Alone and afraid ~ 4

    Käytävällä vilahti tuttu hahmo. En viitsinyt huutaa hänen peräänsä, mutta kipitin sitäkin vikkeläämmin ja sain hänet kiinni nopeasti. 

    "Liam" henkäisin hänen kääntyessään hämmästyneenä minuun päin. Kummastunut katse vaihtui lämpimään hymyyn hänen nähdessään minut. 

    "Nii, että halusin vaan kiittä sua siitä..." sopersin nopeasti - toivoen, että hän sai sanoistani selvää - ja koitin hymyillä. 

    "Ei mitään" ruskeat silmät ja valkoinen hymy - kuva sai sydämmeni lyömään yhden ylimääräisen lyönnin. "Apua löytyy milloin vain". Liam vinkkasi silmäänsä iloisesti.
    "Joo" vilkaisin rannekelloani ja huokaisin. "Pitäis sitä taas lähteä..." 

    "Just ku ehtis tottua tähän, niin joutuu matkustamaan seuraavaan paikkaan. Vaikka onhan se toisaalta vaihtelua, ei kyllästy ainakaan" Liam suojeli meitä kiusallisilta hiljaisuuksilta ja piti keskustelua yllä. Minä en oikeastaan olisi keksinyt mitään puhuttavaa, ajatukseni olivat aivan muualla. 

    Kävelimme yhtä matkaa takapihalle, ja Harry ilmestyi viereemme ja pihalle alkoi tulvia väkeä. Liam katosi johonkin toiseen autoon ja minut ohjattiin tummaan taksiin. 

    Matka lentokentälle oli minun osaltani hiljainen, katselin ohitse vilahtavia maisemia ja ajatukseni lentelivät asiasta toiseen. 

    Seuraavana kohteena olisi Las Vegas, taas sadat tuhannet uudet kiljuvat fanit... En ollut koskaan ennen vieraillut kyseisessä kaupungissa - mietin, olivatko vilkkuvat valot, jäätävän kokoiset casinohuoneet ja Elviksen biisit totisinta totta, vai vain jotain mielistelyä.

    Mitä enemmän ajatuksiini uppouduin, en voinut enää estää Ozzyn ajattelua. Toivoin, etten joutuisi kohtaamaan Ozzya muutamaan päivään, mutta toisaalta halusin saada selvitettyä asian. Pohjimmiltaan en kuitenkaan olisi halunnut nähdä miehenalkua enää ikinä. Miten hän voi tehdä jotain sellaista? Tai ehkä minä ansaitsin sen... 

     Taksi pysähtyi keskeyttäen ajatustuokioni ja nousin takapenkiltä kahden muun miehen tavoin. Lentokentän pääporteilla oli järjettömästi porukkaa, joten meidät ohjattiin sivuoville. 

    Uuvuttavan lentokentän jälkeen pääsimme vihdoin pienkoneeseen ja valitsin paikan koneen takaosasta ikkunan vierestä. Ulkona oli kyllä jo pimeää, mutta kaupungin valot näyttivät hienoilta, ennen kuin sukelsimme pilveen ja valot jäivät maan kamaralle. 

    Upottauduin kirjaani, vaikka suurin osa matkaajista olivat vaienneet unten maille. En pystynyt nukkumaan koneessa ja kuulokkeeni olivat sotkussa kassin pohjalla, joten tyydyin pokkariini. 

    Hänen suklaan ruskeat silmänsä pitivät katseensa kiinni omissani. Sivuilta kuului kaupungin hälinää, mutta siinä tilanteessa millään ei ollut väliä...

    "Elyse?" kaukainen ääni häiritsi lukuhetkeäni. "Elyse!" Kuului kovempaa ja säpsähdin takaisin nykymaailmaan. Katsoin ruskeita silmiä vierelläni. 

    "Etkö saa nukuttua?" minun kesti hetken tajuta, että Liam istui vieressäni. Kirjan päähenkilöt seikkailivat vielä silmissäni, mutta työnsin ne taka-alalle. "Haloo?" nuorukainen naurahti. 

    "Ai siis mitä?" tunsin poskieni hehkuvan, kun laitoin lapsena saadun kirjanmerkkini sivun kohdalle ja pudotin sen kassini päälle. 

    "En saa koskaan nukuttuu koneessa" sanoin ja kurkistin penkin yli nukkuvia ihmisiä. "Miten sä valvot tähän aikaan?" 

    "En tiiä... Kaikenlaiset jutut pyörii päässä" Liam hieroi kasvojaan ja painautui penkin niskatukea vasten. "Miten pärjäilet muuten?" En tiedä, missä vaiheessa Liamista oli tullut näin tuttavallinen, mutta hänelle oli helppo jutella. Yleisistä asiosta. Ei näin tunteellisista jutuista. 

    "Ihan ok" käännyin katsomaan toiveikkaana pieneen pyöreään ikkunaan, mutta se oli huurussa, eikä siitä näkynyt muuta kuin punainen vilkkuva valo lentokoneen siivessä. 

    Auringon valo pujotteli verhojen raoista sisään ja herätti minut levottomasta unestani. Kello oli puoli seitsemän, liian myöhäistä nukahtaa uudestaan ja liian aikaista nousta. Jäin siis makoilemaan hotellin valkoiselle parisängylle ja katselin kattoon. 

    Yhtäkkiä ovelta kuului koputusta. Tai sitä ei kyllä koputukseksi voinut luokitella. Pikemminkin kuulosti siltä, että joku oli päättänyt tulla sisään, ja sen myös tekisi, ellen menisi avaamaan ovea. Heitin peitoin sivuun ja kömmin ylös. Kipitin aamujäykkyisenä ovelle ja avasin sen sen pidempää miettimättä, miltä näytin tai kuka sen takana olisi. 

    Hyvä kun ovi aukesi, minut oli tuupattu sisemmälle huoneeseen. 

    "Saatanan ämmä!" liiankin tuttu miehenalku huusi kasvojani vasten. Sisällä muljahti, kun katselin tuon vihaisia kasvoja. 

    "Miten sä kehtaat näyttää naamaas täällä?!" puuskahdin kiukkuisena. Tunsin itseni jotenkin vahvaksi, kun siinä seisoin kasvotusten tuon ilkimyksen kanssa. 

    "Paraskin puhuja!" Ozzy huudahti ja lähestyi uhkaavan nopeasti minua. "Kannattais vähän miettii, mitä suustaan päästää, senkin sammakko!"
    "Mitä mä nyt taas oon tehny?" kysyin hieman hiljemmalla äänenvoimakkuudella, kuin tuo kirkuja. 

    "Lörpöttelet kaikille, kuinka idiootti mä oon!" Ozzy ärisi. Yhtäkkiä hän kohotti kätensä ja varoittamatta iski kylkeeni kovan kyynerpäänsä. Se kirpaisi ikävästi ja kumarruin kyyryyn. 

    "No, mitä tähän sanot?!" Milloin hänestä tuollainen oli muuttunut? Hänen silmissään paloi viha, kun mies lähestyi minua. Voimakkuuteni oli yhtäkkiä juossut piiloon. 

    Ei mennyt kauaakaan, kun Ozzy läimäisi oven kiinni lähtiessään ja jätti minut yksin hotellihuoneeseen. Kyyneleet tulivat yhtenä ryöppynä ja painauduin sänkyä vasten. Kännykkä värähteli pöydällä, mutten jaksanut välittää.
    Vedin yöpaidan hihaa ylöspäin ja katselin mustelmia ja viiltoja käsissäni. Se sai minut vain purskahtamaan itkuun uudestaan. Miksi juuri minä? 
    Kun itku hellitti hieman, kuljetin sormeani käsivarrellani mietteissäni. Jotkut mustelmat aristivat kosketusta, mutta osa olivat monen viikon takaisia.
    Hätkähdin, kun kuulin koputusta oveltani. Ensin pelko valtasi minut, mutta kun huomasin koputuksen olevan rauhallista, kokosin itseni. Vilkaisin peiliin ja pyyhin kasvojani hihaani.
    Asetin käteni oven kahvalle ja pidätin hengitystäni. Kun kukaan ei rynnännyt huoneeseen täyttä menoa, uskalsin avata oven kunnolla.
    Ihminen, kenet olisin viimeiseksi halunnut nähdä, seisoi oven edessä. Korjaan; toiseksi viimeiseksi... 
    "Moi, kävelin tästä ohi ja ajattelin kattoo, ootko jo tulossa..." Liamin hymy laski, kun huomasi verestävät silmäni. "Kaikki ok?" hän kysyi otsa kurtussa.
    Nyökkäilin vakuuttavasti, tai ainakin yritin. Ruskea silmäinen astui sisälle ja sulki oven perässään.
    "Hei mikä on?"
    "Mene vaan. Mä tuun kohta" sanoin nopeasti ja yritin saada hänet lähtemään.
    "Mitä on tapahtunut?" hän vaati saada tietää. Pudistin päätäni, ennen kuin peitin kasvoni kämmeniini.
    "Hei, kaikki on ihan hyvin" Liam lohdutti, mutta minun teki vain mieli sanoa, että häivy, et tiedä mistään mitään.
    "Joo, voitko nyt mennä?" kysyin uudestaan, nyt tiukemmalla äänensävyllä. Kyllä minäkin osasin olla tiukka, jos sitä vaadittiin. Kukaan ei vain yleensä kuunnellut minua. Katsoin pidempää poikaa silmiin.
    "Etkö --?"
    "En. Mee jo" pujahdin tuo ohitse ja menin puiselle ovelle. Olin selkäpäin häneen ja tunsin tuijotuksen selässäni. Huokaisin syvään ja avasin oven.
    "Umh... Nähdään kohta.." Liam mutisi ja astui ulos huoneestaani. Pamautin oven kiinni - ehkä liiankin kovaa. Hänen mentyä nojauduin ovea vasten ja purin huultani, estääkseni kyynelvanaa.

    Kävelin hotellin aulaan, jossa meillä oli sovittu tapaaminen - vaikkakin jo puoli tuntia sitten. Astui ulos hissistä ja joidenkin katseet kääntyivät minuun. Mukaan lukien Liamin. Kävelin porukkaa kohti ja vilkaisin itseäni ohimennen peilistä. Viininpunainen villapaita, musta hame, jalat piilotettuina mustiin, lämpimiin sukkahousuihin. Lisäksi lattiaa vasten kopisivat lempibootsini.
    Liamin katse poltti minua. Nostin pääni ylös vasta viime hetkellä, ja mulkaisin hänen komeita kasvojaan nopeasti. Olin jo melkein pääsyt turvalliselle alueelle, kun tunsin kuinka käteeni tartuttiin.
    Katseeni kohosi käsivarresta kasvoihin. Ruskeat silmät kiilsivät aulan kirkkaista valoista.
    "Aijotko kertoa siitä jotain?" Liam melkein kuiskasi. Kaiken ystävällisyyden lisäksi nuorukainen oli maustettu hienovaraisuudella.
    "En. Sun on parasta olla puhumatta siitä" minä sähisin ja pakenin paikalta vilkaisematta taakseni.

*****

Soo sorry!!
En tiiä mihin mä sen ajan aina hukkaan, mut anteeks ku kesti taas näin kauan. 

Koitin tehä vähän pidemmän luvun korvaamaan sitä, mitäs tykkäätte? :)

Laittakaa kommenttia, kiitos! :D