuun. Sitten hän purskahti itkuun. Juoksin murtuneen luokse ja vedin hänet halaukseen. Painoin silmäni kiinni. Liam puristi minua ja itki särkyneenä. 

     "Se ei ollut mulle pelkkä isoisä. Hän oli toinen siipeni. Hän opetti, miten elää oikein, auttoi ja lohdutti. Nyt se on poissa. Mä en selvii... Elyse, mä en kestä" Liam kuiski silmät punottaen. Ensin olin yrittänyt pysyä vahvana, mutta kyyneleet puskivat liian kovaa lävitseni.
     "Se on ihan ymmärrettävää. Suru ei katoa, mutta sen kanssa oppii elämään, mulle aina sanottiin" kerroin piirrellen ympyröitä toisen kämmenselkään. Nojasimme toisiimme ja istuimme studion parvekkeella viltti harteillamme. Sade oli lakannut ja tuuli tyyntynyt. 

     "Entä sun isovanhemmat? Ja perhe?" Liam kysyi niiskuttaen. Sisukseni täytti tyhjyys. Ahdistus nakersi minua. Nyt hän osui arkaan paikkaan. Perhe. Mikä sellainen on? Ei minulla ainakaan ole sellaista. Koskaan ollutkaan. Kärsivä ilme kasvoillani avasin suuni, mutten osannut sanoa mitään. 

     "Ei mulla ole perhettä" totesin kylmästi. Kylmyys valtasi minut myös sisältä päin. Liamin katse kehotti kertomaan enemmän. "Isä katosi, kun olin pieni ja äiti kuoli onnettomuudessa muutamia vuosia sitten" 

     "Mä en kestäisi ilman perhettä"

     "Mulla ei oo mitään, mitä kaivata. Ei mulla koskaan ollut perhettä" paljastin. Samalla, kun sanoin sen, kourallinen tuhkaa sydämmeltäni lensi taivaan tuuliin. Sirpaleet korjattiin. Nyt pystyisin aloittamaan puhtaalta pöydältä tämän asian suhteen. Jos haluaisin. Mutta minusta ei ollut siihen. En voisi rakentaa uutta elämää. En osaisi. En jaksaisi. Se olisi turhaa. Jos olin selvinnyt tähänkin asti - vaivoin kyllä - niin selviäisin tulevaisuudessakin. 

     Liam oli jäätynyt paikoilleen. "Mikset sä oot kertonu mulle?" ääni oli onneton ja katkera. 

     "Et kysynyt" vastasin ilkeästi. Tuuli puhalsi hiukseni sekaisin, muttei kuivannut kyyneliäni. Katsoin Liamiin. Hän tuijotti käsiinsä. 

     "Anna anteeks. Mä oon hirvee ihminen" Liam yhtäkkiä sanoi. Hän oli sekaisin, surullinen ja poissa tolaltaan.   

     "Mitä sä mutiset? Sä oot ihana. Älä pyytele anteeksi" sanoin ja hymyilin pienesti. Hymyilin aidosti. Se oli totta. Liam on ihana. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Liam kietoi kätensä ympärilleni ja veti minut lämpimään karhunhalaukseen. 

     "Meijän pitäis lähtee. Sun täytyy nukkuu" sanoin toiselle. 

     "Mm... Mä en taho mennä yksin kotiin. Siellä on niin yksinäistä ja pimeää..."
     "Tuu mun luo sitten" 

     "Ihanko oikeesti?" Liam kysyi hiljaa avaten silmänsä. Hymyilin hänelle ja nousin seisomaan.
     "Juu juu. Tuu jo" autoin hänet ylös. Jotenkin minulla oli helpottunut olo. Nappasin takkini tuolin karmilta ja olimme jo melkein ulkona, kun muistin.
     "Hei Liam!" huikkasin hänelle. Tuo kääntyi ympäri ja työnsin hänen eteensä suklaalevyn, jota olin aijemmin päivällä himonnut. Nyt olin onnellinen, etten ollut syönyt sitä. Liamin kasvot kirkastuivat silmissä, kun hän otti suklaan käteensä ja nauroi.
     "Kiitti" ruskeat silmät loistaen hän avasi levyn otti itselleen rivin ja tarjosi minullekin.
     "Mennääs nyt" nauroin suklaata suussa. 

***

Jatkoo sitten tuli! :) Mitäs piditte? Laittakaa kommenttii, kiitos :DD

Alone and afraid ~ 9

     Oli lauantai-ilta. Hengailin kaupungilla. Kiertelin ympäri kauppakeskusta, joissa suurin osa kaupoista oli jo kiinni. Joulu näkyi jo kauppojen näyteikkunoissakin; tonttulakkeihin puettuja mallinukkeja ja joulupukkeja. Tiirailin kelloa rakennuksen yläkulmasta. Äkkiä näkökenttääni ilmestyi  myös tutut kasvot.
     "Hei, Elyse" Lawson huikkasi hymyn kohotessa kasvoilleni. Hiukset hänellä oli siististi laitettu ja vaatteet normaalia tyylikkäämmät.
     "Moi" sanoin vilkaisten hänen kavereitaan.
     "Hei te voitte mennä jo. Mä tuun ihan kohta!" hän huikkasi heille ja ryhmä lähti meluisasti ulos. Jotkut heistä katselivat minua. Tiirailin heitä takaisin ilmeettömänä.
     "Mitä sä täällä? Lauantaina?" Lawson kysyi ja virnisti rennosti seisoskellen. Hänen vihreät silmät liikkuivat hilpeästi pitkin kasvojani.
     "Oli vähän tylsää..." mutisin ja katselin vaivautuneena ympärilleni. Kaksi sormea kosketti poskeani ja sai minut hätkähtämään. Lawson katsoi minuun. Nuo silmät... Hänen silmänsä muistuttivat kaukaisesti jonkun muun silmiä. Vihreät, eloisat... Hän astui lähemmäksi minua. Lawsonin kookas käsi matkusti leukaani pitkin hiuksiini.
     Lawson nojautui aavistuksen eteen päin. Nyt haistoin lievän alkoholin hajun hänen hengityksestään. Ahdistus alkoi vallata minua lähtien varpaista liikkeelle ja eteni tasaisesti ylemmäksi...
     "Ja että tylsää... No sittenhän me voidaan pitää vähän hauskaa..." tuo sanoi vihjailevasti. Katsoin säikähtäneenä Lawsoniin. Yhtäkkiä hän kumartui ja painoi huulensa huulilleni. Nyt ahdistuksen ja pelon aalto oli saavuttanut hiusrajani. Pienen hetken minulla kesti, mutta sitten työnsin hänet voimalla pois. Vihaisena tuijotin toista.
     "Oi, sori... Mä luulin että --" tuon sönkötykset eivät paljon asiaa parantaneet. Läpsäisin häntä poskelle.
     "Idiootti!" sähähdin. Yhtäkkiä tunnistin nuo silmät. Ozzy... Nuo silmät olivat kuin ilmetyt. Aivan samanlaiset, kuin entisellä poikaystävälläni. Idioottimaiset, itsekkäät, vihaiset, juopon silmät. Yhtäkkiä kaikki muistot ryöppysivät aivojen perukoilta.
     "Mä en haluu nähä sua enää" tiuskaisin ja katsoin Lawsonia silmiin. "Koskaan" lisäsin ja ampaisin pois paikalta.

     Sitä en olisi kyllä itsestäni uskonut. Löysin taas itseni pimeästä. Ranteet veressä. Itkin kovaa ja laitoin itseni kärsimään. Oliko tässä elämässä enää mitään, minkä takia säilyä hengissä? Sitä en tiennyt, mutta halusin uskoa, että joskus kaikki kääntyisi taas parhain päin.
     Kyyneleet valuivat poskillani ja putoilivat käsilleni. Asunnossani oli pimeää ja hiljaista. Heitin terän lavuaariin, huuhdoin käteni huolimattomasti ja suunnistin sokkona makuuhuoneeseen. Heittäydyin sängylle ja itkin tyynyä vasten.
     En jaksanut enää. En jaksanut raataa päivästä toiseen ilman mitään syytä. Ilman mitään, mihin pyrkiä. Ilman motivaatiota. Olin väsynyt siihen hymyilemiseen. Tekohymyyn, joka tuli melkein luonnostaan kasvoilleni, kun astuin ihmisten ilmoille. Olin väsynyt olemaan onnellinen - vaikken oikeasti ollut. Esittämään, että kaikki oli kohdillaan.
     Ehkä uskoin johonkin harhakuvaan, jonka olin joskus pienenä hahmotellut. Että minusta tulisi joskus jotain suurta. Jotain merkittävää. Mutta nyt tiesin, ettei se ikinä toteutuisi. Minusta ei koskaan tulisi maailman kuulua laulajaa tai taiteilijaa. Olin uskonut, että joku odotti minua jossain. Odottaisi, kunnes tapaisin hänet. 
     Ozzyn olin yrittänyt unohtaa. Hänen muisteleminen teki niin kipeää. Alussa olin uskonut, että hän oli se oikea. Kunnes kaikki muuttui. Kunnes kaikki kääntyi päälaelleen. Ja nyt tuli Lawson... En jaksanut humalaisia poikia enää yhtään kappaletta.
     En merkinnyt mitään. Kenellekään. Enkä tulisi koskaan merkitsemään. En ollut ikinä kertonut kenellekään, miltä minusta tuntui - kukaan ei ollut koskaan kysynyt - pidin kaiken sisälläni. Itkin yöt ja esitin päivisin rohkeaa. Vaikka, enhän minä olisi kertonutkaan, vaikka joku olisi kysynytkin.
     Mutta luovuttaa en aikonut. Ei, sitä en koskaan voisi tehdä. Minä en ollut luovuttaja. Kyllä minä selviäisin. Jonain päivänä...

     Olin varmaan nukahtanut, sillä heräsin anivarhain auringon säteisiin. Kierähdin selälleni ja nousin kyynerpäideni varaan. Suuresta ikkunasta paistoi synkkä näky. Taivas itki. Niin raikas, kimalteleva, toiveet herättänyt lumi oli sulanut pois ja vettä satoi tummalta taivaalta. Maa oli ruskeaa ja ihmiset kaahasivat autojensa kanssa ruiskien vesilammikoista vettä. Jouluvalot jaksoivat silti välkkyä harmaan sumun keskeltä.
     Päivä kului hitaasti. Makasin sängylläni ja harmittelin, ettei minulla ollut suklaata. Pureskelin kynsiäni ja katsoin saippuasarjoja televisioista. Vietin varsin laiskan sunnuntaipäivän.

     Kunnes ilta tuli tuoden mukanaan pimeyden jo varhain. Makasin pää alaspäin sohvalla, kun säikähdin ovikellon alkaessa soimaan. Hypähdin ylös - nopea vilkaisu peiliin - ja kiiruhdin sitten ovelle.
     Raskaan oven takaata paljastui tuttu hahmo. Suuni loksahti auki, kun näin komistuksen kauluspaidassa ja siisteissä farkuissa.
     Tuo katseli vähintään yhtä kummastuneena minun asustustani, ennen kuin sanoi epävarmasti: "Moi"
     "Umh, moi Liam" ämistyneenä päästin hänet sisään ja suljin oven perässäni.
     "Ootko tulossa?"
     "Tulossa mihin?" kyselin tulijalta.
     "No sinne juhliin" Liam naurahti minulle ja nojasi seinään katsellen minuun ylhäältä päin.
     "Häh? Pitäiskö mun tietää mistä sä puhut?" nauroin Liamin ilmeelle ja suin hiuksiani pois kasvoilta.
     "Meillä on ne hyväntekeväisyysjuhlat. Puhuttiin tästä jo monta viikkoa sitten" Liam selitti. "No, ootko messissä? Niall oottaa autossa". Jäin katselemaan tuon ruskeita - väsyneitä silmiä. Katse tallentui aivojeni pohjalle. Kaivaisin asian pohdittavaksi, kun minulla olisi aikaa. 
     Sitten hitaat aivoni palasivat nykymaailmaan ja tajusivat edellisen asian. "Ai hyvänen aika!" huudahdin ja juoksin pöydän ääreen. "Ei tänään voi olla jo kolmastoista päivä..." Kännykän näyttö todisti, että olin taas muutaman päivän jäljessä...
     "Ei mulla oo mitään vaatteita sinne" marmatin tuolle. "Enkä mä ehi laittautua sinne. Ties mitä julkkiksia siellä on..." mutisin itsekseni. Odottamatta tunsin lämpimän käden tarttuvan käteeni. Liam katsoi minua silmiin ja lamaannutti ajatukseni.
     "Kuules. Ei se merkitse mitään, mitä sulla päällä on. Kunhan oot siellä. Tulisit nyt. Mitä sä täällä muka yksin tekisit? Murehtisit kaikkea. Tuu mun mieliksi" hän sanoi ja hymyili vinosti. Katse pureutui silmiini ja ajattelukykyni lensi taivaan tuuliin.
     Pukkasin häntä kyynerpäällä. "Vartti" sanoin lopulta myöntyneenä ja juoksin huoneeseeni.
     "Viis minuuttia!" Liam huusi ja istui sängylleni. Avasin vaatekaappini ja heittelin vaatteita lattialle.
     "Täh?! En ikinä ehi siinä ajassa. Kymmenen"
     "Seittemän ja puoli"
     "Täl menolla puol tuntia"
     "Kymmenen minuuttia, sit auto kaahaa pois pihasta" Liam päätti nauraen ja sai siitä hyvästä hupparini naamaansa. Kinastelimme vaatteistani pitkän ajan - lopulta karkasin kylpyhuoneeseen ja lukittauduin sinne meikkaamaan. Liam koputteli ovea rytmikkäästi ja selitti jostain Niallin deitistä.
     "Tuki suus nyt!" kikatin ja sipaisin ripsiväriä.

     Lopulta pääsimme juhlapaikalle. Ahtaan automatkan jälkeen astuin ulos - suoraan vesilammikkoon.
     "Mitä --?!" parahdin kun kura kasteli kenkäni. "No kiva"
     Liam nauroi ja otti minut käsikynkkään.
     "Varo, lammikko" hän vitsaili joka välissä, kun kävelin lähellekin vettä. Vilkaisin häntä kiharoitteni alta. Minulla oli päälläni viininpunainen mekko, mustat korkokengät ja ranteessa kultainen koru. Käsieni peittona oli musta siisti villapaita.
     Juhlapaikka oli kotoisa, metsän laitamalla sijaitsevassa mökissä. Juhlahumu oli jo noussut kattoon ja paikka oli täynnä - vähemmän tai enemmän iloisempia ihmisiä. Ikäluokka oli minun ikäisistäni kahdeksankymppisiin. Pojat herättivät huomiota tunkiessaan ihmismassan läpi.
    "Kiitä onneas, ettei lehdistö tunkenu tänne" Liam kuiskasi korvaani huomatessaan ahdistuneen ilmeeni. Vilautin hänelle nopean hymyn, ennen kuin pujahdin tyhjälle seinustalle Niallin viereen.
    "Mä tukehdun tänne..." henkäisin ja lösähdin samettiselle sohvalle pojan viereen. Kaadoin lasiin vettä pöydällä kiiluvasta vesikannusta. Tupakan savu kiemurteli sieraimiini viereisestä pöydästä.
    "Mihin sä Paynen hukkasit?" Niall vilkuili ympärilleen ja pörrötti hiuksiaan.
    "Se jäi tonne jonnekin..." mumisin ja kulautin vettä kurkustani alas. Jäin hetkeksi katselemaan ohikiitäviä ihmisiä. Vanhoja ja nuoria, hienoilla kampauksilla varustettuja muoreja ja paljaspäisiä kaljamahoja.
    "Elyse hei..." Niall vääntelehti tuolissaan ja nyppi kynsiään hermostuneesti.
    "Niin?" kysyin väittämättä hänestä. Edessämme käväisi punapukuinen nainen, räpsäytti kuvan ja katosi. Käänsin huomioni irlantilaiseen.
    "Älä nyt pahastu mutta... Onko Liam jo puhunu sulle?" Niall kysyi sanoja hakien.
    Rypistin otsaani. "Ei ole. Mistä niin?"
    "Eh, ei sillä niin väliä" Niall vilkuili minuutiksi muualle, kunnes sitten katsahti taas minuun. Hän veti syvään henkeä ja avasi suunsa.
    "El, sä oot niin ainutlaatuinen ihminen, että ansaitset parempaa, kun Ozzy. Kohta kysyt, että 'Kuka mut muka huolisi?' Avaa silmäsi! Ootko sä oikeesti sokea?" puhe pulppusi hänen huuliensa välistä. "Liam on ihan murtunu. Sen näkee siitä ja kuulee sen puheesta"
    "Mistä sä selität, Niall?"
    "Hyvä luoja!" tuo parahti. "Se jumaloi sua. Tee sille jotain, muuten se kituu koko elämänsä unessa. Liam rakastaa sua". Yhtäkkiä tuntui, kuin tuo lause olisi vienyt huoneesta kaiken hapen. Keuhkoja puristi, silmiä kirveli ja tuijotin toista epäuskoisena.
    "Niall, mitä sä oot jo ehtinyt juomaan?" yskäisin ja pyöritin hermostuneena hiussuortuvaani.
    Ovi aukesi ja toi saliin lisää vieraita - sen tunsi siitä, kun kylmä tuulahdus lävisti jokaisen huoneessa olevan ja pölläytti hiuksia.
    Äkkiä myös Niall sai sähköiskun. Tai ainakin vaikutti siltä. Hän meinasi nousta sohvalta, sitten lösähti siihen äkkiä takaisin, kipusi jaloilleen ja pakeni nopeasti taas sohvalle ja siitä ylös. Pojan kasvot oli peittänyt hento puna ja kädet tärisivät heikosti.
    "Ootko sä lähdössä jonnekin?" kysymykseni yllätti nuorukaisen, joka jähmettyi ensin ja alkoi sitten kiemurrella paikoillaan. Virnistin hänelle nähtyäni pitkän bruneten ihmisjoukon keskellä.
    "Een mä... Aattelin vaa, et voisin käydä kattoo mitä tuolla on tai siis..." toinen änkytti.
    "Kyl sä voit mennä. Mä pärjään varmasti" vakuutin ja Niall lähti sen jälkeen, kun oli täysin varma, etten eksyisi rakennukseen. Ei mennyt kauaakaan, kun huomasin jo blondin hurmaamassa tyttöraukkoja toisella seinustalla. Naurahdin itsekseni ja hörppösin köyhän näköisestä vesilasistani kulauksen.

Siinä ne vaatteet siellä juhlassa.

  

Siinä maisema Elysen huoneesta. Kuvitelkaa et tossa on toisia taloja ja katu, eikä metsää :)

Tais tulla vähän tylsä luku... Tai mitä mieltä te olitte? Laittakaa kommenttia!
Jatkoo on tulossa hmm... lauantaina...? Koitan kirjotella siihen mennessä, kiireitä näin joulunalla alkaa olla... :DD

Alone and afraid ~ 8

    Vihdoin. Neljän kuukauden reissaamisen, kamojen raahaamista paikasta toiseen ja älytön sähellys joka ilta... Kyllä tuli tarpeeseen ne vaapaaviikot Lontoossa.
    Saavuimme Lontoon lentökentälle yömyöhään. Puoliunessa yritin raahata laukkuani lentokentän sähellyksessä -  olen velkaa Liamille siitä, että pääsin ehjin nahoin taksiin. En edes jaksanut hävetä sitä, että meinasin jäädä laukkujeni kanssa jumiin hissiin, kaataa mainoskyltit nurin ja teloittaa muutaman papan liukuportaissa sählätessäni. Niall ainakin sai nauraa kömpelyydelleni.
     Nyt kuitenkin makoilin omalla turvallisella sängylläni kasvot kohti kattoa. Kävin mielessäni läpi kaikkia muistojani viime kuukausilta - mutta suodatin niistä vain mukavat muistot. Suurimmaksi osaksi yksi ruskea silmäinen komistus seikkaili niissä. Suljin hitaasti silmäni. Tuska viilsi lävitseni, mutta pidin sen sisälläni. Kyllä sä kestät sen. Hoin itselleni vähän väliä. Huomenna on uusi päivä. 
     Vähitellen auringon painuessa unten maille yö sulki minut syleilyynsä ja keinutti hitaasti aaltoihinsa.

     Kahden viikon kuluttua:

     Ovi aukesi helposti ja jokseenkin tuttu haju tuulahti minua vastaan. Lontoon 02 areena. Se yksi ja ainoa. Viiletin tuttuihin pukuhuoneisiin uusilla koroillani. Olin pyöräyttänyt hiukseni nutturalle päälaelle ja vetänyt farkut ja lämpimän neuleen ylleni. Katselin suuresta ikkunasta pihalle. Talvi oli sitten pyyhältänyt tännekin kaupunkiin. Vihdoin. Kaduilla oli hento lumipeite, joka kimalteli auringon säteissä.
     Pukuhuoneen ovi avattiin juuri kun olin koskemassa oven kahvaan. Yhtäkkiä horjahdin maton reunan jäädessä kiinni kenkiini. Pitkä nuorukainen nappasi selkäni takaa kiinni ja veti minut lähelleen. Huumaava tuoksu lamaannutti minut ja jäin paikoilleni uskaltamatta liikkua. Kohotin katseeni hitaasti tuon kasvoihin. Hurmaava hymy valaisi komeat kasvot ja iski tajuntaani. Kimaltelevat vihreät silmät tuijottivat omiani.
     Sitten pöllähdin takaisin maan kamaralle.
     "Hei upeus" ihanan matala ääni sai sisukseni värähtämään.
     "Öh... Moi" läpsäisin itseäni mielessäni. Idiootti... 
    Tuntematon miehenalku kohotti varoen minut takaisin seisomaan omille jaloilleni ja suin hiuksiani hermostuneena. "Mihin sä oot tollasella kiireellä matkalla?" Tuo puhui pehmeästi hymyn leikitellessä tämän kasvoilla. Vahvat kasvon piirteet, vihreät kirkkaat silmät, sydämen pysäyttävä hymy...
     "Aa joo öö... Siis mun pitäis mennä tapaamaan Niallia..." änkytin punan kohotessa kasvoilleni. Yritin piilottaa sitä nolostuneena, mutta komistus nosti kasvoni käsiinsä.
     "Niall? Hmm... Se meni just pomppimaan lavalle" tuo kertoi katsellen silmiini.
     "Okei. Kiitti" sanoin ja hymyilin kankeasti.
     "Ehkä me nähään vielä!" nuorukainen huusi perääni. Hymyilin hänelle ja pujahdin kulman taakse. Olin törmätä seinään ja sydämmeni takoi rinnassani äskeisen jälkeen. Pää pyörällä hoipersin kohti lavalle johtavaa ovea.

     "Hei Elyse!!" Niall karjui lavalta mikkiin. Se alkoi ujeltaa ja pitelin korviani hölkätessä lavan päätyyn. Vinkuminen loppui ja päästin korvistani.
     "Noita ilmeisesti täytyy vähän fiksata..." naurahdin, kun saavuin vaalea tukkaisen miehenalun vierelle. Tämä kaappasi minut yllättäen halaukseen ja kiedoin käteni hämmentyneenä hänen lihaksikkaan yläselän ympärille.
     "Oliko ikävä?" kysyin hieman hämilläni ja nauroin.
     "Sua ikävöi kaikki" Niall nauroi silmät hehkuen. "Mut erityisesti yksi..." Niall vinkkasi salaperäisesti. Ehdin rypistää otsani, ennen kuin tajusin kenestä hän puhui. Pukkasin häntä olkapäähän - samassa kaksi pörröpäätä hyppäsi lavalle.
     "Oi, Nialler!" joku karjaisi ja juoksi luoksemme. "Kato Elyyyse!" Harry naurahti ja katsoi minua alaspäin.
     "Mitäs sinne ylös kuuluu?" kysyin katsellen ainakin kolmekymmentä senttiä minua pidempää poikaa ylös saaden hänet nauramaan. Harry läpsäisi kätemme yhteen Louisin saapuessa lavalle sekoilemaan kohottaen tunnelmaa entisestään.

     "Missäs ne kaks muuta on?" Kysyin vieressäni tallustavalta kitaristilta.
     "Zayn makaa 39 asteen kuumeessa" Niall selvensi. "Mut siitä toisesta en tiiä... Kai tulossa piakkoin" tuo katsoi minua merkitsevästi.
     "Jaa" mumisin ja astuimme takahuoneeseen, jossa vallitsi aikamoinen kaaos.
     "Just" totesin tullessani huoneeseen. "Te ette taida paljon pitää siivoamisesta"
     "Niall täällä sotkee" Harry kajautti sohvalta omena kädessään.
     "Paraski puhuja!" irlantilainen puollustautui. Niall lähti Harryn luo. Kun hän siirtyi pois edestäni, jotain tuttua paljastui hänen selkänsä takaata. Ruskea tukkainen ei ollut vielä huomannut minua. Jäin toljottamaan häntä paikoilleni. Tuo raapusti pitkillä sormillaan jotain paperille. Äkisti hän kohotti katseensa.
     Silloin jotain tapahtui. Nuo silmät tutkailivat minua värähtämättä. Kuinka paljon olinkaan ikävöinyt noita silmiä näinä kahtena viikkona? Katse tunkeutui syvälle ja sai sydämmeni hakkaamaan.
     Käännyin pois ja lähdin kävelemään toiselle pöydälle. Tiiraili kuitenki sivusilmällä, kuinka Liam nousi ja oli tulossa tänne päin.
     Samassa kuitenkin joku pyyhälsi huoneeseen saaden kaikkien huomion.
     Taas tuo flirttailija...
     "Kato Lawson!" Niall huomasi ensimmäisenä tulijan ja pojat heittivät yläfemmat naureskellen. "Mitä jätkä?"
     "No mites tässä" En voinut olla huomaamatta, miten hän vilkuili minua koko ajan, kun puhui ystävälleen. Niall esitteli komistukselle huoneessa oleskelevat ihmiset.
     "Tuol nurkassa nököttää Liam... Ja --"
     "Mehän ollaan jo tavattu" Lawson hymyili minulle lämpimästi. "Elyse, eikö niin?" tuo virnisti. Nyökkäsin hänelle vilkaisten huomaamattomasti taustalla vääntelehtivää Liamia.
     "Mistä te tunnette?" Niall ihmetteli kun huomasi katseemme vain syventyvän.
     "Me törmättiin aamulla" kerroin hymyllen hieman - vain sen takia, etten näyttäisi epäkohteliaalta.
     "Kirjaimellisesti" Lawson tarkensi ja kaatui sohvalle upoten tyynyjen keskelle. "Tuupa tänne, kaunokainen" tuo jatkoi hymyillen niin, että hampaat vilkkuivat. Istuin varovasti sohvalle, mutta hän vetikin minut kainaloonsa. Niall katsoi meitä silmät selällään.
     "Mä en tienny, että ootte noin hyviä ystäviä" Niall totesi ja istui sohvan käsinojalle. Huoneessa meno jatkui normaaliin tapaan. Paitsi pienen pöydän ääressä toisella seinällä. Liamin katse poltti kasvojani. Mikä hänen oikein ongelmansa oli? 
     "Ei me nyt kauaa olla tunnettu" Lawson höpötti. "Mutta tää tyttö valaisi koko huoneen hymyllään" tuo puheli pehmeitä, mutta huomioni oli keskittynyt vastapäiseen tyyppiin. Liam puristi pöydän kulmaa katse tiukasti papereissa.
     "... Ja heleä nauru jäi soimaan päähäni..." Liam tarttui lyhyistä hiuksistaan. "...Koko olemus oli yhtä hurmaava..." Yhtäkkiä suklaasilmä pomppasi seisomaan ja marssi kova äänisesti ovesta ulos pamauttaen sen kiinni perässään.
     "Mikä sille tuli?" Niall tiedusteli. Minä tiesin. Tiesin harvinaisen hyvin, miksi hän karkasi.
     "En tiiä..." Lawson hymähti. Vilkaisin häntä nopeasti kasvoihin - en silmiin. En halunnut elätellä mitään toiveita hänessä.
     "Mä käyn vessassa" ilmoitin, hypähdin ylös sohvalta ja syöksyin ulos tunkkaisesta huoneesta.

     Liamin näkökulma: 

     Tuska valloitti sisällykseni, kun mielikuvat niistä kahdesta piirtyi näkökenttääni. Ummistin silmäni ja annoin pääni valahtaa rennoksi. Sattuu... Ahdistava tunne rinnassa, tekee mieli vain huutaa niin kovaa, kuin kurkusta lähtee. Päästää kaikki ulos. Antaa sen kivun lentää tuulen mukana kauas. Kunnes keuhkot valtaa tyhjyys.
     Auringossa kimaltelevat vilkkaat, vaaleat silmät, pörröinen luonnostaan laineileva tukka, lämpimät sanat... Yhdessä asiassa Lawson - se törppö - oli oikeassa. Hänen hymynsä valaisee koko huoneen. Vaikka rakkaus satuttaa aina, koskaan se ei ole tuntunut näin pahalle. Nyt se oli turhaa. Mahdotonta uneksimista. Pilvissä seilaamista yksinään. Ehkä tämä on vain väliaikaista --
     "Liam?" heikko ääni sai minut melkein putoamaan lavata. Sydän jäi säikähdyksestä pomppimaan rintaani, kun pyörähdin ympäri. Pyöreät kasvot, korkeat poskipäät, siro nenä, vaaleat huulet, kaartuvat kulmakarvat ja pyöreissä silmissä epäilevä, kysyvä katse.
     "Elyse..." ääneni jäi kurkkuun, eikä tahtonut lentää ulos. "Ei olla nähty muutamaan viikkoon" sanat olivat hukassa, jossain pääni sisällä muiden ajatuksen alla.
     "Ei niin"  Elyse sanoi astuen muutaman askeleen eteen päin. Hän nielaisi. "Mitä toi äskeinen oli?" Tyttö kysyi suoraan - kiertelemättä tai kaartelematta - ja tiukasti.
     "Ei mitään" sanoin, kuin en tietäisi mistä hän puhuu. Vaikka tiesin varsin hyvin. Elysen katse oli tumma.
     "Kävitkö tapaamassa perhettäs?" tuo siirty asiasta toiseen ja tuli viereeni. Hän nojasi kaiteeseen. Yritin tiirailla tytön käsivarsia - se oli turhaa. Hän oli peittänyt ranteensa neuleen hihojen alle.
     "Joo. Mitä sä teit?" vastaus oli kuiva, mutten muutakaan osannut sanoa.
     "Mä nukuin" Elysen naurahti pienesti.
     "Ja söit suklaata?"
     "Totta kai!" nautin tunteesta, kun hänen heleä naurunsa keippui ilmassa ja imin sitä itseeni. "Mitä sä kuvittelet?!"
     Ehkä se päivä ei sittenkään ollut pilalla ihan vielä.

***

Kestipä taas kauan. No nyt mun täytyy kyllä myöntää, et oon ollu ihan sika laiska! Alkuviikosta tulee uus! :DD

Iloista marraskuuta kaikille!!

Kääk!! Mä sain just liput Suomen keikalle!! Siin meni tasan tarkkaan 8 minuuttia ja ne kolme lippua kenttä 1:lle oli mun! <3<3

No, mites te? Saitteko lippuja, tai kuinka moni koitti saada?

Mä oon ihan shokissa täällä ja pitäis harkkoihin lähtee puolen tunnin päästä! En tiiä miten onnistun kasaamaan itteni siihen mennessä... :D:D

Kirjotin ton otsikonkin moneen kertaan väärin... Eka siinä oli lokakuu... xD

No hyvää lauantai päivän jatkoa kaikille!! :*