Alone and afraid ~ 5

     Taivaalla vaeltelivat harmaat pilvet näyttivät uhkailevan sadetta. Ei se keikkaa pilaisi - olihan ennenkin poikien keikalla tullut vettä kuin saavista kaataen - mutta se tietäisi sitä, että minä joutuisin homentumaan sisällä.
     Olin uppoutunut syvälle ajatusten salaperäiseen maailmaan. Ne kiertelivät Ozzyssa ja hänen kavereissaan, kotona ja suklaassa.
     Hätkähdin ja sydämmeni löi kolme kertaa ylimääräistä, huomatessani pitkän hahmon ilmestyvän viereeni. Jouduin haukkomaan henkeäni, kun tuttu nuorukainen tuli alas viereeni.
     Liam hymyili lämpimästi, mikä sai minut kääntämään kasvoni maahan. "Mitä sä täällä yksin?" ruskea silmäinen kysyi pehmeällä äänellään.
     Kohautin olkiani - kenen kanssa muka olisin? Olen aina yksin... Liam heilutteli jalkojaan ja kopautteli ruskeilla nahkaisilla kengillään lavan reunaa.
     "Mitäs sä pohdiskelet täällä?" Liam kysyi naurahtaen. Kuuntelin, kuinka nauru hyppeli ilmassa ja katosi sitten taivaisiin.
     "Vähän kaikkea..." vastasin yksinkertaisesti. Liam kohotti kätensä ja kääntyi pois päin minusta. Aivastus pärskähti hänen huuliltaan ja nuorukainen pyyhkäisi nenäänsä.
     "Sori" Liam yskäisi ja sai minut hymähtämään huvittuneena. "Niin jos jatketaan... Mitä esimerkiksi?" Minulta meni hetki, ennen kuin muistini palautti mieleeni, mistä olimme äskettäin keskustelleet.
     Katselin huomaamattomasti Liamin kasvoja. Silmät loistivat kirkkaina, mutta tummat silmänaluset viestivät väsymyksestä, eikä suu jaksanut höpöttää koko aikaa. Päätin, etten vaivaisi häntä pikku huolillani, vaan keksisin jotain piristävää.
     "Suklaata" vastasin hymyn kohotessa huulilleni.
     "Suklaata?" Liam hörähti ja repesi sitten nauruun. "Mitä suklaasta? Pohditko sitä, että mitä teemme, kun suklaa loppuu seitsemän vuoden päästä, vai suunnitteletko, missä välissä voit käydä ostamassa suklaata itsellesi?"
     Liamia ei suotta kutsuttu bändin isähahmoksi. Hän sai hymyn huulille jo pelkästä olemuksestaan.
     "Mm... Vähän molempia" sanoin ja käänsin kasvoni taas pois päin. "No mites sä? Syötkö sä suklaata?"
     Liamin kasvoilla oli epäuskoinen, huvittunut ilme. "Sä kuvittelet, että mä en syö suklaata vai?"
     "En mä sitä --"
     "Rakastan suklaata!"
     "Hyvä. Niin mäkin" sanoin hymyillen.
     Yhtäkkiä hiljaisuus ympäröi meidät. Miehenalku katseli lempeästi kasvojani, mikä ahdisti minua kummalla tavalla, vaikka tiesin harvinaisen hyvin, mistä se johtui. Käänsin pääni maahan ja annoin hiusten valua verhoksi kasvojeni eteen. Liam kaikesta päätellen huomasi mielialani äkillisen muutoksen ja rupisti muuten niin sileän otsansa.
     "Hei, mitä nyt?" kuulin hänen äänensä lähempänä ja nosti kasvoni ylös.
     "Ei mitään" sanoin ja nousin sitten kömpelösti seisomaan. "Eikö sun pitäis olla harjottelemassa?"
     Liam katsoi minua hieman kummissaan ja nousi sitten ketterästi seisomaan. "Ei, me käytiin kaikki oleellinen läpi päivällä" Lähdimme kävelemään molempien johdosta kohti takahuoneita. "Pitäis kai vaan tankata vähän keikkaa varten" Liam puheli.
     Pysähdyin äkisti käytävällä. "Hei, mä... Mun pitää käydä hotellilla vielä ja..." sopersin toivottoman kuuloisesti. "Voitko sanoa muille, että tuun ennen seittemää takaisin?"
     Liam kohautti olkiaan ja näytti myöntyneeltä. "Mitä siellä on?" hän kyseli hämmästyneenä.
     "Unohdin lompakkoni sinne" valhe putkahti suustani luonnollisesti. "Käyn hakemassa sen"
     "Ahaa... No voinhan mä sanoa muille..." Liam vaikutti hieman epäröivältä.
     "Kiitti" sanoin tekohymy kasvoillani. Käännyin empien ympäri ja lähdin kävelemään pois päin.
     "Ja jos käyt kaupassa, nii tuo suklaata!" kuulin tuon huudon vielä takanani. Se sai kummalla tavalla hymyn huulilleni.
     "Varmasti!" huikkasin hänen peräänsä, ennen kuin pujahdin ovesta viileään ulkoilmaan.

     Ilta oli pimentynyt ja kävelin verkkaisesti pitkin pääkatua. Kujilla vilistävät rotat saivat minut värähtämään, eikä asiaa auttanut, että taivaalla möllötti hohtava täysikuu. Se teki hetkestä vielä vain aavemaisemman.
     Jostain kauaa kuului poikien huutoa. Joku jengitappelu varmaan. Yritin ajatella laukussani keikkuvaa minttusuklaalevyä, jonka kohta saisin jakaa sen yhden nuorukaisen kanssa.
     En olisi kestänyt nähdä Ozzya - siksi karkasin hotellille. Tiesin pojan olevan vielä areenalla, kellokin oli vasta hieman yli kymmenen. Keikka oli juuri loppumaisillaan.
     Yhtäkkiä poliisiauto kaahasi tiellä ohitseni valot vilkkuen äänekkäästi. Olin saada sydänkohtauksen ja jouduin hengittelemään rauhallisesti hetken.
     Samassa minut valtasi ikävä tunne. Joku tuijotti minua. Käänsin katseeni nopeasti tielle. Ei mitään. Pääni heilahti toiselle puolelleni. Tummiin pukeutunut mies tiiraili minut kulmiensa alta. Hän istui mukavasti korituolissa kadun reunalla, olutpullo toisessa kädessään ja hiipumaisillaan oleva tupakka huulillaan. Harmaa savu leijuili ulos hänen suustaan.
     Värähdin ja pyyhälsin taas matkaan. Puristin laukkuni hihnaa kädelläni ja kävelyni kiihtyi joka askelleella. Pysähdyin liikennevaloihin vasten tahtoani. Katu oli hiljainen, mutta kaukainen moottoripyörän ääni sai minut odottamaan kiltisti vihreää valoa.
      Katulamppu vilkkui häiritsevästi ylläni ja hermostuneena naputin kenkääni asvalttiin. Valo vaihtui samassa, kun meinasin todellisesti saada sydärin.
     Puhelimeni pirahti soimaan ja se meinasi todella tappaa minut. Olin muutenkin varuillani koko ajan, eikä asiaa auttanut äkkinäiset äänet.
     Kaivoin kännykkääni laukusta sydän pamppaillen vieläkin ja näpäytin 'vastaa' -nappulaa. Laitoin puhelimen korvalleni, samassa kun singahdin tien yli.
     "Haloo?" huhuilin, kun toisesta päästä kuului vain rätinää. "Hei? Onko siellä joku?!" kysyin kovempaa.
     "Elyse?" tumma miesääni kysyi.
     "Niin?" henkäisin hämilläni jatkaessa matkaani kohti areenaa, joka näkyi jo mäen päällä.
     "Älä nyt hätäänny, mutta ystäväsi on joutunut sairaalaan" ääni kuulosti yhä tutummalta ja erotin vahvan aksentin puheesta. "Hänelle ei käynyt hirveän pahasti, mutta sun kai pitäisi tulla tänne... Ozzy ja Jan haluu puhuu sun kanssa..."
     "Niall, siis kenestä sä puhut?" olin tunnistanut yhtäkkiä nuorukaisen äänen.
     "Liam. Se joutus tappeluun kadulla" Niall huokaisi.
     "Mitä?!" huudahdin ja pysähdyin paikoilleni pimeällä kadulla. "Mihin tapeluun? Häh, eiks teil pitäny olla keikka? Missä te -- " kysymykset vain pulppusivat suustani.
     "Tappeluun Ozzyn kanssa. Kummallekaan ei käyny pahasti, mut sun kannattais varmaan tulla tänne. Lähetän jonkun hakee sua, ootko hotellilla?" Niall puhui tyynesti, vaikka minun sisälläni keihui.
     "En, itse asiassa oon kohta areenalla. Voin tulla metrolla. Joo, nähään kohta" Niall tuskin kuuli viimeisiä sanoja, kun suljin puhelimen ja kiirehdin metroasemalle.

     "Mitä sä oikein ajattelet?!" huusin pidemmälle pojalle edessäni. Olimme hotellilla. Liam makasi sairaalan valkoisella sängyllä silmät ummessa.
     Ozzyn silmät taas leiskuivat raivosta, eikä asiaa auttanut, että minä vaahtosin hänelle tuon teoista.
     "No mitä?! Se kävi päälle!"
     "Joo, niin varmaan! Ja sä sitten jatkoit"
     "Payne on idiootti..."
     "Ootko sä juonut?"
     "Mistä lähtien sä oot alkanu välittämään?!" Ozzy astui vielä lähemmäksi minua. Katsoin häntä vihaisena silmiin ja vedin henkeä. Kuin rohkaisuksi.
     "Mistä lähtien sä oot alkanut hakkaamaan ihmisiä?" vastasin kysymykseen kysymyksellä.
     "Ei kuulu sulle"
     "Kuuluupas! Liam on mun ystävä!"
     "Ja mä en ole vai!?" Ozzyn vastalauseet saivat vihan oikein leiskumaan sisälläni. Tyhjässä huoneessa ei ollut ketään ja sain huutaa ihan vapaasti. Toivottavasti seinät vain olisivat äänieristetyt...
     "Sä oot idiootti" tuuppasin miestä taakse päin.
     Ozzy katsoi minuun. Hän lähestyi askel askeleelta minua. Isku kasvoilleni, kivuliaita sanoja ja hetkessä makasin maassa.
     "Älä" vingahdin heikosti. Kyyneleet kastelivat kasvoni ja poskessa sykkivä kipu sai minut sulkemaan silmäni.
     "Turha luulla, et tää oli tässä. Mä palaan vielä" Ozzyn karhea ääni kuului heikosti korviini, ja oletin hänen lähtevän pois, jättäen minut nojaamaan voimattomana hotellin kylmää seinää vasten.

     Heräsin. Valo pakotti silmäluomeni aukenemaan. Räpyttelin silmiäni väsyneenä. Olin yhä hotellissa. Toisesta huoneesta paistoi valo, mutta muuten oli pimeää. Nousin haparoiden ylös ja hoipertelin makuuhuoneeseen. Istuin sängylle ja vältin katsomasta itseäni peilistä. Ulkona oli vielä pimeää ja digitaalinen kello hotellin yöpöydällä paljasti kellon lähenevän viittä aamuyöllä.
     Pöydällä kiilsivät pienet sakset. Jollain ihmeellisellä tavalla ne huokuttelivat minua ottamaan ne käteeni. Tuijotin voimattomana viattomia saksia. Miltä tuntuisi verta tihkuva viilto ranteessani? Huokaisin ja käänsin pääni pois päin. Tuollaista ei saisi edes ajatella. Viilto kädessäni, joka veisi ajatukseni muualle. 
     Ennen kuin huomasinkaan, olin tehnyt päätökseni. Ei kai se nyt niin kauheaa voinut olla. Tartuin saksiin ja suljin silmäni. Kyynel tipahti väistämättä poskelleni. Sitten vedin pienen viiloon ranteeseeni. Verta ei tullut.
     Ozzyn ilkeät kasvot pyörivät päässäni ja se sai minut vetämään uuden, nyt syvemmän viillon. Kipu vihlasi kättäni ja purin hammasta.
     Mutta kipu tuntui vain hyvältä. Vedin uusia viiltoja ja ne tuntuivat aina vain paremmilta. Käteni sotkeutui vereen ja lopulta heitin sakset pöydälle ja painoin ranteeni tyynyyn. Kellahdin sängylle mahalteni ja painoin kasvoni tyynyyn.
     Hitaasti vaivuin syvään tiedottomuuteen.

     Päivät lipuivat ohitse.
     Matkasimme Las Vegasista ympäri Amerikkaa. Olin koko ajan väsynyt - se johtui osaltaan myös aikaerosta -, eikä asiaa parantanut se, että Ozzy oli koko ajan kimpussani. Välillä hän hakkasi, uhkaili, välillä yritti vetää minut sänkyyn. En antanut periksi, vaan jaksoin puollustautua, vaikkakin voimat siihen alkoivat olla pikku hiljaa vähissä.
     Liamkin oli muuttunut. Toisaalta hän viettää aikaa kanssani, juttelee mukavia ja heittelee vitsejä, muttei koskaan halua puhua mistään vakavemmasta. Ozzyn nimi on kielletty sana.
     Asiat olivat siis ihan hyvin. Tai no, miten sen nyt ottaa. Jos tarkkoja ollaan kaikki oli pielessä. Suoraan sanoen päin helvettiä.
     Ranteeni eivät olleet kaunista katseltavaa. Ihmettelin, ettei kukaan ollut vielä huomannut niitä. Ei Ozzy, eikä Liam. Tai sitten he eivät vain sanoneet mitään.
     Kuitenkin minun oli ihan hyvä olla. Silloin kun en ollut yksin. Kun olin yksin, veri pulppusi ranteistani ja kyyneleet pitivät kilpajuoksun olympiakisoja kasvoillani.

     Taas yksi keikka alkamassa. Kiharapehko ilmestyi kulman takaata ja käveli minua kohti. Samassa tutumpi henkilö tuli hänen vierellensä pää maassa. Liam.
     Pujahdin äkkiä kulman taakse ja odotin, kun pojat menivät oleskelutilaan. Jäin sivummalle katselemaan heitä.
     Harry hyppäsi sohvalle niin, että tomu lensi. Liam veti paitansa pois päänsä yli. Hengitykseni jäi kurkkuun, kun tuijotin tuon paljasta kroppaa. Kuinka monta kertaa viikossa täytyy käydä salilla, että saa tuollaisen vartalon? Kymmenen ei riitä... Kuola varmaan valui leukaani pitkin. Heräsin pienestä kuplastani ja tipahdin takaisin maan pinnalle.
     Kun sain katseeni pois tuon vatsalihaksista, näin hänen kasvoillaan kärsivän ilmeen. Koitin kuunnella, mitä hän puheli ystävälleen.
     "Ei se voi olla... Harry, mitä mun pitää tehdä? Auttaa vai jättää kokonaan huomioimatta?"
     "Ei se niin hankalaa ole"
     "Mut se ei oo ainut!" En oikein saanut kiinni, mistä he juttelivat, joten siirryin hieman lähemmäksi kuullakseni paremmin. Nojauduin seinää vasten ja tunsin olevani kuin salapoliisi.
     "Sä et tajuu!" Liam huusi. Äänestä huokui sekä viha, että turhautuneisuus.
     "Mitä sä sille jätkälle sit oot sanonu?" Harry kysyi ja samassa kuului kolahdus. Teki mieli kurkistaa huoneeseen, mutta se olisi ollut liian riski altista.
     "Se kävi päälle Las Vegasissa, eikä oo kattonukaan muhun enää sen jälkeen". Pidätin hengitystäni. Olisiko mahdollista, että he puhuivat Ozzysta?
     "Entä se tyttö... Mikä sen nimi nyt - Elyse!" Kavahdin, kun kuulin Harryn sanovan nimeni. Painauduin yhä tiiviimmin seinää vasten.
     "Mitä siitä?" Liam tiuskaisi.
     "Eiks sun pitäis puhuu sen kanssa?" Harry mutisi.
     "Katotaan keikan jälkeen" Yhtäkkiä kuulin askeleita käytävältä. Joku oli tulossa. Nousin nopeasti seisomaan ja pingahdin juoksuun toiseen suuntaan. Hidastin kulmassa ja kipitin sitten rappuset alas alempaan kerrokseen.
                                                                                 ***** 

Oon niin pahoillani... Taas kesti ihan sika kauan. No nyt on loma, joten koitan kirjotella ahkerammin :) Laittakaa kommenttii, kiitos :)