Alone and afraid ~ 6

    Kattoon heijastui katulampun usvainen valo. Makasin selälläni hotellin kuhmuraisella sängyllä ja seurasin katseellani katon viivoja. Oli aamuyö. Kadulla oli hiljaista. Nostin käteni ilmaan ja kohotin niillä kohti kattoa. Veri, joka oli illalla vuodattanut haavosta pahaa oloa pois, oli kuivunut käsivarsiini. Haukottelin hetken, ennen kuin nousin ylös sängyn pohjalta.
     Lämmin vesi virtasi olkapäiltäni alas ja kasteli hiukseni. Shampoo valui viemäriin pikku hiljaa. Höyryävä vesi lotisi suihkukopin lattiaa vasten. Seisoin vielä hetken lämpimässä, ennen kuin olin valmis kohtaamaan kylmyyden, joka hyökkäisi kimppuuni, kun astuisin ulos suihkukaapista. Vedin henkeä ja nappasin nopeasti valkoisen hotellin nimellä koristetun pyyhkeen hartioilleni. Koko kylpyhuone höyrysi ja peili oli huurtunut. Tassuttelin pitkin huonettani jättäen vesiläikkiä ympäriinsä.
     Laukustani löysin vanhan leopardikuvioisen paidan ja siniset farkut. Niiden päälle vedin lämpimän hupparin ja tungin kengät jalkaani. Nappasin kaikki tärkeät tavarat, joita nyt voisin tulla tarvitsemaan tänään, taskuihini ja vedin hupun päähäni.

     Stadionilla kävi kova huiske ja kiire. Olimme ilmeisesti aikataulusta myöhässä, eikä toiseksi viimeistä keikkaa saanut viivyttää yhtään minuuttia tahallaan. Jouduin työskentelemään Ozzyn kanssa. Hän katsoi minua tummilla silmillään ja heilutteli huulikoruaan. Poika nojaili rennosti seinään katsellen kun minä raadoin.
     Lopulta sain tarpeekseni. "Et sä voi tehä mitään muuta kuin töllätä siinä, idiootti?!" kivahdin ja paiskasin paperikasan maahan. Valkoiset laput levisivät lattialle matoksi.
     Ozzy seisoi jo omilla jaloillaan ja asteli ylpeilevän näköisesti luokseni. Pienen hetken kaduin, että olin jäänyt hänen kanssa kahdestaan. Tuo pysähtyi metrin päähän minusta.
     "Mitä sanoitkaan?" Ozzy lähes kuiskasi karheasti.
     "Häivy siitä..." manasin ja jupisin listan kirosanoja.
     "Tuhma tyttö" Ozzy henkäisi ja läheni minua. Astelin sitä mukaan kauemmaksi, mitä lähemmäksi tuo hirviö tuli. Lopulta tömähdin seinää vasten.
     "Taidetaan olla pitkästä aikaa ihan kahdestaan..." Ozzy vei kätensä poskelleni ja siitä hiuksiini. Hän painoi huulensa kaulalleni ja mumisi jotain hiljaa.
     "Lopeta" ääneni petti, eikä hiusvahalta haiseva miehenalku reagoinut siihen mihinkään. Hän suuteli solisluutani. Yllätin itsenikin, kun kohotin polveni ja iskin tunkeilijaa jalkoväliin. Ozzy kyykistyi ja pujahdin karkuun. Pitkälle en kyllä yritykselläni pötkinyt, kun käteni väännettiin poliisiotteella selkäni taakse. Parahdin kivusta, kun vahvat kädet painoivat aamuisia arpiani.
     "Päästä mut pois!" huusin tuolle pää punaisena.
     "En päästä. Ja syytä sä saat miettiä itse" Ozzy murisi. "Mua sä et jätä noin vain"
     "Kukaan ei haluu olla tollasen väkivaltasen pellen kanssa!" huudahdin toisen korvaan ja jatkoin rimpuiluani.
     Silmänräpäyksessä ovi lennähti selälleen ja huoneeseen juoksi muutama mies. Huutoa kuului joka puolelta ja joku löi minuakin. Ozzy revittiin irti minusta. Tasapainoni oli tyystin kadonnut, enkä tiennyt kuusta tai maasta mitään. Hoipertelin seinän vierustalle hengittämään. Pitkä poika painoi Ozzya seinää vasten ja toinen blondi repi häntä pois Ozzyn luota. Äkkiä minun teki mieli oksentaa ja hapuilin seinää pitkin kohti ovea. Minusta tuntui, että se meni vain koko ajan kauemmaksi.

     Lopulta pääsin vessaan ja kaaduin pöntön päälle. Nojasin käsiini ja tunsin veren maun suussani. Hengittelin syvään ja kaivoin taskujani. Kyllä minä sen tänne jonnekin laitoin... Samassa esine osui käteeni.
     Metallinen terä kimalteli vessan valossa, kun painoin sen iholleni. Hiukseni sotkeutuivat kyyneliini ja liimautuivat naamaani. Veri tahri hihani, mutta kipu vei ajatukset muualle. Puoliksi makasin seinää vasten ahdistuksen painaessa keuhkoissani. Pääni valahti sivulle. Seinään lavuaarin alle oli kirjoitettu mustalla permanenttitussilla jotain. The truth. Niin. Totuus kirpaisee.
     Äkkiarvaamatta ovi aukeni narahtaen. Koitin vetää hihani nopeasti viiltojen päälle ja tunkea terää taskuuni. Mutta joku oli ehtinyt jo ensin.
     "Elyse!" joku huusi nimeäni, vaikka hänen kasvonsa olivat sentin päässä omistani. Maailma näytti sumealta, enkä erottanut tulijaa.
     "Puhu jotain!" ihminen toisti edessäni ja ravisteli minua. Haukoin happea suu auki ja yritin mumista jotain. Hetki hetkeltä maailma alkoi näyttää taas selvältä. Sitten tunnistin nuo ruskeat silmät, jotka tuijottivat minua herkeämättä.
     "Liam?" kuiskasin. Liamin ilme kirkastui ja hän syöksyi halaamaan minua. Tuo painoi minut vasten rintaansa ja puristi minua melkein tukehduksiin asti.
      Mutta hän oli lämmin. Ja vahvojen käsin sisällä tunsin olevani turvassa. Enkä häpeillyt, kun purskahdin itkuun ja hän keinutteli minua itseään vasten kuin pientä vauvaa.

    Huone oli harmaa ja ikkunasta tuleva valokin oli harmaata. Ajatukseni olivat synkkiä, mutta yksi ihminen toi valoa avaraan huoneeseen. Liam istui edessäni risti-istunnassa ja piteli käsiäni käsissäni.
    "Miksi?" tuon kysymys kaikui tyhjässä ilmassa ja sisälläni muljahti. En vastannut, en osannut pukea tunteitani sanoiksi. Liam katsoi minua kysyvästi. Purin huultani ja nyökkäsin. Liam katsoi minua luotettavilla ruskeilla silmillään. Hän toimi hitaasti ja kohotti käteni. Liam nosti hihaani hiljaa minun puristaessa silmäni kiinni.
     "Elyse" hento kuiskaus sai minut avaamaan silmäni. Liam tarkkaili minua välkkyvillä silmillään. "Tää ei ratkaise mitään" Miten hän osasi toimia aina oikein? Olisin kuvitellut, että hän olisi alkanut kyselemään ja olisin joutunut vuodattamaan koko elämän tarinani hänelle. Mutta ei. Hän siveli hellästi arpiani, joita ei saanut saippualla pois, ja pohti päästä sisällä itsekseen. Hetki tuntui uskomattomalta. Tuntui kuin hänen kosketuksensa parantaisi haavojani. Jokaisella sipauksella yksi viilto tuntui kevyemmältä.
      "Mä en oo ikinä ollut hyvä sanomaan mitään..." aloitin änkyttäen. Itku kuristi vieläkin kurkkuani, mutta pyrin pitämään sen loitolla. "Mutta musta tuntuu, että..." Liam nosti lämpimän katseensa minuun. "Että pystyn luottamaan suhun" ääni haihtui kuiskaukseksi. Nuorukainen puristi sormiani ja pieni hymy hiipi tuon kasvoille.
     Liam naurahti ja pudisti päätään. "Tuu tänne, höpsö" Niin kauan, kun vain saatoin muistaa, en ollut saanut niin tiukkaa halausta, kuin mitä tuo minulle soi. Vedin häntä lähemmäksi, välittämättä mistään. Ummistin silmäni. Hengitin hänen miehekästä tuoksuaan.
     Mutta sisällä nakersi pieni pelko. En halunnut menettää häntä. Halusin olla tässä ikuisesti. Tahdoin uppoutua hänen lauhkeisiin silmiinsä. Syventyä hänen lämpimiin halauksiinsa. Jäädä siihen. 
     Tunteet olivat aivan uusia minulle. En ollut tuntenut näin ennen. Mitä tämä on? 
   
     Tähdet lostivat pilvettömällä taivaalla. Tuuli oli laantunut. Seisoin parvekkeella ja pidin käsiäni ristissä rinnallani. Äänet olivat hiljentyneet kaupungissa.
     Hätkähdin, kun kuulin puhelimeni soivan ärhäkkäästi sisällä. Viimeinen vilkaisu maisemaan, ennen kuin käännyin ja painoin parvekkeen oven kiinni. Nappasin soivan kapineen ja vastasin sen enempää miettimättä tuntemattomaan numeroon.
     "Elyse! Elyse!" joku toisti nimeäni taustalla. Rypistin otsaani istuessa sängylleni.
     "Haloo? Kuka siellä?" huhuilin puhelimeen, mistä kuului pelkkää kohinaa.
     "El, älä --" huutava ääni katkaistiin ja puhuja muuttui. Kavahdin pöytälampun valossa, kun tunnistin uudemman puhujan. "Hyvää iltaa, rakkaimpani" Ozzy maaritteli.
     "Kuka se toinen oli?" ärähdin vastaan.
     "Ai se äskeinen sekopää?" Ozzyn nauru kaikui kännykästäni pimeään hotellihuoneeseen. "Se oli pieni ystävämme. Ja jos haluat, että tämä lauleskelee lavalla vielä huomennakin ehjin nahoin, sinun kannattaisi nyt kuunnella tarkasti"
      Hengitykseni katkesi. "Mitä hittoa? Onks Liam siellä?!" huusin puhelimeen ja ampaisin seisomaan. "Ozzy sä senkin sika mitä oikeen --"
     "Otapa nyt ihan rauhallisesti" karhea ääni rauhoitteli. Miten tässä tilassa voisi muka rauhoittua? "Jos tahdot, etten tee mitään rakkaalle Liamillesi, sinun olisi parasta tulla huomenna heti seitsemältä stadionin takaoville. Sinuna katsoisin tarkkaan, että olet ajoissa. Muistat varmaankin, mitä viimeksi tapahtui..."
     "Oz!" kiljuin epätoivoisena, kunnes muistin, että oli keskiyö ja ihmiset tahtoivat varmaankin rauhaa ja hiljaisuutta. "Uskallatkin koskea siihen" sähähdin.
     "Nähdään siis huomenna, tasan seitsemältä"
     Olin muutaman sekunnin hiljaa. "Selvä. Stadionin takana"
     Ozzy räkätti toisessa päässä. "Näin on tyttönen. Rauhallisia unia" ääni sanoi imelästi, ennen kuin yhteys katkesi.

     Sydämmeni läpätti äänekkäästi. Voiko hän oikeasti tehdä tämän? Pimeässä hotellihuoneessa tunsin oloni yhtäkkiä hyvin araksi ja pelokkaaksi. Käperryin peiton alle farkut jalassa ja piilotin kasvoni tyynyyn. Päässäni pyöri vain kaksi ihmistä. Kaksi vihollista. Olivatko he juuri nyt vastakkain jossain kujan kulmalla, murhan himoinen katse silmissään? Sitä en tiennyt. Enkä tiedä, olisinko halunnutkaan.
     Huoneessa oli hiiren hiljaista. Jostain kaukaa kuului aavemaisia askelia. Käperryin yhä syvemmälle sängyn pohjalle toivoen, että hän oli turvassa. Silmäni sulkeutuivat hitaasti. Ja hetki hetkeltä, yö laskeutui hiljaa ylleni.

***

Jee, sain jatkettuu jo nyt!! :DD
Mut tais tulla vähän sekava luku, vai mitä sanotte? Laittakaa kommenttia, kiitos :)