Alone and afraid ~ 5

    Ulkona satoi. Ikkunasta paistoi harmaa maisema ja sää näytti vähintään yhtä masentuneelta, kuin minäkin. Kyyneleet olivat kuivuneet poskilleni ja ikkunan lasia pitkin matkaavat sadepisarat saivat oloni vain huonommaksi.
    Vedin syvään henkeä ja suljin silmäni. Päästin ilman pois keuhkoistani hitaasti ja nousin seisomaan. Katsoin vielä hotellin ikkunasta sateiseen kaupunkiin. Ihmiset juoksivat sadetta karkuun koittaen pysyä kuivina. Autojen pyyhkijät heiluivat tasaiseen tahtiin ja liikennevalon vaihtuessa vihreäksi, ne lähtivät kaahaamaan eteenpäin.

     Hiukseni olivat takussa ja roikkuivat elottomina olkapäilläni. Huulet olivat kuivuneet. Poskilla ei ollut mitään väriä. Kasvot olivat kalpeat - näin oli ollut jo monta viikkoa. Tummat silmänaluset kaipaisivat pikaisesti valokynää. Katseeni pysähtyi tummiin silmiin.
    Silmät tuijottivat takaisin. Niissä ei ollut eloa, sitä tavallista loistetta. Elämänilo oli niistä kaikonnut. Väsyneenä käännyin pois peilistä. Oliko enää mitään jäljellä, jos ei itseään pystynyt silmiin katsomaan? 

    Liam käveli minua vastaan areenan käytävällä. Niall nauroi niin kovaäänisesti, että minuun koski. Milloin olinkaan viimeksi nauranut? En edes halunnut ajatella sitä.
    Pidin pääni alhaalla ihan viimeiseen asti. Pidätin hengitystäni ja nostin katseeni. Kaksi lyhyttä sekuntia ja he olivat takanani. Käännyin kulmasta pihalle ja juoksin portaat alas.
 
    Nojatessani jäätyneeseen kaiteeseen, ajatukseni harhailivat. Ne ruskeat silmät... Miten niin lyhyt vilkaisu voi aiheuttaa näin mittaavan reaktion? Suljin silmäni ja ajattelin häntä. Kiertelemättä ja kaartelematta annoin itseni syventyä aiheeseen.
     Yhtäkkiä kuulin hiljaisen äänen. "Elyse" Joku sanoi voimakkaammin. Pyörähdin ympäri ja mittailin katseellani nuorukaista.
    "Liam? Mitä sä täällä?" Koitin taikoa kasvoilleni hymyä - aikaansaannokseni oli surkea.
    Liam käveli vierelleni ja katsahti alhaalla virtaavaan tummaan jokeen. Vakavalla vilkaisulla hän viesti, ettei tullut kyselemään kuulumisia.
    Nypin kynsiäni hermostuneena ja pidin katseeni visusti poissa noista silmistä.
    "Elyse!" Liam murahti, kun jätin hänet huomiotta. "Mistä mä oon jääny paitsi?" Laskin käteni sillan kaiteelle ja pyörittelin peukaloitani.
    "Et mistään - tietääkseni" vastasin hiljaa katsellen usvaista taivasta.
    "No minkä takia sä et enää juttele mulle?" vanhempi poika kysyi otsa kurtussa.
    Olin pitkään hiljaa. Purin huultani ja käänsin pääni empien. Vähitellen uskalsin kääntää pääni kokonaan sivulle. Syvän ruskeat silmät - aina yhtä lämpimän ja ystävällisen näköiset - tarkkailivat liikkeitäni. Katseemme kohtasivat. Laskin käteni kaiteelle. Äkisti se kosketti toista lämmintä kättä.
    Ei siinä käynyt niin kuin kirjoissa ja elokuvissa. Välillämme ei kulkenut minkäänlaista sähkövirtaa tai kipinää. Se oli tavallinen hento hipaisu. Katse sen sijaan oli intensiivinen, mikä sai vatsani heittämään volttia. Kuitenkaan mitään yliluonnollista ei tapahtunut.
     "Sä siis olit sairaalassa?" kysyin epävarmasti. Liam nyökkäsi.
     "Ja Ozzy..?"
     "Meille tuli pientä erimielisyyttä... Se kai menetti hermonsa ja..." Liam kierteli aiheen ytimestä,
     "Löikö se sua?" tuijotin häntä painostavasti.
     "Joo"
     "Löitkö sä sitä?"
     "Joo"
     "Liam!" tuhahdin ja käännyin pois päin. Hengittelin hetken rauhallisesti ja pyörittelin sormiani.
     "Ei sille pahasti käyny... Jos sä sitä huolehdit" Liamin äänestä huokui inho ja turhautuneisuus. Tiirailin 'et oo tosissas' -ilmeellä häntä.
     "Se on viimeinen asia maailmassa, mitä teen" totesin painokkaasti. Jostain kuului pieni ääni. Liam kaivoi puhelimensa takataskustaan ja näpytteli tovin, ennen kuin tunki kännykän takaisin samaan paikkaan.
     "Sori" Liam sanoi ja väläytti nopean hymyn anteeksi pyynnöksi. Kuka pyytää anteeksi, että lähettää viestiä? 
     "Ja ei mullekaan pahasti käynyt. Andy ja muut vaan oli huolissaan ja käväisin tarkastuksessa niiden mielenrauhan takaamiseksi" hän selitti.
     "Ootko muuten puhunu Ozzyn kanssa?" utelin tuolta katsellen häntä kulmieni alta.
     Liam nojautui selkä kaidetta vasten ja laittoi kätet ristiin rinnallensa. "No eipä oo paljon herraa näkynyt" hän kohautti kulmakarvojaan. "Entä sä? Onko kyseinen supermies tullu vastaan?"
     Liamin sanat jäivät ikävästi roikkumaan ilmaan. Katseeni kierteli ympäröivässä ilmassa. Sumu alkoi kohota joelta kaduillekin illan lähentyessä. Pilvet kiitivät taivaalla ja tuuli pörrötti hiuksiani.
    "Elyse?" tuo kysyi hiljaisuuden vain pitkittyessä. Huomaamattani olin hiljentynyt ajatuksiini ja yskäisin nolostuneena.
    Kaikki kipu palasi luokseni yhtenä ryöppynä. Kaikki mitä Ozzy oli minulle tehnyt. Kaikki mitä hän oli sanonut. Kaikki se satutti. Niin henkisesti kuin fyysisestikin.
    Nostin katseeni noihin ruskeisiin silmiin. Tuijotin kostuneilla silmilläni ylöspäin ja nielaisin hiljaa.
    "Joo" Lyhyt vastaus kiiri ilmoille ja seisautti Liamin paikoilleen.
    "Onko se puhunu jotain musta?" Liam uteli.
    Vastaus oli helppo: Kyllä, haukkui sinut lyttyyn. Tai ei hän oikeastaan ollut sinusta puhunut. Ei hän kenestäkään puhu. Ei hänellä ole siihen aikaa. Tahtoo vain satuttaa minua ja upottaa mahdollisimman syvälle.
     Niin, siellä minä olin. Syvällä. Pimeässä. Eksyksissä. Yksin. Eivätkä nuo suloisen ruskeat suklaasilmät asiaa paljon auttanut.

     Ihmisiä tuli ja meni. Kahvilan ovi kävi koko ajan. Mutta me istuimme syrjäisellä kulmasohvalla vastakkain. Edessäni oleva kaakao kermavaahdolla höyrysi. Liam ryysti mustaa kahvia tumman vihreästä mukistaan. Pöydällä oli lisäksi kaksi suklaakarkkia, jotka kuuluivat juomiin. Ulkona satoi - mikä yllätys!
     Liam nosti kasvonsa ja katsoi suoraan minuun. "Jos sä et sano sille mitään, voit olla varma, että mä kyllä sanon" tuo uhkasi.
     "Älä hätäänny. Mä hoidan sen" ajattelin Ozzyn kasvot Liamin viereen. Ozzy oli muutaman vuoden vanhempi, muttei hän komeudessa voittanut.
     "Mitä ajattelit sanoo sille..?" Liamin olisi tehnyt mieli kutsua entistä poikaystävääni jollain haukkumanimellä. Soveliaasti hän kuitenkin tyytyi sulkemaan suunsa. Idiootti olisi sopiva kutsumanimi...
     Huokaisin syvään ja otin kaakaomukin varovasti käteeni hörpäten kuumaa juomaa. Se poltti suutani ja laskin juoman takaisin entiselle paikalleen.
     "Sen kun tietäis..." mumisin hiljaa. Katselin vaitonaisena ikkunasta kadulle. Ihmiset suojautuivat sateelta ja piilottelivat huppujensa alla.
      Yhtäkkiä kylmä käsi kosketti kämmentäni. Säpsähdin katsomaan kättäni. Samassa olin jo vetänyt ranteeni piiloon. Refleksini eivät pettäneet minua - mutta pelkäsin silti pahinta. Oliko hän nähnyt ne? Mieleni valtasi ahdistus ja päässä kieppui. Liam tuijotti minua kysyvästi, mutta huoli paistoi katseen läpi. Katsoin pois päin murheellisena. Piina sisälläni vain kasvoi. Kulautin lämmintä kaakaota kurkkuuni. Maku oli ehkä hieman liian makea minun makuuni.
     "Elyse" Liamin pehmeä ääni sanoi. Käännyin kankeasti katsomaan häneen. "Onko kaikki hyvin?" Jämähdin paikoilleni. Käteni valuivat pöydän alle syliini. Puristin hihojani ja piilotin käsivarret kämmeniini asti. Käperryin pieneen kehään ja kohotin katseeni ja silmäilin toisen kasvojen eleitä.
     "On" ääneni jäi kurkkuun ja jouduin yskimään saadakseni sen taas takaisin. "Miksi ei olisi?" kysyin tekohymy kasvoillani.
     "Vaikutat vähän jotenkin..." Liam katsoi minua huolestuneena, kuin voisin pyörtyä tähän paikkaan. Vilkaisin kahdeksaa näyttävää seinäkelloa. Join kaakaoni loppuun ja nousin tuolista. Miehenalku tuijotti minua valloittavasti.
     "Mihin sä oot lähdössä?" Liam kysyi 'loukkaantuneena'.
     "Hotellille" sanoin ja otin takkini tuolin selkämykseltä. Puin sen ylleni toisen noustessa seisomaan kolauttaen päänsä sitä ennen lamppuun. Liam naurahti nolostuneena ja hieroi takaraivoaan.
     "Mä tuun saattamaan"
     "Jos selviät hengissä ulos asti" sanoin huvittuneella äänensävyllä.

     Hotellin edessä loisti keltainen kyltti. Sipsutin pojan perässä aulaan ja laskin hupun päästäni.
     "Loppuukohan tää sade koskaan?" Liam kysyi retorisesti. "No, jos Lontoossa olis sit taas vähän parempi sää..." puhe muuttui yhä ennemmän mutinaksi loppua kohden.
     "Niin. Mut täytyy tästä mennä" sanoin hermostuneena. Ozzy. Olisiko hän odottamassa huoneeni edessä? Pelkkä ajatuksin sai kylmät väreet kulkemaan selässäni.
      "Mihin sulla noin kiire on?" Liam ihmetteli otsa kurtussa.
      "Ajattelin mennä aikasin nukkumaan vaan" kerroin pelon kalvaessa sanojen takana.
      "Okei, no nähään varmaan huomenna ennen keikkaa" Liam pitkitteli tahallaan tilannetta.
      "Joo. Moikka Li" sanoin, heilautin kättäni ja aloin harppoa hissille päin. Kunnioittavat kaksi askelta pääsin pakoon, kunnes käteeni tarrattiin.
      "Unohdit jotain" Liam kuiskasi. Hän katsoi kasvot lähellä omiani silmiini ja kaivoi taskustaan jotain. Tuo nosti suklaakarkin, jonka olimme saaneet kahvilasta, eteeni. Nappasin sen hänen kädestään Liamin virnistäessä leveästi. En voinut estää hymyn nousemista kasvoilleni.
       "Kiitti" naurahdin ja läpsäisin toista olkapäälle. "Nähdään"
       "Nähdään, suklaahirmu" Liam sanoi ja kohautti toista kulmaansa. Kävelin takaperin hissille päin ja katselin tuon perään. Käännyin painaakseni hissinappulaa.
       Liam oli ehtinyt jo hotellin ovelle. Hän katsoi minuun koko aulan halki. Olimme seisahtuneet paikoillemme. Liam virnisti leveästi - hymy ulottui melkein korviin - ja vinkkasi silmäänsä. Sitten hän hölkkäsi sateeseen vetäen takin päänsä suojaksi.
 
     Silloin en vielä tiennyt, mitä tuo merkitsi. Tai mitä se tulisi merkitsemään. En osannut enteillä, kuinka paljon se muutti elämääni loppujen lopuksi. Silloin tuo oli vain pikainen silmän vinkkaus, joka levitti hymyn kasvoilleni.

***

Ohhoh, nyt on taas kulunut viikko, ennen ku sain mitään tekstiä... :)
No kouluun oon palannu taas ja lomat lomailtu. 

Tais tulla aika synkkä luku tästä, mutta mitä piditte? Laittakaa kaikenlaista kommenttia tulemaan :)