Tekstiä ei vain ilmesty...

Oon niin pahoillani, mut mulla ei oo yhtään inspiraatiota tohon ficciin, eikä kyl mihinkään muuhunkaan... :( Tiiän, et pitäis ne one shotit kirjottaa, mut ku yritän kirjottaa, en ensinnäkään saa mitään aikaseksi, ja jos jonkun lauseen saan, nii se on sitten yhtä sontaa... Ja on kai ihan turha kirjottaa, jos se on pakotettua tekstiä..
   
Voi olla, et kirjottelen jotain viikolla, mut en lupaa mitään. Koitan ettii inspistä jostain :)))

Vielä kerran anteeksi kauheesti!

Iloisia talvipäiviä!! :D

Close enough to touch ~ 3

   Moii!! Sain idean, et jos koittaisin kirjottaa tätä vähän niin kuin päiväkirja-tyylissä. Halusin vaan jotain pientä vaihtelua. Ei sitä kyl edes huomaa eroa kauheesti. :)) Laittakaa mielipiteenne!!

***

    12.4.
    
Taivas oli yhtä harmaan pilvipeitteen peitossa, kuin eilenkin. Ja edellispäivänä. Ja sitä edellisenä päivänäkin. Jalkani tuntuivat perunamuusilta. Kantapäätä hiersi. Samoilimme nummilla vaikeakulkuisessa maastossa, vailla päämäärää.
    Välillä minua alkoi ottaa päähäni noiden kahden vitsailut - ja kinastelut. Eivät he hiljaa osanneet olla. Mutta muuten meistä kolmesta oli tullut yllättävän tuttavalliset.
    Olin jo seonnut päivissä - noin kolme päivää kuitenkin olimme täällä hukassa jo olleet. Pojat olivat suhtautuneet tähän kuin mihinkä tahansa seikkailuun - tykkäsivät vaeltaa nummelta toiselle ja katsoa, mihin polku vie. Autosta olimme napanneet matkaamme suojapeitteen ja säilyketölkit. Vettä oli jäljellä puoli pullollista. Ja se pelotti minua tässä eniten. Jos emme löytäisikään mitään? Kuolisimme tänne nestehukkaan ja joku löytäisi meidät sadan vuoden päästä..? Ei, unohdan koko ajan, että olen matkassa kahden julkkiksen kanssa...

    "En jaksa enää kävellä..." valitin repäisten lehden kuivasta puskasta. Louis ja Harry pyyhälsivät eteenpäin pitkillä koivillaan - uskoivat ylämäen päältä näkevänsä jotain. Toivoa.
    "C'moon pojat, oottakaa nyt vähän!" puuskahdin kovemmalla äänellä. Hinasin itseni Harryn vierelle ja pyysin häntä pysähtymään. Vedin kenkäni jalastani ottaen tukea pojan isosta olkapäästä. Punainen hankausjälki loisti kantapäässäni.
    "Meijän täytyy päästä kukkulalle!" Harry hihkaisi saatuaan hengityksensä tasaantumaan. Katsoin häntä silmiin. "Sieltä näkyy ihan varmasti jotain. Ehkä pikku kylä!" Olisin halunnut sanoa hänelle, että odotit liikoja, mutten pystynyt pilaamaan hänen innostustaan.
    "Sattuu jalkoihin" kuulostin pikku vauvalta. Huomatessani Loun ryntäävän kukkulan päälle huokaisin. Taas tulisi uusi pettymys. Louis kääntyi meihin päin. Ja kyllä, pettynyt ilme loisti alas asti ja hän heilautti käsiään päätään pudistellen.
    "Älä sano, 'mähän sanoin'" Harry henkäisi. Hän käännähti minuun päin ja tarttui mitättömän kokoiseen muovipussi-viritelmääni, jossa olivat ainoat ruokamme.
    "Anna mä kannan ne" hän suostutteli.
    "Kyllä mä ne itsekin kannan" tiuskaisin jatkaen kulkuani.

Jos silloin olisin tiennyt, kuinka monta kilometriä meidän oli vielä tarvottava, olisin luovuttanut kantamukset ilomielin pojalle. Taivaan rannassa näkyi tumma pilviverho. Kukkulalta avautui ankea, salaperäinen nummi. Sitä jatkui silmänkantamattomiin. Eikä missään näkynyt ainuttakaan elonmerkkiä.

    13.4

Seuraavana iltana, kun olimme taas asetelleet pressun puiden oksille ja kietoutuneet auttamattoman ohuihin huppareihin, nälkä kouraisi vatsaani. Minun ei oikeasti olisi pitänyt edes aloittaa sitä keskustelua... 
    "Voidaanko syödä jotain?" kysyin pojilta, jotka sättäsivät toistensa kanssa. Harry yritti sytyttää nuotiota minun sytkärilläni - Louis taas kiukutteli hänelle.
    "Mehän syötiin just" Louis älähti kummissaan. Hän vilkaisi minuun väsymyksen ja kiukun sekainen ilme kasvoillaan.
    "Eikö sulla sitten muka ole nälkä? Ja siitä on puoli päivää, mä kuolen kohta"
    "Ei me voida syödä kaikkea, ties kuinka monta päivää me vielä joudutaan olemaan täällä" tuo puhui hieman tiuskivaan sävyyn. Ilmeisesti hän siirti kiukkunsa nyt minuun.
    "Ihme, että oot tajunnut, ettei tä ole mikään huviretki..."
    "Itse et jaksa edes kävellä muutamaan hassua kilometriä --"
    "Muutamaa hassua! Käveltiin varmaan viisikymmentä kilsaa!"
    "Niin varmaan. Omapahan on ongelma, jos et jaksa" Louis tuhahti ja kääntyi pois päin. Tuijotin häntä loukkaantuneena suu auki.
    "No anteeksi, herra täydellisyys, etten ole mikään maratonjuoksija!"
    "Lopettakaa nyt!" Harry puuskahti kyllästyneenä, juuri kun Louis oli laukomassa minulle sanojaan. Harry varoitti katseellaan ystäväänsä, joka kellahti makaamaan nurkkaan. Louis veti hupun päähänsä ja jäi mököttämään. Harry taas mulkaisi minua silmät suurina. En tiennyt, yrittikö hän viestiä kysyvää, toruvaa vai jptain muuta ilmettä - anteeksi pyyntö Louisin puolesta se ei ainakaan ollut.
    "Mä käyn asioilla..." mumisin ja pakenin pienestä majastamme, jonka lattiana toimi kurainen peite.
   
Jäin katselemaan tummaa taivasta. Tähdistä ei ollut tietoakaan. Sen sijaan kostea ilma sai minut värisemään. Silti, minulla ei ollut aikomustakaan mennä takaisin. Tulen keltainen valo loisti heidän luotaan - Haz oli ilmeisesti saanut risut syttymään.
    Laahustelin ympäriinsä ja jäin pienelle kiven murikan päälle istumaan. Tiesin, että meren lahti oli edessäni alhaalla, mutten nähnyt sitä pimeässä. Revin ruohotupon maasta ja päästin sen putoamaan sormieni välistä.
    Tahtomattani ajatukseni matkustivat menneisyyteen. Aikaan, jonka haluaisin vain pyyhkiä mielestäni. Ajatuksia oli hankala ohjailla ja heittelin nykyhetkestä menneeseen.
    Olin kai hyvinkin taipuvainen ajattelemaan jos. Jos hän olisi yhä täällä, minä en varmaankaan istuisi nyt tässä - kyyneleitä pidellen. Jos olisin ollut parempi ihminen... 
    Askeleet, jotka lähestyivät äänestä päätellen minua, keskeyttivät minut mietteistäni. Käännähdin ympäri ja ponnahdin seisomaan. Hymyilin teennäisesti.
    "Umh, tuutko syömään?" Harry sopersi tunkien kätensä taskuihin. Nyökkäsin kerran ja lähdin kompuroimaan yösijaamme kohti.



    "Mä en tiennytkään, että sä osaat kokata. Tää on hyvää, Haz" kehuin suu täynnä ruokaa. Istuskelimme nuotion ääressä ja nautin sen valosta ja lämmöstä.
    "Viimeksi, kun sä jotain teit, poltit vedenkin pohjaan" Louis hekotti suu auki. Hän ei ollut viitannut katseellakaan pieneen kinaamme - hyvä vain. Me vain unohtaisimme sen. Sopii minulle.
    "Enhän polttanut! Mä osaan paljonkin asioita, joista sä et oo tietoinen" Harry vinkkasi hymyillen. Hän käänsi nuotio-hökötyksellään yhden vartaan ja nappasi varmaan kolmannen itselleen.
    "Onks tää sitä kanaa", kysyin pureskellen ruskeaa lihaa. "joka oli siinä säilyketölkissä?" Harry virnisti minulle ja vilkaisi Louista olkansa yli.
    "Muistatko sen kuolleen myyrän?" Tuo kohotti kulmaansa. Mitä?! Syljin ruuan nopeasti nuotioon ja hörppäsin vettä kurkkuuni. Ällöttävää! Pistin tikkuni roihun viereen ja mutisin kiitoksen ruuasta kömpien pois nuotion viereltä.
 
Illemmalla Yöllä, kun Mököttäjä-Louis oli jo syvällä unissaan, pyöriskelin luksussängylläni.
    "Toiset täällä yrittävät nukkua" Harry mutisi vierestäni. Jatkoin vähtäämistäni ja tunnustelin kädelläni maata.
    "Selkäni alla on jokin... Kivi" valitin hienoisesti. Harry nousi istumaan ja kumartui puoleeni. Minut käännettiin pois makuupaikaltani ja viskattiin sitten takaisin. Harryllä oli sormissaan peukalon pään kokoinen kivenmurikka.
    "Sait sen pois" naurahdin katsellen kiven murusta. "Sehän on kuin vuori!" Harry naureskeli puheilleni ja kellahti kyljelleen kasvot toiseen suuntaan.
    "Hei Harry?" kuiskasin jonkin ajan kuluttua. Möykyn toiselta puolen kuului hymähdys. "Eihän se oikeesti ollut myyrää?" matala nauru kantautui korviini.
    "Nuku nyt" karhea ääni mumisi.
    "Täh? Oliko se? Eihän se voinut?" ulisin Harryn pysyessä hiljaa. "Sano nyt, ettei siinä ainakaan ollut mitään matoja" Mutta möykky pysyi hiljaa. Nousin hieman, katsoakseni pojan kasvoja, mutten nähnyt mitään pimeässä. Paneuduin makuulle ja vedin harmaata hupparia tiukemmin. Kuuntelin hiljaista tuulen ääntä ja vaivuin uneen.

Close enough to touch ~ 2

    Nuorimies alkoi heräillä puun varjossa ja tökkäsin brunettea poikaa käsivarteen.
    "Mitä?" hän älähti käännyttyään minua kohti. Osoitin valkopaitaista - pikemminkin nyt ruskeapaitaista - poikaa. Hän mutisi epäselvästi jotain availlessaan silmiään.
    "M-missä mä...?" hän nosti kättään kokeillakseen otsaansa, mutta syöksyin estämään aikeen.
    "Se pitää varmaan puhdistaa jotenkin..." totesin ääneni hiljentyessä loppua kohden. Mies mulkoili minua hetken, ennen kuin kysyi ymmällään:
    "Ootko sä joku lääkäri?" Vilkaisin toista ikäistäni epäuskoisesti ja naurahdin kankeasti.
    "En ole" nousin seisomaan ja pistin käteni puuskaan.
    "Yleensä ne on vähän paremman näköisiä" nuorukainen verisellä otsalla ilmoitti. Henkäisin hieman loukkaantuneena, mutta ennemminkin kumastuneena.
    "Ainakin se on oma itsensä" vanhempi poika totesi takaatani. "No niin Harry, sä et oo missään sairaalassa"
    "Vaan?"
    "Tota... Ei oikeen tiiä" sinisilmäinen poika mumisi. Harry - ilmeisesti - koitti nousta puuta vasten seisomaan.
    "Älä nouse" sanoin, ehkä liian tiukasti, ja Harry katsoi minua kyllästyneesti.
    "Tuki suusi" tumma tukkainen murahti.  "Mikä ikinä ootkaan --"
    "Älä välitä Harrystä. Oon muuten Louis" poika hymyili leveästi hampaat vilkkuen. Louis. Ja Harry. Irvistin heille ja lähdin autolle hakemaan vettä.
    Laahustin hiekkatietä edestä ryttääntyneelle hopean harmaalle autolle. Kuski oli ajanut kolarin suoraan kalliota päin. Oli siinäkin hyvä ajaja...
    Ulkona oli kylmä viileä tuuli tuiversi kasvojani. Puristin auttamattoman ohutta sinistä flanellipaitaani, muttei se paljon lämmittänyt. Avasin hiukseni ponnarilta ja pörrötin niitä hieman. Taivas oli tumman harmaa, pilvet uhkailivat sadetta. Meri pauhasi jossain kaukana alhaalla. Kiristin vauhtiani.
    Minua jäi ärsyttämään tuo äskeinen. Mikä maailmanvaltias hänkin luulee olevansa? Puuskahdin ja jätin asian sikseen saapuessani autolle. Kiersin kuskin puolelle ja avasin takaoven. Hyräilin huomaamattani itsekseni ja kaivoin lattialta vesipullon. Sekin oli puoliksi tyhjä. Olin huomannut sen noustessani autosta aijemmin päivällä.
     Sitten seisahduin paikalleni. Etupenkillä, kuskin paikalla, istui mies. Silmäni suurentuivat ja kiersin nopeasti hänen ovelleen. Ovi oli juuttunut kiinni. Katsoin veristä miestä, ehkä viisikymppinen äijä. Lakanan valkoiset kasvot näyttivät aavemaisilta ja sinisten huulien välissä oli kuivunut verivana. Miksi hänen silmänsä olivat auki --?
    En voinut estää itseäni kiljahtamasta, kun se iskeytyi tajuntaani. Peräännyin säikähtäen ja kompuroin pois päin ruumiista, joka makasi elottomana silmät auki. Huutoni kaikui kallion seinämässä. Sydämmeni hakkasi rinnassani holtittomasti. Hengittäminen tuntui mahdottomalta. Tuntui, kuin pimeys ympäröisi minua joka puolelta.
    Samassa kaksi poikaa juoksivat peräkanaa puskan takaa minua kohti.
    "Mitä nyt?" Louis huusi säikähtäneenä. Hän levitti käsiään ja hidasti vauhtiaan. Katsoin autoa kohti silmät ammollaan. Tuuli pyyhälsi ohitseni ja sekoitti hiukseni silmilleni. Se oli vain hyvä - en tiedä olisinko kestänyt nähdä sitä enää uudestaan.

    Kuollut ihminen oli minulle aivan uusi kokemus. En ollut koskaan nähnyt mitään yhtä hirveää. Tuntematon ihminen makasi sydän pysähtyneenä, lasin sirpaleita kasvoillaan, tuijottaen tyhjää. Hän oli minulle tuntematon - mikä olisikaan ollut reaktioni, jos se olisi ollut joku tuttuni? Edes hautajaisissa olin ollut vain pienenä sylivauvana.
    Nyt kuitenkin ruumis makasi rämässä autossa. Kaksi poikaa, joista en tiennyt mitään, yrittivät saada miestä pois autosta. Miksi? Voi, jos vain tietäisin.

    Istuin puun suojassa sammaleen peittämällä kivellä ja paiskoin pikkukiviä pensaaseen. Kuulin askeleiden lähestyvän.
    "Menikö järkytys jo ohi?" matala ääni kysyi. Jätin kivet rauhaan ja vilkaisin tulijaa. En vaivautunut vastaamaan - saisi päätellä sitten itse. Pitkä poika istui viereeni kivelle. Katselin salaa tatuointeja käsivarsissa.
    "Hei, sori se äskeinen. Se oli aika... Tyhmää" Harry naurahti kankeasti.
    "Mitä te ajattelitte tehä sille?" kysyin inhoten.
    "Jaa-a. Parempi kysymys olis varmaan; mitä me tehdään täällä?". Ihme, poikahan puhui järkeä! En ollutkaan ehtinyt pohtia asiaa sen enempää. Missä tarkalleen ottaen olimme? Miksi? Onko täällä jotain muitakin? Käännyin lopulta Harryyn päin ja huomasin heti otsassa kuivuneen haavan olevan vieläkin vailla puhdistusta.
     "Pitäiskö toi haava nyt puhdistaa" se oli ennemminkin toteamus, kuin kysymys. Hyppäsin maahan ja hiekka pöllähti allani. Harry liukui kiveltä alas ja lähdimme kohti autoa. Aavistuksen kiusallisessa hiljasuudessa tallustelimme auton romua kohti. Lyhensin askeleitani. Pidempi poika vilkaisi minua huomatessaan hidasteluni. Hän katsoi minua ensin kysyvänä, ennen kuin tajusi, mistä kiikastaa.
    "Älä huoli, ei se oo enää siellä" huokaisin jatkaen matkaani.
 
    "Älä liiku nyt!" Huokailin kärsimättömästi.
    "Tuleeko siitä koskaan valmista?" Louis huokaili seisoessaan kaatuneen puun päällä. Harry irvisti taas, kun painoin paperin palasen hänen otsalleen.
    "Se on jo hyvä!" kiharapää vinkui. Seisoin kiven päällä ja pidin miestä kiinni olkapäästä - muuten hän olisi juossut karkuun.
    "Ei se voi sattua noin paljon!" Louis kommentoi etäämmältä. Sivelin vettä, ihan vain toisen kiusaksi, hieman kauemmin, kuin olisi tarvinnut. Sitten totesin, että valmista on.
    "Vihdoinkin" Harry huokaisi ja tallusi tiehensä varastaen vesipullon minulta.
    "Hei!" kirkaisin hänelle. "Se on mun! Et juo! Uskallatkin juoda sen kaiken, idiootti!!" Kiljuin katsellessani, miten toinen lipitti veden loppuun. Hän ravisti tyhjää pulloa ja heitti sen minulle virnistäen.
    "Ole hyvä" hän vilkutti ja kääntyi sitten Louisin puoleen. Tuijotin suu auki pulloa. Miten hän luulee meidän pärjäävän nyt?
    Kipitin poikien luokse ja seisahduin heidän viereen. Tunsin itseni ärsyttävän lyhyeksi heidän vierellään.
    "Kysymys"
    "No, anna tulla"
    "Mitä meijän kannattais tehdä?" He vilkaisivat toisiaan.
    "Meijän kannattais varmaan... Yrittää päästä kotiin, luulisin" Louis sanoi heilauttaen hiuksiaan. Hetkinen... Ele näytti jotenkin tutulta. Liiankin tutulta. Missä olin nähnyt tuon? Jäin tuijottamaan poikia - sitten se valkeni minulle.
    "Voi hyvänen aika!" huudahdin ja läpsäisin itseäni otsaan. "Miks mä en tajunnu?"
    "Mitä?" Harry ihmetteli - ajatteli varmasti, että olen keksinyt ratkaisun ongelmaamme.
    "Tehän ootte One directionista!" huusin törpöille kädet levällään. Harry pudisteli päätään nauraen minulle.
    "Mikäkin Einstein..." hän huokaili astellen kierroksen itsensä ympäri.
    "Onnittelut!" Louis huudahti ja taputti minua olalle. "Hieno huomio, Sherlock!" Katsos, kaksi uutta lempinimeä alle puolessa minuutissa! Ja ajatella, olin jäänyt loukkuun kahden poptähden kanssa! 
    "Voidaanko me palata tähän oleelliseen asiaan nyt?" Harry kysyi levottomana.

    Vilkaisin taivaalle, olin tuntevinani sade pisaran putoavan poskelleni. Ei, älä nyt ala sataa... 
    "Voi peeveli, nyt alkaa sataa" huokaisin poikien tiiraillessa taivasta. "Tyypillistä täällä Englannissa..."
    "Miten tiiät, et ollaan vielä Britanniassa?" Louis kysyi minulta.
    "Kato noita niittyjä" osoitin kallion rinteitä kädelläni. "Kympistä vetoa". Seurasin katseellani kiharatukkaista poikaa. Harry ampaisi yhtäkkiä juoksuun.
    "Mä tuun kohta!" hänen huutonsa katosi tuuleen. Outo tyyppi julkkikseksi. Sadetta tuli koko ajan vain lisää. Kaivelin taskujani, jos siellä sattuisi olemaan jotain hyödyllistä. Aika epätodennäköistä kyllä. Sytkäri, paperilappunen ja avaimeni - ei paljon auta tässä tilanteessa.
    Harry pyyhälsi takaisin luoksemme jokin iso vihreä suojapeite perässä liihottaen.
    "Et oo tosissas"
    "Ajattelitko kastua sitten, ihan vapaasti" Pojat virittivat pressun puihin ja kömpivät 'telttaan'. Emmin hetken ulkopuolella, katselin hökötystä ja rapsutin niskaani. Mutta sateen märkyys alkoi hiljaa hiipiä paitani sisään ja astuin luksus majaan.
    Sateen ropina kuulosti ihmeellisen hauskalta suojapeitettä vasten. Ensin minua ällötti istua kylmällä maalla. Lopulta tajusin, ettei ollut vaihtoehtojakaan. Ei peitteen alla lämmintä ollut, mutta nuo kaksi kakaraa saivat minut melkein unohtamaan, missä olin.
    "Hei muuten" Harry aloitti kääntäen katseensa minuun. "Sä et oo edes kertonu sun nimeäs" vihreät silmät tiirailivat minua. Käänsin katseeni maahan ja vaihdoin asentoa.
    "September. Walker" sanoin hymy huulillani. "Sanokaa vaan Sep". Louis kohotti kulmiaan.
    "Varsin erikoinen nimi" hän sanoi ja asettui kyljelleen.
    "Neiti vai rouva?" pelästyin Harryn kysymystä. Sitten tajusin sen vitsiksi ja nauroin teennäisesti.
    "Neiti" mutisin ja hymyilin väkinäisesti. Nuorukainen näytti peukkujaan.
    "Vapaata riistaa siis..." hän virnisti ja esittelin hänelle keskisormeani ylpeänä.
    "Wow wow!" Louis nauroi meille, kun Harry innostui irvistelemään.

    "Hei poitsut" sanoin vakavemmalla äänellä. He kääntyivät katsomaan minua kulmat koholla. Pyöriskelin paikoillani ja vääntelin sormiani. "Me taidetaan joutuu viettää yö täällä"
    "Miks täällä ei voi olla kenttää?" Louis puhkui ja yritti taas saada yhteyden. Hän oli ainut, jolla oli vielä akkua puhelimessaan - ei hänelläkään enää kauan. "Toivotonta... Missä korvessa me oikeen ollaan?"
    "Kannattaisko nukkuu autossa?" Harry kysyi varovasti ja huomasin hänen katsovan minua, kun värähdin ajatuksesta.
    "Joo, tänne me jäädytään" Lou oli heti samaa mieltä. "Mä käyn kattomassa, olisko autossa jotain huopia tai muuta hyödyllistä" hän sanoi, juosten nyökkäyksiemme jälkeen sateeseen.
    "Ei" ilmoitin tiukasti. "Mä en pysty siihen". Pidin silmiäni kiinni, mutta räväytin ne nopeasti auki, kun kuva ruumiista piirtyi verkkokalvolleni. Minua alkoi oksettaa ajatuskin samassa tilassa vainajan kanssa.
    "Et sä täälläkään voi nukkua. Jäätyisit kuoliaaksi" Haz sanoi heilauttaen hiuksiaan pois silmiltään. Hän katsoi minua vakavissaan.
    "En sitten nuku. Siellä mä en ainakan suostu nukkumaan"
    "Sep, käytä aivojas"
    "Ei mulla ole"
    "Oikeesti"
    "Siirtäkä se vainaja sitten kauas musta!" kivahdin ja pomppasin pystyyn muistamatta, että matala katto tuli vastaan. Pääni upposi peitteeseen, ja kyykistyin nopeasti peläten rakennelman kaatumista. Louis palasi reissultaan vesipullo kourassaan. Harry nappasi sulavan kopin heitosta.
    "Löysin muutaman säilykepurkin ruokaa, veitsen ja köyden. Ihan ku joku olis laittanut ne takakoppaan tätä varten..." tuo mietiskeli. Katsoin, kuinka Harry joi vettä ja ojensi pullon sitten minulle. Nautin kylmästä nesteestä kurkussani ja jätin Louisillekin hieman.
    "Ajatelkaa, mitä jos joku on tahallaan kidnapannu teijät julkkikset ja yrittänyt kuljettaa teijät jonnekin vankilaan. Mä oon vaan vahingossa tullu mukaan..." sepitin aika kaukaa haettua tarinaa.
    Harry nousi ylös ja pujahti ulkopuolelle. "Kaikki on mahdollista. Mut meijän täytyy selvitä yö täällä ilman mitään, keskellä ei mitään. Ja huomenna lähetään etsimään jotain ihmisiä. Joten kömmi nyt ylös sieltä" miehenalku naurahti ja mutristin hänelle suutani.
    "Mä en aio nukkua sen ruumiin vieressä" puhkuin vallankumouksellisesti.
    "Uinu sitten takakopassa. Sä varmaan kuorsaatkin" Harry hekotti ja sai läpsäisyn selkäänsä minulta.
    "Itse kuorsaat" puuskahdin loukkaantuneena. "Tiesitkö, sulla ei paljon käytöstapoja ole. Ainakaan, miten tyttöjä kohdellaan" totesin kävellessämme kohti autoa - kohti vainajaa. Minua suoraan sanoen karmi ja sisälläni velloi.
    "Tehän ootte siirtäneet sen!" huudahdin tullessani romulle. Louis virnisti pojalle vieressäni. "Älkää nyt ihmeessä vaan paljastako, missä se on"
    "Kyllähän sulle nyt yörauha piti saada" Louis hymähti ja hymyili ilman hampaita.
    Katsoin pimeää maisemaa. Missään ei paistanut valoja. Merta ei edes näkynyt näin pimeässä. Sen vain kuuli. Kaukaiset rauhoittuneet aaltojen iskut rantakalliota vasten kuuluivat ilman halki. Sade oli onneksi lakannut. Jäin miettimään siihen.
    Olinhan minä kohdannut kuoleman ennenkin. Olisinko voinut silloin tehdä jotain? Tehdä jotain toisin? Olisiko hän... Elossa? Se oli minun syyni...
    "Tuletko?" karhea ääni kuului takaatani. Kaivoin parhaimman tekohymyni esille ja hymähdin hiljaisesti vastauksen. Harry ojensi minulle hymyillen jonkun hupparin ja kiedoin sen kiitollisena ympärilleni laahustaessamme autolle.

***

Musta tuntuu, että tää fici ei oo kauheen hyvä... Tai tätä on jotenki outo kirjottaa. Ehkä mul ei ollukaan niin kova inspis tähän...
Vai tykkäättekö tästä? Jos on jotain hyviä ehdotuksia, niin voisin kyl alottaa uudenki, jos ette pidä tästä..? :))

Sulan käsiisi ~ One shot Nasteholle

   "Ei, mä en haluu luistelemaan!" rypistin otsani ja yritin näyttää mahdollisimman surkealta.
   Harry naureskeli söpösti ja astui eteeni. "Tule nyt" tuo sanoi hiljempaa. Katsoin syvän vihreisin silmiin. "Tuu mun mieliksi"
    Kuinka olisin voinut sanoa ei noille silmille? "No okei okei" pudistelin päätäni nauraen - miksi olinkaan suostunut taas noin helposti? Ystävämme olivat jo innoissaan hakeneet luistimet kaikille ja kuljimme luistinradan laidalle lumen narskuessa kävellessämme.
   "Hei, mitä te nauratte?" kysyin muilta, jotka hihittelivat vieressäni. Mistä nyt olin jäänyt paitsi?
   "Teitä me nauretaan" punaposkinen Niall virnisti. Vilkaisin pidempää poikaa vieressäni, Harry katsoi kenkiinsä huulta purren. Hän vilkaisi nopeasti minuun. Katsoin häntä kysyvänä. Joku repesi taas nauramaan.
    "Heii oikeesti, mä en tajuu!" vinguin toisten nauraessa.
    "Sitä just!". Huokaisin raskaasti ja kiipesin porukan perässä rappuset ylös penkille.
 
    Aloimme vaihtaa luistimiamme ja nauroimme Harryn tyhmille vitseille. En voi väittää vastaan, ettenkö olisi jäänyt hieman liian kauaksi katselemaan hänen kasvojaan. Komea oli kai liian laimea sana tuolle pojalle.
   "Saatko sä ne luistimet jalkaan?" joku herätti minut unelmistani. Huomasin muiden kadonneen viereltäni. Harry oli jäänyt seuraamaan touhujani. Revin punaisiksi jäätyneet sormeni irti nauhoista ja puuskahdin. Toppatakin sisällä oli kuuma kuin saunassa, eivätkä luistimet suostuneet tekemään yhteistyötä.
    "Rehellisesti sanottuna; en" naurahdin hieman nolostuneena. Harry liukui luistimillaan luokseni ja jarrutti rauhallisesti. Minä olisin varmaan lentänyt suoraan päälle tuossa kohtaa... Harry nosti jalkani polviensa väliin ja alkoi kiristämään nauhojani.
    "Olitko sä muka joskus pienenä jossain luistelukoulussa?" Hän kysyi ja katsahti minuun vetäen kätensä hiustensa läpi.
    "Joo olin" muistelin itseäni viisivuotisena punainen potta päässäni. "Mut kai potkittiinkin ulos, koska olin niin surkea" vitsailin saaden Harryn nauramaan. Hän sai solmittua siistin rusetin luistimeen ja laski jalkani alas.
    "Toinen, kiitos" tuo virnisti. Ojensin jalkani hänelle, ja nopeasti oli sekin sidottuna.
    "Kiitti" sanoin ja vedin lapaset käteeni. Hengitin nopeasti syvään, ennen kuin astuin hyvin varovasti jäälle. Pysyin pystyssä. Kunnes päästin irti laidasta ja potkaisin vauhtia. Onneksi sankarini oli taas vastassa - tömähdin vasten Harryä, joka piteli meidät molemmat pystyssä vaivoin.
    "Hups, sori" mutisin ja irrottauduin hänestä. Harry ei sanonut mitään - katsoi vain minua ilmeettömänä.
     "Tuutteko jo?" joku, joka pyyhälsi ohitseni tuulen tavoin ja katosi saman tien, huudahti meille. Näin Harryn katsahtavan minuun, kun liu'uin jäällä ohuen terän päällä. Käteni olivat levällään antamassa tasapainoa - näytin varmaan linnulta, mutta olisin kaatunut, ellen olisi tehnyt niin.
     "Menäänkö noitten luo?" Harry yhtäkkiä kysyi. Nyökkäsin epävarmasti vastaukseksi. Hän tarttui käteeni ja veti minua perässään jäällä itse luistellen takaperin.
     "Osaan mä nyt iteki luistella" sanoin yrittäen ottaa kättäni pois. Harry sen sijaan veti minut lähemmäksi. Hän virnisti leveästi, ennen kuin luisteli kauemmaksi irrottaen lapasestani.
     "Katso ja opi" hän naurahti ja pyörähti sulavasti ympäri.
     "En usko, että on kannattavaa kokeilla" nauroin luistellessani jo rennommin. Ystävämme ilmestyivät ympärillemme. Jouluiset valot loistivat kentän ympärillä. Kaiken keskellä oli valtava joulukuusi.

    Juttelin tyttöjen kanssa hetken. He suostuivat puhumaan vain yhdestä asiasta: Harrystä.
    "Aww, se oli söpöö kun se tuli solmimaan sun luistimet" pudistelin päätäni ja luistelin eteenpäin.
    "Kato, kato nyt! Taas se tuijottaa sua!" käännyin hitaasti vilkaisemaan olkani yli Harryyn päin. Hän hymyili minulle kentän toiselta puolen. Käännähdin takaisin tyttöihin.
    "Sä oot ihan pihkassa!"
    "Mitä? Enkä oo!" puuskahdin hyvälle - ja ärsyttävälle - ystävälleni.
    "Älä väitä vastaan, myönnä!"
    "Lopeta"
    "Eli tykkäät siitä!?" Hän intoili ja halasi minua niin, että melkein kaaduin. Luistelimme vaistomaisesti takaisin muiden luokse - silmääni pisti heti Harryn luminen takki.
    "Säkin oot ilmeisesti lentänyt kumoon" totesin ja nauroin, kun hän pudisteli punaisena takkiaan.

    Kellon käydessä, suurin osa kavereistamme olivat jo lähteneet. Minä olin vasta päässyt luistelun makuun.
    "Pitääks sun lähtee, Nasteho?" Joku kysyi takaatani. Käännähdin ympäri ja kohtasin tutun pojan.
    Pudistin päätäni. "Pitääkö sun mennä jo?" kysyin toivoen, etten jäisi yksin - loputkin olivat juuri menneet.
    "Eei... Varsinkaan jos sä jäät mun kanssa" Harry virnisti tuttuun tapaan.
    "Tai no..." mutisin ja yritin liikutella jäätyneitä varpaitani. "En mä kauheesti jaksais enää luistella, varpaat jäätyy"
    "Joo, otetaan nää pois jalasta, hyvä idea" Harry hymyili ja luisteli edelläni tehden muutaman piruetin penkeille.

    Tallustelimme kahdestaan - minä ja Harry - kaupungin halki. Joka ikkunassa loisti valoja ja pihoilla oli koristeellisia valoasetelmia. Kuulin Harryn hyräilevän hiljaa. Emme puhuneet juuri mitään. Kätemme koskettivat välillä toisiaan kävellessämme. Vilkaisin vaivihkaa tuon kasvoja, mutta samassa hän kääntyi katsomaan minuun.
    "Noi valot näyttää kauniilta" sanoin kuivasti, kun en muutakaan keksinyt. Harry hymyili hieman, ennen kuin sanoi matalalla äänellään:
     "Ihan niin kuin sä". Hetken luulin kuulleeni väärin. Kurkistin hiusteni takaa häntä. Harry pysähtyi ja noudatin esimerkkiä. Pidin katseeni tiukasti toisen kasvoissa. Harry huokaisi ja veti sormensa tummien hiustensa lävitse.
    "Mä oon aina ollut huono keksimään mitään sanoja" hän tunnusti. "Kuitenki mä haluisin kertoo sulle jotain... Mä en vaan... Tiiä miten.. sanoisin sen" Tuo sönkötti. Minusta se oli aika suloista, kun poika sekoili sanoissaan ja puna levisi hänen kasvoilleen.
    "Sano suoraan vaan" yllätyin itsekin, kun tartuin hänen käsiinsä. Lämpimät suuret kämmenet puristivat hellästi omiani, enkä tahtonut irrottaa koskaan.
    "Tuota... M-mä... En mä osaa"
    "No näytä sitten" virnistin hampaat vilkkuen valoissa.
    "Ootko ihan varma?" Harry tuijotti syvälle silmiini. Nyökkäsin.
    Sitten hän ei enää epäröinyt. Hän nosti kätensä poskilleni ja astui lähemmäksi. Hän kallisti hieman päätään, ennen kuin aikailematta painoi huulensa huulilleni.
     Yllätyin niin, että jäin silmät suurina toljottamaan ilmaa. Sitten sulin Harryn käsien alla. Upottauduin suudelmaan. En halunnut takaisin maanpinnalle. Kiedoin käteni toisen ympärille. Älkää herättäkö minua tästä! Koko kehoni suli kylmästä ilmasta huolimatta.
     Mutta sitten Harry irrottautui. "Sori, mun ei kai olis pitänyt --" hän alkoi sopertaa, mutta painoin sormeni hänen suulleen hiljentäen hänet.
    "Suu kiinni, pöhkö" naurahdin ja painoin uuden suudelman hänen lämpimille huulilleen.
   
    Tätä ystävämme olivat siis nauraneet. Että me olimme olleet niin pihkassa toisiimme, ettemme olleet huomanneet sitä itsekään. Nyt se tuntui niin selvältä. Ja oikealta.

***

Mitäs tykkäsit? :))
Tänään ehkä jatkuu toi ficci :D (Ehkä) xD