Alone and afraid ~ 7

    Oli pimeää. Pysähdyin paikoilleni. Hiljaisuus vallisti maailmaa ja aurinko oli vasta nousemaisillaan taivaan rannassa. Seisoin tukevasti paikoillani ja valmistauduin juoksemaan. jos tarve vaatisi sitä. 

    "Jaahas" karhea ääni pelästytti minut ja hätkähdin huomattavasti. Sydän jäi ikävästi pomppimaan kurkkuuni. Ozzy seisoi takaani ja reaktioni oli saanut hänet nauramaan. Kauaa hän ei saanut iloita silmissään ilkukurinen pilke, kun rihtaisin häntä kauluksesta. 

    "Missä Liam on?" tuijotin häntä silmät vihaa leiskuen. "Ja anna tän olla viimeinen kerta..." sihisin. 

    Mutta Ozzy saikin siitä uuden naurunaiheen ja hekotti minulle suu auki. 

    "Pahoittelen, mut Payne ei kuulu tähän mitenkään" poika sanoi heilauttaen maantien värisiä hiuksiaan pois kasvoiltaan. Mulkaisin häntä kysyvästi. "Liam ei oo täällä. En oo nähny koko hyypiötä moneen päivään"
    "Sä siis huijasit mua!" 

    "Sun aivot sentään toimii vielä" tuo sanoi luulevansa olevan jotenkin vitsikäs. 

    Viha alkoi kiehua sisälläni. Hengitin yhä kovempaa. Katsoin miehenalkua murhaavasti. Hänen kasvoillaan leikitteli ilkeä virnistys ja se suloinen hymy - johon olin ensikertaa langennut - oli tipo tiessään. Jokainen asia hänessä ärsytti minua. Nuo omahyväiset silmät, kapeat huulet, pulla posket, jopa sikin sokin sojottava tukka. 

    Odottamatta läpsäisin häntä poskelle. Se tuntui yllättävän hyvältä. 

    Mutta Ozzyn reaktiota en osannut odottaa. "Etkö kovempaa saa lyötyä?" hän nauroi. Löin häntä uudestaan. Taas hän pilkkasi minua. Tuijotin tuota kyllästyneenä. 

    "Vihaan sua!!" huusin yhtäkkiä voimalla. 

    "No en mäkään susta pidä..." toinen vastasi ilkikurisesti virnistäen. 

    "Oikeesti!" kivahdin uudestaan kasvot punaisina. "Painu hemmettiin siitä!" 

    "No mitä nyt?" Ozzy ihmetteli, kun astelin muutaman metrin taaksepäin. "Ei kannata vielä häipyä, mulla --"

    "Pitäisit sen suusi joskus kiinni!" karjaisin saaden toisen säpsähtämään. Nyrpistin nenääni edessäni seisoskelevalle pojalle. Otin muutaman äkkinäisen juoksuaskeleen, kohotin käteni ja samassa se pamahti Ozzyn silmäkulmaan. Oikein voimalla. Ozzy kyykistyi ja piteli päätään. Minä ravistelin rannettani. Kova pää hänellä ainakin oli. 

    Kolmas maailmansota välillämme sai alkunsa tuosta läimäyksestä. 

    Ranteessa sykkivä kipu ei lamaannuttanut huomiokykyäni. "Sinä pieni piru!" Ozzy karjaisi ja syöksyi minuä päin kovalla rähinällä. Hän kaatoi minut maahan ja sylki kasvoilleni. Yritin huutaa, kiljua ja purra, muttei mikään helpottanut. Väkivaltainen poika kiroili painaessaan minua asvalttia vasten. Mutta tälläkertaa painiottelu ei ollut epätasa-arvoinen. Muutaman ohikiitävän hetken minä olin niskan päällä, kun kierimme kohti rakennusta. 

     Tästä minun kai pitäisi kiittää Taivaan Isää. Kuin tyhjästä, puhelin alkoi soimaan Ozzyn taskussa. Hän menetti hetkeksi keskittymiskykynsä ja istui maassa päätään pyörittäen. Katsoin tilaisuuteni tulleen ja kierähdin pois miehen alta. 

     "Karkaa vaan!" Ozzy huusi perääni, kun hoipertelin kauemmaksi. "Äläkä enää koskaan tuu mun silmien eteen!" Pinkaisin heiluvaan juoksuun ja pakenin kulman taakse. 

      Silmät kyynelverhon peitossa hapuilin seinämää pitkin eteenpäin, tietämättä oikeastaan, minne olin matkalla. Pikaisesti eteeni sattui ovi. Minulla ei ollut hajuakaan, missä päin areena olin, mutta päädyin ilmeisesti jonnekin takahuoneelle. Hyvä että näin eteeni, kun suunnistin eteenpäin. Näin hämärästi kaukana tuolin, Keskitin kaikki voimani kävelyyn ja hoipertelin puutuolille. Romahdin sen päälle ja hengitin, kuin olisin juuri pinkonut maratonin. 

     

      Kaivoin taskujani nostaen sitten kännykkäni esille. Sen näyttö oli särkynyt, mutta näppäilin koodin ja menin osoitekirjaan. 

      "Liam" pehmeä ääni sai minut sortumaan. Painoin silmäni kiinni purren huultani. "Haloo?"
      "Liam..." kuiskasin tuskin kuuluvasti.
      "Kuka siellä on?" ääni kysyi hieman turhautuneena.
      "Mä, Elyse..." henkäisin pitäen ääneni vahvana. 

      "Ai moi! Miten menee?" äänensävy muutui muutamassa sekunnissa aivan toiseksi. Yhtäkkiä minut valtasi kumma olo. Miksi ylipäätään soitin hänelle? Ei Liamia kiinnosta minun ongelmani. Enkä vaivaa häntä turhan päiväisillä ongelmillani. 

      "Äh, ei mitään" sanoin nopeasti. "Unohda, moikka" ääneni sortui lopulta kokonaan. Liam yritti huutaa jotain, mutta suljin puhelimeni ja heitin sen lattialle. 

  

     Olin jonkinlaisessa horrostilassa, kun havahduin oven avaukseen. Nostin pääni ja katsoin turvonneilla silmilläni tulijaa. 

     Blondi poika tuijotti minua säikähtäneenä. "Hei! Tota... Mikä on?" hän hätäili. Painoin pääni käsiini ja hieroin silmiäni. Samassa tunsin lämpimän käden olkapäälläni. Ravistin sen vaistomaisesti pois, mutta kaduin tekoani sen jälkeen nostaessani katseen nuorukaiseen. 

     "Sori" sanoimme melkein samaan aikaan. Yhtäkkiä tunnistin miehenalun hänen alkaessa hymyillä tuttavallisesti. 

     "Niall?"
     "No sehän mä oon" tyyppi naurahti ja käveli sitten pöydän viereen heittäen tavaransa sen päälle. "Mitä sä täällä teet?" kysymys ei ollut ilkeä tai tungeksiva, ennemminkin huolestunut hieman ehkä välinpitämätönkin. 

     "S-se on pitkä tarina. Mitä kello on?" nousin seisomaan ja poimin puhelimeni lattialta. 

     "Puoli kymmenen oli äsken, kun tulin" Niall totesi ja heitteli kädessään avaimia. "Onko sulla nälkä? Mulla olis yksi omena"
     "E-ei kiitos" sanoin, vaikka vatsani väitti toista. Punainen hedelmä laskettiin pöydälle. Omenan pinta kiilsi loisteputkilampun valossa ja houkutteli minua sen luokse.
     "Mä tiiän ton katseen. Ota se vaan" Niall naureskeli. "Koppi!" Odottamattani hedelmä lensi kaaressa suoraan minua päin. Se putosi pomppien lattialle ja poimin sen sieltä kiittäen kiltisti.
     "Sähän oot liikkunu paljon Liamin kanssa" irlantilainen totesi napatessaan kitaran syliinsä. Rouskutin omenaa tyytyväisenä ja nyökkäsin. "Mitä teijän kahden välillä on?" Kysymys säikäytti minut - ompun pala juuttui kurkkuuni ja yskin itseni punaiseksi.
     "Ei mitään" köhin toisen virittäessä soitinta edessäni. 

     "Vielä" Niall virnisti leveästi. Katsoin häntä ilmeettömänä. Mitä hän tuolla tarkoitti? Siniset silmät kääntyivät takaisin kitaraan.
     "Missä se on muuten?" kysyin, yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä. 

     "Tulossa pitäis olla" Niall sanoi näppäillen soituja. Hän tiiraili minua silmiin suurilla silmillään. 

     "Tännekö?" hätäännyin äkkiä sydämmeni alkaessa hakata kiivaammin. 

     "Juu, lupas varttii vailla tulla" tuo sanoi ohimennen. "Miten niin?"
     "Eh, ei mitää... Mun pitääki mennä" sopersin ja keräsin itseni seisomaan. 

     "Älä nyt vielä mee. Et ees kertonu, miks oot täällä!" Niall huikkasi, kun olin jo ehtinyt paeta ovelle. 

     "Tota --" aloitin nojatessani oveen, kun se yhtäkkiä avattiin. 

     "Et ikinä usko mitä mä näin -- !" Joku huusi suoraan korvaani. Menetin tasapainoni yrittäessäni ottaa tukea seinästä ja samassa olinkin jo rojahtanut tulijaa päin. Lujat kädet nappasivat ranteestani kiinni ja joku kiepsautti käsivartensa selkäni taakse. Voihkaisin aran ranteeni taittuessa kipeästi. 

    Arvaamatta kohtasin kauniit ruskeat silmät. Katsoimme toisiamme hämmentyneinä. Nuo silmät hyppivät epäuskoisina silmieni välillä. Kunnes joku repesi raikuvaan nauruun. 

     "Liam!" hätkähdin ja hyppäsin pois hänen otteestaan. 

     "Elyse?" Liam kysyi vähintään yhtä yllättyneenä, kuin minäkin. 

     "Tervetuloa!" Niallin ääni kuulutti. En saanut silmiäni irti Liamista. 

     "Pi-pitää mennä, moikka" toistin hetki sitten sanomani sanat ja pyyhälsin kohti ovea. "Aih!" vingahdin, kun käsi tarttui ranteeseeni. Ote helleni, muttei irrottautunut kokonaan, vaan veti minut takaisin huoneeseen. 

     "Sä et oo menossa mihinkään" Liam sanoi ja katsoi minua ylhäältä vain muutaman kymmenen sentin päästä kasvoistani. 

     Liam kiersi käteni valkoiseen siteeseen. Hän laittoi tukisiteen teipillä kiinni ja laski suukon kädelleni. Puna nousi kasvoilleni ja koitin peittää sitä hiuksillani entistä häipeilevänä. Tunsin kaksi sormea leuallani, pakottaen kasvoni ylemmäs. Niall oli hetki sitten poistunut huoneesta - lähtenyt virnistellen 'Louisin luokse'. 

     "Tää voi olla vähän tunkeilevaa, mut liittyyks tää -" poika silitti käsivarttani. "- ja Ozzyn musta silmä toisiinsa?" Liam kysyi peitellen hymyään. 

      "Naura pois vaan. Mä vähän hermostuin sille kakkapäälle...". Hymy nousi väistämättä kasvoilleni kuullessa Liamin railakkaan naurun. Hän hykerteli keikkuen tuolillaan - irrottamatta otettaan kädestäni. Liam kumartui takaisin istuma-asentoon ja irrotti kätemme. Ei, älä. Tahdon tuntea lämpimät sormesi omieni ympärillä.

     "Haluutko kertoo, mitkä teijät välit nyt on?" tuo uteli hymyillen vinosti. Vedin kerran henkeä. Sisään ja ulos. 

     "Yksinkertaiset. Molemmat vihataan toisiamme" Liam näytti siltä, että halusi tietää enemmänkin. "Haluutko kuulla koko stoorin?"
     "Antaa tulla vaan" Katsoin hänen silmiinsä. Tiesin kyllä, että voisin luottaa häneen. 
     "Alettiin seurustella puoli vuotta sitten. Elämäni kauheimmat kuusi kuukautta. Ensimmäinen ja toinen kuukausi oli ihan kohtalaista- ei mitään huippua -, sit se muuttu. Lähettiin tänne kiertueelle. Ozzy alko juhlimaan ja tuli joka ilta humalassa. Ympäripäissään se sitten haukkui, hakkas ja pakotti sänkyyn..." Siinä välissä pidin pienen tauon. Liam oli jäänyt tuijottamaan vasta puoleista ikkunaa. Kohotin hitaasti käteni. Varauduin siihen, että peruisin aikeeni minä hetkenä hyvänsä. Mutta pidin pääni. Jos sitä helvettiin oltiin menossa, niin mennään eikä meinata. 

     Liam käänsi päänsä eteeni. Paljastin ranteeni. Vaikka Liam olikin jo nähnyt ne ennen, hän tuijotti käsivarsiani kauhusta kalpeana. 

     "Elyse..." hän henkäisi. "Sä oot tenhy noita lisää!" Liam parahti ja veti käteni itselleen. 

     "Oz sai kaiken tän aikaan. Sen kaverit vihaa mua, kaikki ihmiset täällä pitää mua jonain nyrkkeilysäkkinä, jolle voi purkaa pahaa päiväänsä. Huutaa kirosanoja päin naamaa, jos siltä tuntuu." Olin pitänyt kasvoni tähän asti peruslukemilla. Olin ihmetellyt sitä itsekin. Nyt kuitenkin kurkkuani alkoi pikku hiljaa kuristaa, mutta koitin pitää naamani ilmeettömänä. 

     "Sit päätin panna pisteen tällä touhulle. Ozzy soitti mulle eilen illalla. Se kertoi, että on kaapannu sut ja pitää sua vankinaan jossain... Halus kai leikkiä jotain kidnappaajaa. Mä tietenki uskoin ja saavuin areenan eteen aamulla - kello seitsemän" Liam oli taas jäänyt ajatuksissaan toljottamaan - tällä kertaa lattiaa.
     "Sanoin sille suorat sanat, läimäisin kasvoille ja siitä lähti sota käyntiin. Lopulta pakenin paikalta rähjäisenä" musertava huokaus pääsi huuliltani ilmoille. "Musta silti tuntuu, et Oz ei luovuttanu vielä. Se kostaa vielä"
     Liam pysyi hiljaisena tiiraillen kiinnostuneena lattialautoja. "Sun stoorissa oli yks virhe"
     "Mikä muka?" kysyin äimistyneenä. 

     Poika katseli minua virneen kohotessa kasvoilleen. "Ei kaikki täällä sua vihaa. Vähiten mä. Niallki sanoi, kuinka mukava tyyppi oot" Sanat purkivat ahdistuksen kehostani ja tyyni tuulahdus rauhoitti ajatukseni. 

     "Kiitti Li" hymähdin hymyillen silmät loistaen. "Sulle on helppo puhua"
     "Elyse... Sä et saa menettää uskoa itteesi" Liam puhui pehmeästi katsoen silmästä silmään. "Sä oot upee ihminen. Eikä kukaan ansaitse tollasta kohtelua. Ozzy on idiootti. Sä et. Oot ihana, suloinen, syvällinen, höpsö --"
    "Joo, kiitti, eiköhän toi riitä" totesin äkkiä tiukasti. Silmäni alkoivat kostua, kun nousin ja käännyin ympäri. 

     "Sitä vaan, että... Mä kuuntelen sua aina" Liam sanoi, kun käännähdin katsomaan toista. Silmissään hohde, hän hymyili minulle hampaat vilkkuen ja katsoi perääni, kun viiletin pois huoneesta. 

    Nojasin seinää vasten. Kyynelistä oli tulossa parhaita ystäviäni. Lohduttomana antauduin taas epätoivon valtaan. Miten tässä elämässä oikein kuuluu toimia? Mikä takia meidät on luotu, jos elämän pitää olla näin hankalaa? 

***

Miten tässä on taas viikko vierähtänyt? No saitte nyt kerralla vähän enemmän luettavaa. Laittakaa ihmeessä kommentteja, kiitos!! :) hehhee... Sanon aina et 'nyt koitan jatkaa nopeemmin!' Miks se ei ikinä toimi? No kuitenkin, yritän taas parastani! :DD