Close enough to touch ~ 8

     En pystynyt nousemaan. En jaksanut. Sänky allani tuntui vetävän minua kohti maan keskipistettä. Jalkani tuntuivat lyijyltä. Käteni lepäsivät sivuillani. Yritin avata sata kiloa painavat silmä luomeni.
     Tuntui, että siitä oli jo monta kuukautta aikaa. Vuosi. Todellisuudessa siitä oli vasta viikko. Viikko siitä, kun meidät lennätettiin pienkoneella Lontoon sairaalaan.
     Puhtaina kimaltavien ikkunoiden läpi auringon valo lämmitti suljettuja silmäluomiani. Kun yritin avata silmiäni, se loisti ikävästi suoraan silmääni. Valkoiset verhot huojuivat hennosti tuulessa, joka puhalsi auki olevasta parvekkeen ovesta sisälle. Hotellihuoneen lattia kiilsi auringon säteissä.
    Se joku, joka oli ensin raahannut meidät Skotlannin nummille kuolemaan, katui nyt ilmeisesti tekojaan ja oli lahjoittanut viiden tähden hotellin meille.
     Niin minulle ainakin. Louista, Harryä tai Zayniä ei ollut pahimmiten näkynyt sen jälkeen, kun pökerryin lentokoneessa. Ehkä he olivat jossain muualla. Tai vielä sairaalassa.
     Vaikken ollut muuta tehnytkään, kuin nukkunut, silmäluomiani alkoi painaa ja uppouduin ajatuksiini.

    Palasin aikaan, kun vielä makasin voimattomana sairaalassa. Sänky siellä oli epämukava ja likainen. Katossa nökötti neljätoista kertaa kaksikymmentäseitsemän kattopanelia. Ikkunoiden säleverhojakin yritin ajankuluksi laskea, mutta sekosin aina jossain vaiheessa. Valkoiset haamut häärivät yötä päivää ympärilläni puhuen vierasta lääketiedekieltä.
     Lontoon suursairaalan ruoka oli kuivia, ylikypsiä makaroneja ja kuivia papuja - kummatkaan niistä eivät kuuluneet lempiruoka - listalleni. Minua ruokittiin letkujen avulla, mutta nyt minun kai täytyisi syödä kunnolla - viiden tähden hotellissa varmasti olisi notkuvat buffee - pöydät. En vain ollut jaksanut vielä nousta pehmeästä prinsessa sängystä, johon minut oli laitettu.
    Hoitolassa maatessani ajatukseni olivat jatkuvasti harhautuneet edelliseen sairaalakäyntiin. Tosin silloin en ollut itse henki hieverissä sairaalapedissä, vaan rukoilin toisen puolesta. Ja kuinka siinä kävikään - ei perin onnellisesti... Kertaakaan en kuitenkaan ahtaassa huoneessa tullut ajatelleeksi, että saattaisin menettää henkeni. Elämän usko minussa vielä oli.
      Sitten yhtenä iltana huoneeseni tepasteli muutama hoitajatäti, jotka kuskasivat minut tänne - Lontoon yhdelle ehkä hienoimmalle hotellille. Sattumalta nukahdin matkalla ja seuraavan kerran heräsin puhtaana tästä pehmeästä sängystä.

     Havahduin ajatuksistani kovaan kolahdukseen. Avasin silmäni vikkelästi ja modernin huoneen toisella puolen näin vihreäpaitaisen hahmon hymyilevän anteeksipyytävästi.
     "Sori, ei ollu tarkotus herättää", tutun kuuloinen ääni sanoi ja veti parvekkeen oven sitten hiljaisemmin kiinni. Hän tallusti lähemmäksi ja istahti joustavalle sängylle.
     "Vaikka toisaalta oli sun jo aikakin herätä", Harry naurahti, "oot nukkunu kohta viikon putkeen." Poika heilautti hiuksensa pois otsaltaan ja katsoi sitten minuun.
     "Mitä sä täällä teet?" ääneni oli niin karhea, että itsekin pelästyin sitä.
     "Asun täällä", Harry tokaisi. Katsoin häntä ihmeissään. "Tai en asu, mutta oleskelen, kun ei muuallekaan saa lähteä", hän jatkoi tiiraillen huoneen katon rajaa. Kääntyessään takaisin katsomaan minua, Harry huomasi kysyvän katseeni.
     "Sulle ei taidettu kertoa."
     "Kertoa mitä?"
     "Että meijän pitää pysyä täällä hotellissa niin kauan kun tää episodi on selvitetty."
     " -- "
     "Niitä mielipuolia, ketkä järkkäsi meidät sinne nummille, ei oo saatu kiinni ja turvallisuussyistä emme saa poistua hotellista", Harry selitti kirjakielellä. Ohhoh... 
     "Aijaa", älähdin ajatukset sekotettuina.
     "Älä muuta sano!" Harry naurahti ja nousi seisomaan sängyltäni. "Louis on myös täällä."
     "Tässä samassa huoneessako?" puuskahdin epäilevän kuuloisena. Harry nyökkäsi. "Entä Zayn -- ?"
     Hyvä, että olin saanut lauseeni loppuun, kun Harry jo vastasi tummalla äänellä: "Ei."
     Olimme hetken hiljaisuuden vallassa. Harry suki hiuksiaan, minä pohdin tapausta. Yhdestä asiasta Zaynissä olin varma; siinä salaperäisessä tyypissä oli jotain mätää.
     Yhtäkkiä Harry läpsäytti kätensä yhteen säikäyttäen minut.
     "No, mitä jos mennään syömään?" hän ehdotti, "Sä et ole kohta muuta kuin luuta ja nahkaa." tuo naureskeli. Vilkaisin häntä kulmieni alta. Katsoin sitten käsivarsiani, jotka tosissaan olivat hieman menettäneet kudosta.
     "Hyvä idea." Nälkä ei ollut mikään ylitsepääsemätön, mutta kyllä ruoka aina maistuisi. Odotukset olivat korkeat näin hienossa hotellissa.
     Harry katsoi silmiini, ennen kuin ojensi kätensä.
     "Neiti pääse ylös sängystä", hän vitsaili vetäen minut seisomaan. Heikon tasapainoni ansiosta jouduin ottamaan Harrystä tukea. Hänen kätensä oli kevyesti lantiollani, kun seisoin lähellä häntä. Vihreät silmät katsoivat vuoroin molempia silmiäni.
     Hänelläkin oli vihreät silmät. Niin pienet, mutta tietävät. Ne loistivat yhtä kirkkaasti. Mutta eivätpä loista enää. 
     Ehkä ensimmäisen kerran moneen kuukauteen kyyneleet nousivat silmiini. Asia painoi mieltäni, vaikka siitä oli yli vuosi ja olin yrittänyt unohtaa sen kaikilla tavoin.
     Hän oli poissa. Rajan toisella puolen. Eikä palaisi enää koskaan. Ikinä. 
     Harry näytti säikähtäneeltä.
     "Ei mitään", kuiskasin peläten ääneni murtuvan, kun hän oli sanomassa jotakin. "Tule, mennään."

Sorryy :((

Äääääääh!!! Mua ärsyttää!!! Kirjotin varmaa kaks tuntii seuraavaa lukuu, sit yritin julkasta sen ja voi *** koko teksti lähti... Joten pahoittelen, ette saa uutta lukuu tänää, en jaksa alkaa kirjottaa koko juttuu alusta... Ärsyttävää... Vihaan näitä monimutkaisia teknisiä härpäkkeitä <3<3

Mutta koitan sitte taas huomenna ja torstaina kirjotella uudestaan... Tuleepahan hyvää tekstiä, kun on moneen kertaan mietittyä.

Ilmoitus on päättynyt, nukkukaahan hyvin :D