Alone and afraid ~ 7

    Oli pimeää. Pysähdyin paikoilleni. Hiljaisuus vallisti maailmaa ja aurinko oli vasta nousemaisillaan taivaan rannassa. Seisoin tukevasti paikoillani ja valmistauduin juoksemaan. jos tarve vaatisi sitä. 

    "Jaahas" karhea ääni pelästytti minut ja hätkähdin huomattavasti. Sydän jäi ikävästi pomppimaan kurkkuuni. Ozzy seisoi takaani ja reaktioni oli saanut hänet nauramaan. Kauaa hän ei saanut iloita silmissään ilkukurinen pilke, kun rihtaisin häntä kauluksesta. 

    "Missä Liam on?" tuijotin häntä silmät vihaa leiskuen. "Ja anna tän olla viimeinen kerta..." sihisin. 

    Mutta Ozzy saikin siitä uuden naurunaiheen ja hekotti minulle suu auki. 

    "Pahoittelen, mut Payne ei kuulu tähän mitenkään" poika sanoi heilauttaen maantien värisiä hiuksiaan pois kasvoiltaan. Mulkaisin häntä kysyvästi. "Liam ei oo täällä. En oo nähny koko hyypiötä moneen päivään"
    "Sä siis huijasit mua!" 

    "Sun aivot sentään toimii vielä" tuo sanoi luulevansa olevan jotenkin vitsikäs. 

    Viha alkoi kiehua sisälläni. Hengitin yhä kovempaa. Katsoin miehenalkua murhaavasti. Hänen kasvoillaan leikitteli ilkeä virnistys ja se suloinen hymy - johon olin ensikertaa langennut - oli tipo tiessään. Jokainen asia hänessä ärsytti minua. Nuo omahyväiset silmät, kapeat huulet, pulla posket, jopa sikin sokin sojottava tukka. 

    Odottamatta läpsäisin häntä poskelle. Se tuntui yllättävän hyvältä. 

    Mutta Ozzyn reaktiota en osannut odottaa. "Etkö kovempaa saa lyötyä?" hän nauroi. Löin häntä uudestaan. Taas hän pilkkasi minua. Tuijotin tuota kyllästyneenä. 

    "Vihaan sua!!" huusin yhtäkkiä voimalla. 

    "No en mäkään susta pidä..." toinen vastasi ilkikurisesti virnistäen. 

    "Oikeesti!" kivahdin uudestaan kasvot punaisina. "Painu hemmettiin siitä!" 

    "No mitä nyt?" Ozzy ihmetteli, kun astelin muutaman metrin taaksepäin. "Ei kannata vielä häipyä, mulla --"

    "Pitäisit sen suusi joskus kiinni!" karjaisin saaden toisen säpsähtämään. Nyrpistin nenääni edessäni seisoskelevalle pojalle. Otin muutaman äkkinäisen juoksuaskeleen, kohotin käteni ja samassa se pamahti Ozzyn silmäkulmaan. Oikein voimalla. Ozzy kyykistyi ja piteli päätään. Minä ravistelin rannettani. Kova pää hänellä ainakin oli. 

    Kolmas maailmansota välillämme sai alkunsa tuosta läimäyksestä. 

    Ranteessa sykkivä kipu ei lamaannuttanut huomiokykyäni. "Sinä pieni piru!" Ozzy karjaisi ja syöksyi minuä päin kovalla rähinällä. Hän kaatoi minut maahan ja sylki kasvoilleni. Yritin huutaa, kiljua ja purra, muttei mikään helpottanut. Väkivaltainen poika kiroili painaessaan minua asvalttia vasten. Mutta tälläkertaa painiottelu ei ollut epätasa-arvoinen. Muutaman ohikiitävän hetken minä olin niskan päällä, kun kierimme kohti rakennusta. 

     Tästä minun kai pitäisi kiittää Taivaan Isää. Kuin tyhjästä, puhelin alkoi soimaan Ozzyn taskussa. Hän menetti hetkeksi keskittymiskykynsä ja istui maassa päätään pyörittäen. Katsoin tilaisuuteni tulleen ja kierähdin pois miehen alta. 

     "Karkaa vaan!" Ozzy huusi perääni, kun hoipertelin kauemmaksi. "Äläkä enää koskaan tuu mun silmien eteen!" Pinkaisin heiluvaan juoksuun ja pakenin kulman taakse. 

      Silmät kyynelverhon peitossa hapuilin seinämää pitkin eteenpäin, tietämättä oikeastaan, minne olin matkalla. Pikaisesti eteeni sattui ovi. Minulla ei ollut hajuakaan, missä päin areena olin, mutta päädyin ilmeisesti jonnekin takahuoneelle. Hyvä että näin eteeni, kun suunnistin eteenpäin. Näin hämärästi kaukana tuolin, Keskitin kaikki voimani kävelyyn ja hoipertelin puutuolille. Romahdin sen päälle ja hengitin, kuin olisin juuri pinkonut maratonin. 

     

      Kaivoin taskujani nostaen sitten kännykkäni esille. Sen näyttö oli särkynyt, mutta näppäilin koodin ja menin osoitekirjaan. 

      "Liam" pehmeä ääni sai minut sortumaan. Painoin silmäni kiinni purren huultani. "Haloo?"
      "Liam..." kuiskasin tuskin kuuluvasti.
      "Kuka siellä on?" ääni kysyi hieman turhautuneena.
      "Mä, Elyse..." henkäisin pitäen ääneni vahvana. 

      "Ai moi! Miten menee?" äänensävy muutui muutamassa sekunnissa aivan toiseksi. Yhtäkkiä minut valtasi kumma olo. Miksi ylipäätään soitin hänelle? Ei Liamia kiinnosta minun ongelmani. Enkä vaivaa häntä turhan päiväisillä ongelmillani. 

      "Äh, ei mitään" sanoin nopeasti. "Unohda, moikka" ääneni sortui lopulta kokonaan. Liam yritti huutaa jotain, mutta suljin puhelimeni ja heitin sen lattialle. 

  

     Olin jonkinlaisessa horrostilassa, kun havahduin oven avaukseen. Nostin pääni ja katsoin turvonneilla silmilläni tulijaa. 

     Blondi poika tuijotti minua säikähtäneenä. "Hei! Tota... Mikä on?" hän hätäili. Painoin pääni käsiini ja hieroin silmiäni. Samassa tunsin lämpimän käden olkapäälläni. Ravistin sen vaistomaisesti pois, mutta kaduin tekoani sen jälkeen nostaessani katseen nuorukaiseen. 

     "Sori" sanoimme melkein samaan aikaan. Yhtäkkiä tunnistin miehenalun hänen alkaessa hymyillä tuttavallisesti. 

     "Niall?"
     "No sehän mä oon" tyyppi naurahti ja käveli sitten pöydän viereen heittäen tavaransa sen päälle. "Mitä sä täällä teet?" kysymys ei ollut ilkeä tai tungeksiva, ennemminkin huolestunut hieman ehkä välinpitämätönkin. 

     "S-se on pitkä tarina. Mitä kello on?" nousin seisomaan ja poimin puhelimeni lattialta. 

     "Puoli kymmenen oli äsken, kun tulin" Niall totesi ja heitteli kädessään avaimia. "Onko sulla nälkä? Mulla olis yksi omena"
     "E-ei kiitos" sanoin, vaikka vatsani väitti toista. Punainen hedelmä laskettiin pöydälle. Omenan pinta kiilsi loisteputkilampun valossa ja houkutteli minua sen luokse.
     "Mä tiiän ton katseen. Ota se vaan" Niall naureskeli. "Koppi!" Odottamattani hedelmä lensi kaaressa suoraan minua päin. Se putosi pomppien lattialle ja poimin sen sieltä kiittäen kiltisti.
     "Sähän oot liikkunu paljon Liamin kanssa" irlantilainen totesi napatessaan kitaran syliinsä. Rouskutin omenaa tyytyväisenä ja nyökkäsin. "Mitä teijän kahden välillä on?" Kysymys säikäytti minut - ompun pala juuttui kurkkuuni ja yskin itseni punaiseksi.
     "Ei mitään" köhin toisen virittäessä soitinta edessäni. 

     "Vielä" Niall virnisti leveästi. Katsoin häntä ilmeettömänä. Mitä hän tuolla tarkoitti? Siniset silmät kääntyivät takaisin kitaraan.
     "Missä se on muuten?" kysyin, yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä. 

     "Tulossa pitäis olla" Niall sanoi näppäillen soituja. Hän tiiraili minua silmiin suurilla silmillään. 

     "Tännekö?" hätäännyin äkkiä sydämmeni alkaessa hakata kiivaammin. 

     "Juu, lupas varttii vailla tulla" tuo sanoi ohimennen. "Miten niin?"
     "Eh, ei mitää... Mun pitääki mennä" sopersin ja keräsin itseni seisomaan. 

     "Älä nyt vielä mee. Et ees kertonu, miks oot täällä!" Niall huikkasi, kun olin jo ehtinyt paeta ovelle. 

     "Tota --" aloitin nojatessani oveen, kun se yhtäkkiä avattiin. 

     "Et ikinä usko mitä mä näin -- !" Joku huusi suoraan korvaani. Menetin tasapainoni yrittäessäni ottaa tukea seinästä ja samassa olinkin jo rojahtanut tulijaa päin. Lujat kädet nappasivat ranteestani kiinni ja joku kiepsautti käsivartensa selkäni taakse. Voihkaisin aran ranteeni taittuessa kipeästi. 

    Arvaamatta kohtasin kauniit ruskeat silmät. Katsoimme toisiamme hämmentyneinä. Nuo silmät hyppivät epäuskoisina silmieni välillä. Kunnes joku repesi raikuvaan nauruun. 

     "Liam!" hätkähdin ja hyppäsin pois hänen otteestaan. 

     "Elyse?" Liam kysyi vähintään yhtä yllättyneenä, kuin minäkin. 

     "Tervetuloa!" Niallin ääni kuulutti. En saanut silmiäni irti Liamista. 

     "Pi-pitää mennä, moikka" toistin hetki sitten sanomani sanat ja pyyhälsin kohti ovea. "Aih!" vingahdin, kun käsi tarttui ranteeseeni. Ote helleni, muttei irrottautunut kokonaan, vaan veti minut takaisin huoneeseen. 

     "Sä et oo menossa mihinkään" Liam sanoi ja katsoi minua ylhäältä vain muutaman kymmenen sentin päästä kasvoistani. 

     Liam kiersi käteni valkoiseen siteeseen. Hän laittoi tukisiteen teipillä kiinni ja laski suukon kädelleni. Puna nousi kasvoilleni ja koitin peittää sitä hiuksillani entistä häipeilevänä. Tunsin kaksi sormea leuallani, pakottaen kasvoni ylemmäs. Niall oli hetki sitten poistunut huoneesta - lähtenyt virnistellen 'Louisin luokse'. 

     "Tää voi olla vähän tunkeilevaa, mut liittyyks tää -" poika silitti käsivarttani. "- ja Ozzyn musta silmä toisiinsa?" Liam kysyi peitellen hymyään. 

      "Naura pois vaan. Mä vähän hermostuin sille kakkapäälle...". Hymy nousi väistämättä kasvoilleni kuullessa Liamin railakkaan naurun. Hän hykerteli keikkuen tuolillaan - irrottamatta otettaan kädestäni. Liam kumartui takaisin istuma-asentoon ja irrotti kätemme. Ei, älä. Tahdon tuntea lämpimät sormesi omieni ympärillä.

     "Haluutko kertoo, mitkä teijät välit nyt on?" tuo uteli hymyillen vinosti. Vedin kerran henkeä. Sisään ja ulos. 

     "Yksinkertaiset. Molemmat vihataan toisiamme" Liam näytti siltä, että halusi tietää enemmänkin. "Haluutko kuulla koko stoorin?"
     "Antaa tulla vaan" Katsoin hänen silmiinsä. Tiesin kyllä, että voisin luottaa häneen. 
     "Alettiin seurustella puoli vuotta sitten. Elämäni kauheimmat kuusi kuukautta. Ensimmäinen ja toinen kuukausi oli ihan kohtalaista- ei mitään huippua -, sit se muuttu. Lähettiin tänne kiertueelle. Ozzy alko juhlimaan ja tuli joka ilta humalassa. Ympäripäissään se sitten haukkui, hakkas ja pakotti sänkyyn..." Siinä välissä pidin pienen tauon. Liam oli jäänyt tuijottamaan vasta puoleista ikkunaa. Kohotin hitaasti käteni. Varauduin siihen, että peruisin aikeeni minä hetkenä hyvänsä. Mutta pidin pääni. Jos sitä helvettiin oltiin menossa, niin mennään eikä meinata. 

     Liam käänsi päänsä eteeni. Paljastin ranteeni. Vaikka Liam olikin jo nähnyt ne ennen, hän tuijotti käsivarsiani kauhusta kalpeana. 

     "Elyse..." hän henkäisi. "Sä oot tenhy noita lisää!" Liam parahti ja veti käteni itselleen. 

     "Oz sai kaiken tän aikaan. Sen kaverit vihaa mua, kaikki ihmiset täällä pitää mua jonain nyrkkeilysäkkinä, jolle voi purkaa pahaa päiväänsä. Huutaa kirosanoja päin naamaa, jos siltä tuntuu." Olin pitänyt kasvoni tähän asti peruslukemilla. Olin ihmetellyt sitä itsekin. Nyt kuitenkin kurkkuani alkoi pikku hiljaa kuristaa, mutta koitin pitää naamani ilmeettömänä. 

     "Sit päätin panna pisteen tällä touhulle. Ozzy soitti mulle eilen illalla. Se kertoi, että on kaapannu sut ja pitää sua vankinaan jossain... Halus kai leikkiä jotain kidnappaajaa. Mä tietenki uskoin ja saavuin areenan eteen aamulla - kello seitsemän" Liam oli taas jäänyt ajatuksissaan toljottamaan - tällä kertaa lattiaa.
     "Sanoin sille suorat sanat, läimäisin kasvoille ja siitä lähti sota käyntiin. Lopulta pakenin paikalta rähjäisenä" musertava huokaus pääsi huuliltani ilmoille. "Musta silti tuntuu, et Oz ei luovuttanu vielä. Se kostaa vielä"
     Liam pysyi hiljaisena tiiraillen kiinnostuneena lattialautoja. "Sun stoorissa oli yks virhe"
     "Mikä muka?" kysyin äimistyneenä. 

     Poika katseli minua virneen kohotessa kasvoilleen. "Ei kaikki täällä sua vihaa. Vähiten mä. Niallki sanoi, kuinka mukava tyyppi oot" Sanat purkivat ahdistuksen kehostani ja tyyni tuulahdus rauhoitti ajatukseni. 

     "Kiitti Li" hymähdin hymyillen silmät loistaen. "Sulle on helppo puhua"
     "Elyse... Sä et saa menettää uskoa itteesi" Liam puhui pehmeästi katsoen silmästä silmään. "Sä oot upee ihminen. Eikä kukaan ansaitse tollasta kohtelua. Ozzy on idiootti. Sä et. Oot ihana, suloinen, syvällinen, höpsö --"
    "Joo, kiitti, eiköhän toi riitä" totesin äkkiä tiukasti. Silmäni alkoivat kostua, kun nousin ja käännyin ympäri. 

     "Sitä vaan, että... Mä kuuntelen sua aina" Liam sanoi, kun käännähdin katsomaan toista. Silmissään hohde, hän hymyili minulle hampaat vilkkuen ja katsoi perääni, kun viiletin pois huoneesta. 

    Nojasin seinää vasten. Kyynelistä oli tulossa parhaita ystäviäni. Lohduttomana antauduin taas epätoivon valtaan. Miten tässä elämässä oikein kuuluu toimia? Mikä takia meidät on luotu, jos elämän pitää olla näin hankalaa? 

***

Miten tässä on taas viikko vierähtänyt? No saitte nyt kerralla vähän enemmän luettavaa. Laittakaa ihmeessä kommentteja, kiitos!! :) hehhee... Sanon aina et 'nyt koitan jatkaa nopeemmin!' Miks se ei ikinä toimi? No kuitenkin, yritän taas parastani! :DD

Alone and afraid ~ 6

    Kattoon heijastui katulampun usvainen valo. Makasin selälläni hotellin kuhmuraisella sängyllä ja seurasin katseellani katon viivoja. Oli aamuyö. Kadulla oli hiljaista. Nostin käteni ilmaan ja kohotin niillä kohti kattoa. Veri, joka oli illalla vuodattanut haavosta pahaa oloa pois, oli kuivunut käsivarsiini. Haukottelin hetken, ennen kuin nousin ylös sängyn pohjalta.
     Lämmin vesi virtasi olkapäiltäni alas ja kasteli hiukseni. Shampoo valui viemäriin pikku hiljaa. Höyryävä vesi lotisi suihkukopin lattiaa vasten. Seisoin vielä hetken lämpimässä, ennen kuin olin valmis kohtaamaan kylmyyden, joka hyökkäisi kimppuuni, kun astuisin ulos suihkukaapista. Vedin henkeä ja nappasin nopeasti valkoisen hotellin nimellä koristetun pyyhkeen hartioilleni. Koko kylpyhuone höyrysi ja peili oli huurtunut. Tassuttelin pitkin huonettani jättäen vesiläikkiä ympäriinsä.
     Laukustani löysin vanhan leopardikuvioisen paidan ja siniset farkut. Niiden päälle vedin lämpimän hupparin ja tungin kengät jalkaani. Nappasin kaikki tärkeät tavarat, joita nyt voisin tulla tarvitsemaan tänään, taskuihini ja vedin hupun päähäni.

     Stadionilla kävi kova huiske ja kiire. Olimme ilmeisesti aikataulusta myöhässä, eikä toiseksi viimeistä keikkaa saanut viivyttää yhtään minuuttia tahallaan. Jouduin työskentelemään Ozzyn kanssa. Hän katsoi minua tummilla silmillään ja heilutteli huulikoruaan. Poika nojaili rennosti seinään katsellen kun minä raadoin.
     Lopulta sain tarpeekseni. "Et sä voi tehä mitään muuta kuin töllätä siinä, idiootti?!" kivahdin ja paiskasin paperikasan maahan. Valkoiset laput levisivät lattialle matoksi.
     Ozzy seisoi jo omilla jaloillaan ja asteli ylpeilevän näköisesti luokseni. Pienen hetken kaduin, että olin jäänyt hänen kanssa kahdestaan. Tuo pysähtyi metrin päähän minusta.
     "Mitä sanoitkaan?" Ozzy lähes kuiskasi karheasti.
     "Häivy siitä..." manasin ja jupisin listan kirosanoja.
     "Tuhma tyttö" Ozzy henkäisi ja läheni minua. Astelin sitä mukaan kauemmaksi, mitä lähemmäksi tuo hirviö tuli. Lopulta tömähdin seinää vasten.
     "Taidetaan olla pitkästä aikaa ihan kahdestaan..." Ozzy vei kätensä poskelleni ja siitä hiuksiini. Hän painoi huulensa kaulalleni ja mumisi jotain hiljaa.
     "Lopeta" ääneni petti, eikä hiusvahalta haiseva miehenalku reagoinut siihen mihinkään. Hän suuteli solisluutani. Yllätin itsenikin, kun kohotin polveni ja iskin tunkeilijaa jalkoväliin. Ozzy kyykistyi ja pujahdin karkuun. Pitkälle en kyllä yritykselläni pötkinyt, kun käteni väännettiin poliisiotteella selkäni taakse. Parahdin kivusta, kun vahvat kädet painoivat aamuisia arpiani.
     "Päästä mut pois!" huusin tuolle pää punaisena.
     "En päästä. Ja syytä sä saat miettiä itse" Ozzy murisi. "Mua sä et jätä noin vain"
     "Kukaan ei haluu olla tollasen väkivaltasen pellen kanssa!" huudahdin toisen korvaan ja jatkoin rimpuiluani.
     Silmänräpäyksessä ovi lennähti selälleen ja huoneeseen juoksi muutama mies. Huutoa kuului joka puolelta ja joku löi minuakin. Ozzy revittiin irti minusta. Tasapainoni oli tyystin kadonnut, enkä tiennyt kuusta tai maasta mitään. Hoipertelin seinän vierustalle hengittämään. Pitkä poika painoi Ozzya seinää vasten ja toinen blondi repi häntä pois Ozzyn luota. Äkkiä minun teki mieli oksentaa ja hapuilin seinää pitkin kohti ovea. Minusta tuntui, että se meni vain koko ajan kauemmaksi.

     Lopulta pääsin vessaan ja kaaduin pöntön päälle. Nojasin käsiini ja tunsin veren maun suussani. Hengittelin syvään ja kaivoin taskujani. Kyllä minä sen tänne jonnekin laitoin... Samassa esine osui käteeni.
     Metallinen terä kimalteli vessan valossa, kun painoin sen iholleni. Hiukseni sotkeutuivat kyyneliini ja liimautuivat naamaani. Veri tahri hihani, mutta kipu vei ajatukset muualle. Puoliksi makasin seinää vasten ahdistuksen painaessa keuhkoissani. Pääni valahti sivulle. Seinään lavuaarin alle oli kirjoitettu mustalla permanenttitussilla jotain. The truth. Niin. Totuus kirpaisee.
     Äkkiarvaamatta ovi aukeni narahtaen. Koitin vetää hihani nopeasti viiltojen päälle ja tunkea terää taskuuni. Mutta joku oli ehtinyt jo ensin.
     "Elyse!" joku huusi nimeäni, vaikka hänen kasvonsa olivat sentin päässä omistani. Maailma näytti sumealta, enkä erottanut tulijaa.
     "Puhu jotain!" ihminen toisti edessäni ja ravisteli minua. Haukoin happea suu auki ja yritin mumista jotain. Hetki hetkeltä maailma alkoi näyttää taas selvältä. Sitten tunnistin nuo ruskeat silmät, jotka tuijottivat minua herkeämättä.
     "Liam?" kuiskasin. Liamin ilme kirkastui ja hän syöksyi halaamaan minua. Tuo painoi minut vasten rintaansa ja puristi minua melkein tukehduksiin asti.
      Mutta hän oli lämmin. Ja vahvojen käsin sisällä tunsin olevani turvassa. Enkä häpeillyt, kun purskahdin itkuun ja hän keinutteli minua itseään vasten kuin pientä vauvaa.

    Huone oli harmaa ja ikkunasta tuleva valokin oli harmaata. Ajatukseni olivat synkkiä, mutta yksi ihminen toi valoa avaraan huoneeseen. Liam istui edessäni risti-istunnassa ja piteli käsiäni käsissäni.
    "Miksi?" tuon kysymys kaikui tyhjässä ilmassa ja sisälläni muljahti. En vastannut, en osannut pukea tunteitani sanoiksi. Liam katsoi minua kysyvästi. Purin huultani ja nyökkäsin. Liam katsoi minua luotettavilla ruskeilla silmillään. Hän toimi hitaasti ja kohotti käteni. Liam nosti hihaani hiljaa minun puristaessa silmäni kiinni.
     "Elyse" hento kuiskaus sai minut avaamaan silmäni. Liam tarkkaili minua välkkyvillä silmillään. "Tää ei ratkaise mitään" Miten hän osasi toimia aina oikein? Olisin kuvitellut, että hän olisi alkanut kyselemään ja olisin joutunut vuodattamaan koko elämän tarinani hänelle. Mutta ei. Hän siveli hellästi arpiani, joita ei saanut saippualla pois, ja pohti päästä sisällä itsekseen. Hetki tuntui uskomattomalta. Tuntui kuin hänen kosketuksensa parantaisi haavojani. Jokaisella sipauksella yksi viilto tuntui kevyemmältä.
      "Mä en oo ikinä ollut hyvä sanomaan mitään..." aloitin änkyttäen. Itku kuristi vieläkin kurkkuani, mutta pyrin pitämään sen loitolla. "Mutta musta tuntuu, että..." Liam nosti lämpimän katseensa minuun. "Että pystyn luottamaan suhun" ääni haihtui kuiskaukseksi. Nuorukainen puristi sormiani ja pieni hymy hiipi tuon kasvoille.
     Liam naurahti ja pudisti päätään. "Tuu tänne, höpsö" Niin kauan, kun vain saatoin muistaa, en ollut saanut niin tiukkaa halausta, kuin mitä tuo minulle soi. Vedin häntä lähemmäksi, välittämättä mistään. Ummistin silmäni. Hengitin hänen miehekästä tuoksuaan.
     Mutta sisällä nakersi pieni pelko. En halunnut menettää häntä. Halusin olla tässä ikuisesti. Tahdoin uppoutua hänen lauhkeisiin silmiinsä. Syventyä hänen lämpimiin halauksiinsa. Jäädä siihen. 
     Tunteet olivat aivan uusia minulle. En ollut tuntenut näin ennen. Mitä tämä on? 
   
     Tähdet lostivat pilvettömällä taivaalla. Tuuli oli laantunut. Seisoin parvekkeella ja pidin käsiäni ristissä rinnallani. Äänet olivat hiljentyneet kaupungissa.
     Hätkähdin, kun kuulin puhelimeni soivan ärhäkkäästi sisällä. Viimeinen vilkaisu maisemaan, ennen kuin käännyin ja painoin parvekkeen oven kiinni. Nappasin soivan kapineen ja vastasin sen enempää miettimättä tuntemattomaan numeroon.
     "Elyse! Elyse!" joku toisti nimeäni taustalla. Rypistin otsaani istuessa sängylleni.
     "Haloo? Kuka siellä?" huhuilin puhelimeen, mistä kuului pelkkää kohinaa.
     "El, älä --" huutava ääni katkaistiin ja puhuja muuttui. Kavahdin pöytälampun valossa, kun tunnistin uudemman puhujan. "Hyvää iltaa, rakkaimpani" Ozzy maaritteli.
     "Kuka se toinen oli?" ärähdin vastaan.
     "Ai se äskeinen sekopää?" Ozzyn nauru kaikui kännykästäni pimeään hotellihuoneeseen. "Se oli pieni ystävämme. Ja jos haluat, että tämä lauleskelee lavalla vielä huomennakin ehjin nahoin, sinun kannattaisi nyt kuunnella tarkasti"
      Hengitykseni katkesi. "Mitä hittoa? Onks Liam siellä?!" huusin puhelimeen ja ampaisin seisomaan. "Ozzy sä senkin sika mitä oikeen --"
     "Otapa nyt ihan rauhallisesti" karhea ääni rauhoitteli. Miten tässä tilassa voisi muka rauhoittua? "Jos tahdot, etten tee mitään rakkaalle Liamillesi, sinun olisi parasta tulla huomenna heti seitsemältä stadionin takaoville. Sinuna katsoisin tarkkaan, että olet ajoissa. Muistat varmaankin, mitä viimeksi tapahtui..."
     "Oz!" kiljuin epätoivoisena, kunnes muistin, että oli keskiyö ja ihmiset tahtoivat varmaankin rauhaa ja hiljaisuutta. "Uskallatkin koskea siihen" sähähdin.
     "Nähdään siis huomenna, tasan seitsemältä"
     Olin muutaman sekunnin hiljaa. "Selvä. Stadionin takana"
     Ozzy räkätti toisessa päässä. "Näin on tyttönen. Rauhallisia unia" ääni sanoi imelästi, ennen kuin yhteys katkesi.

     Sydämmeni läpätti äänekkäästi. Voiko hän oikeasti tehdä tämän? Pimeässä hotellihuoneessa tunsin oloni yhtäkkiä hyvin araksi ja pelokkaaksi. Käperryin peiton alle farkut jalassa ja piilotin kasvoni tyynyyn. Päässäni pyöri vain kaksi ihmistä. Kaksi vihollista. Olivatko he juuri nyt vastakkain jossain kujan kulmalla, murhan himoinen katse silmissään? Sitä en tiennyt. Enkä tiedä, olisinko halunnutkaan.
     Huoneessa oli hiiren hiljaista. Jostain kaukaa kuului aavemaisia askelia. Käperryin yhä syvemmälle sängyn pohjalle toivoen, että hän oli turvassa. Silmäni sulkeutuivat hitaasti. Ja hetki hetkeltä, yö laskeutui hiljaa ylleni.

***

Jee, sain jatkettuu jo nyt!! :DD
Mut tais tulla vähän sekava luku, vai mitä sanotte? Laittakaa kommenttia, kiitos :)

Alone and afraid ~ 5

    Ulkona satoi. Ikkunasta paistoi harmaa maisema ja sää näytti vähintään yhtä masentuneelta, kuin minäkin. Kyyneleet olivat kuivuneet poskilleni ja ikkunan lasia pitkin matkaavat sadepisarat saivat oloni vain huonommaksi.
    Vedin syvään henkeä ja suljin silmäni. Päästin ilman pois keuhkoistani hitaasti ja nousin seisomaan. Katsoin vielä hotellin ikkunasta sateiseen kaupunkiin. Ihmiset juoksivat sadetta karkuun koittaen pysyä kuivina. Autojen pyyhkijät heiluivat tasaiseen tahtiin ja liikennevalon vaihtuessa vihreäksi, ne lähtivät kaahaamaan eteenpäin.

     Hiukseni olivat takussa ja roikkuivat elottomina olkapäilläni. Huulet olivat kuivuneet. Poskilla ei ollut mitään väriä. Kasvot olivat kalpeat - näin oli ollut jo monta viikkoa. Tummat silmänaluset kaipaisivat pikaisesti valokynää. Katseeni pysähtyi tummiin silmiin.
    Silmät tuijottivat takaisin. Niissä ei ollut eloa, sitä tavallista loistetta. Elämänilo oli niistä kaikonnut. Väsyneenä käännyin pois peilistä. Oliko enää mitään jäljellä, jos ei itseään pystynyt silmiin katsomaan? 

    Liam käveli minua vastaan areenan käytävällä. Niall nauroi niin kovaäänisesti, että minuun koski. Milloin olinkaan viimeksi nauranut? En edes halunnut ajatella sitä.
    Pidin pääni alhaalla ihan viimeiseen asti. Pidätin hengitystäni ja nostin katseeni. Kaksi lyhyttä sekuntia ja he olivat takanani. Käännyin kulmasta pihalle ja juoksin portaat alas.
 
    Nojatessani jäätyneeseen kaiteeseen, ajatukseni harhailivat. Ne ruskeat silmät... Miten niin lyhyt vilkaisu voi aiheuttaa näin mittaavan reaktion? Suljin silmäni ja ajattelin häntä. Kiertelemättä ja kaartelematta annoin itseni syventyä aiheeseen.
     Yhtäkkiä kuulin hiljaisen äänen. "Elyse" Joku sanoi voimakkaammin. Pyörähdin ympäri ja mittailin katseellani nuorukaista.
    "Liam? Mitä sä täällä?" Koitin taikoa kasvoilleni hymyä - aikaansaannokseni oli surkea.
    Liam käveli vierelleni ja katsahti alhaalla virtaavaan tummaan jokeen. Vakavalla vilkaisulla hän viesti, ettei tullut kyselemään kuulumisia.
    Nypin kynsiäni hermostuneena ja pidin katseeni visusti poissa noista silmistä.
    "Elyse!" Liam murahti, kun jätin hänet huomiotta. "Mistä mä oon jääny paitsi?" Laskin käteni sillan kaiteelle ja pyörittelin peukaloitani.
    "Et mistään - tietääkseni" vastasin hiljaa katsellen usvaista taivasta.
    "No minkä takia sä et enää juttele mulle?" vanhempi poika kysyi otsa kurtussa.
    Olin pitkään hiljaa. Purin huultani ja käänsin pääni empien. Vähitellen uskalsin kääntää pääni kokonaan sivulle. Syvän ruskeat silmät - aina yhtä lämpimän ja ystävällisen näköiset - tarkkailivat liikkeitäni. Katseemme kohtasivat. Laskin käteni kaiteelle. Äkisti se kosketti toista lämmintä kättä.
    Ei siinä käynyt niin kuin kirjoissa ja elokuvissa. Välillämme ei kulkenut minkäänlaista sähkövirtaa tai kipinää. Se oli tavallinen hento hipaisu. Katse sen sijaan oli intensiivinen, mikä sai vatsani heittämään volttia. Kuitenkaan mitään yliluonnollista ei tapahtunut.
     "Sä siis olit sairaalassa?" kysyin epävarmasti. Liam nyökkäsi.
     "Ja Ozzy..?"
     "Meille tuli pientä erimielisyyttä... Se kai menetti hermonsa ja..." Liam kierteli aiheen ytimestä,
     "Löikö se sua?" tuijotin häntä painostavasti.
     "Joo"
     "Löitkö sä sitä?"
     "Joo"
     "Liam!" tuhahdin ja käännyin pois päin. Hengittelin hetken rauhallisesti ja pyörittelin sormiani.
     "Ei sille pahasti käyny... Jos sä sitä huolehdit" Liamin äänestä huokui inho ja turhautuneisuus. Tiirailin 'et oo tosissas' -ilmeellä häntä.
     "Se on viimeinen asia maailmassa, mitä teen" totesin painokkaasti. Jostain kuului pieni ääni. Liam kaivoi puhelimensa takataskustaan ja näpytteli tovin, ennen kuin tunki kännykän takaisin samaan paikkaan.
     "Sori" Liam sanoi ja väläytti nopean hymyn anteeksi pyynnöksi. Kuka pyytää anteeksi, että lähettää viestiä? 
     "Ja ei mullekaan pahasti käynyt. Andy ja muut vaan oli huolissaan ja käväisin tarkastuksessa niiden mielenrauhan takaamiseksi" hän selitti.
     "Ootko muuten puhunu Ozzyn kanssa?" utelin tuolta katsellen häntä kulmieni alta.
     Liam nojautui selkä kaidetta vasten ja laittoi kätet ristiin rinnallensa. "No eipä oo paljon herraa näkynyt" hän kohautti kulmakarvojaan. "Entä sä? Onko kyseinen supermies tullu vastaan?"
     Liamin sanat jäivät ikävästi roikkumaan ilmaan. Katseeni kierteli ympäröivässä ilmassa. Sumu alkoi kohota joelta kaduillekin illan lähentyessä. Pilvet kiitivät taivaalla ja tuuli pörrötti hiuksiani.
    "Elyse?" tuo kysyi hiljaisuuden vain pitkittyessä. Huomaamattani olin hiljentynyt ajatuksiini ja yskäisin nolostuneena.
    Kaikki kipu palasi luokseni yhtenä ryöppynä. Kaikki mitä Ozzy oli minulle tehnyt. Kaikki mitä hän oli sanonut. Kaikki se satutti. Niin henkisesti kuin fyysisestikin.
    Nostin katseeni noihin ruskeisiin silmiin. Tuijotin kostuneilla silmilläni ylöspäin ja nielaisin hiljaa.
    "Joo" Lyhyt vastaus kiiri ilmoille ja seisautti Liamin paikoilleen.
    "Onko se puhunu jotain musta?" Liam uteli.
    Vastaus oli helppo: Kyllä, haukkui sinut lyttyyn. Tai ei hän oikeastaan ollut sinusta puhunut. Ei hän kenestäkään puhu. Ei hänellä ole siihen aikaa. Tahtoo vain satuttaa minua ja upottaa mahdollisimman syvälle.
     Niin, siellä minä olin. Syvällä. Pimeässä. Eksyksissä. Yksin. Eivätkä nuo suloisen ruskeat suklaasilmät asiaa paljon auttanut.

     Ihmisiä tuli ja meni. Kahvilan ovi kävi koko ajan. Mutta me istuimme syrjäisellä kulmasohvalla vastakkain. Edessäni oleva kaakao kermavaahdolla höyrysi. Liam ryysti mustaa kahvia tumman vihreästä mukistaan. Pöydällä oli lisäksi kaksi suklaakarkkia, jotka kuuluivat juomiin. Ulkona satoi - mikä yllätys!
     Liam nosti kasvonsa ja katsoi suoraan minuun. "Jos sä et sano sille mitään, voit olla varma, että mä kyllä sanon" tuo uhkasi.
     "Älä hätäänny. Mä hoidan sen" ajattelin Ozzyn kasvot Liamin viereen. Ozzy oli muutaman vuoden vanhempi, muttei hän komeudessa voittanut.
     "Mitä ajattelit sanoo sille..?" Liamin olisi tehnyt mieli kutsua entistä poikaystävääni jollain haukkumanimellä. Soveliaasti hän kuitenkin tyytyi sulkemaan suunsa. Idiootti olisi sopiva kutsumanimi...
     Huokaisin syvään ja otin kaakaomukin varovasti käteeni hörpäten kuumaa juomaa. Se poltti suutani ja laskin juoman takaisin entiselle paikalleen.
     "Sen kun tietäis..." mumisin hiljaa. Katselin vaitonaisena ikkunasta kadulle. Ihmiset suojautuivat sateelta ja piilottelivat huppujensa alla.
      Yhtäkkiä kylmä käsi kosketti kämmentäni. Säpsähdin katsomaan kättäni. Samassa olin jo vetänyt ranteeni piiloon. Refleksini eivät pettäneet minua - mutta pelkäsin silti pahinta. Oliko hän nähnyt ne? Mieleni valtasi ahdistus ja päässä kieppui. Liam tuijotti minua kysyvästi, mutta huoli paistoi katseen läpi. Katsoin pois päin murheellisena. Piina sisälläni vain kasvoi. Kulautin lämmintä kaakaota kurkkuuni. Maku oli ehkä hieman liian makea minun makuuni.
     "Elyse" Liamin pehmeä ääni sanoi. Käännyin kankeasti katsomaan häneen. "Onko kaikki hyvin?" Jämähdin paikoilleni. Käteni valuivat pöydän alle syliini. Puristin hihojani ja piilotin käsivarret kämmeniini asti. Käperryin pieneen kehään ja kohotin katseeni ja silmäilin toisen kasvojen eleitä.
     "On" ääneni jäi kurkkuun ja jouduin yskimään saadakseni sen taas takaisin. "Miksi ei olisi?" kysyin tekohymy kasvoillani.
     "Vaikutat vähän jotenkin..." Liam katsoi minua huolestuneena, kuin voisin pyörtyä tähän paikkaan. Vilkaisin kahdeksaa näyttävää seinäkelloa. Join kaakaoni loppuun ja nousin tuolista. Miehenalku tuijotti minua valloittavasti.
     "Mihin sä oot lähdössä?" Liam kysyi 'loukkaantuneena'.
     "Hotellille" sanoin ja otin takkini tuolin selkämykseltä. Puin sen ylleni toisen noustessa seisomaan kolauttaen päänsä sitä ennen lamppuun. Liam naurahti nolostuneena ja hieroi takaraivoaan.
     "Mä tuun saattamaan"
     "Jos selviät hengissä ulos asti" sanoin huvittuneella äänensävyllä.

     Hotellin edessä loisti keltainen kyltti. Sipsutin pojan perässä aulaan ja laskin hupun päästäni.
     "Loppuukohan tää sade koskaan?" Liam kysyi retorisesti. "No, jos Lontoossa olis sit taas vähän parempi sää..." puhe muuttui yhä ennemmän mutinaksi loppua kohden.
     "Niin. Mut täytyy tästä mennä" sanoin hermostuneena. Ozzy. Olisiko hän odottamassa huoneeni edessä? Pelkkä ajatuksin sai kylmät väreet kulkemaan selässäni.
      "Mihin sulla noin kiire on?" Liam ihmetteli otsa kurtussa.
      "Ajattelin mennä aikasin nukkumaan vaan" kerroin pelon kalvaessa sanojen takana.
      "Okei, no nähään varmaan huomenna ennen keikkaa" Liam pitkitteli tahallaan tilannetta.
      "Joo. Moikka Li" sanoin, heilautin kättäni ja aloin harppoa hissille päin. Kunnioittavat kaksi askelta pääsin pakoon, kunnes käteeni tarrattiin.
      "Unohdit jotain" Liam kuiskasi. Hän katsoi kasvot lähellä omiani silmiini ja kaivoi taskustaan jotain. Tuo nosti suklaakarkin, jonka olimme saaneet kahvilasta, eteeni. Nappasin sen hänen kädestään Liamin virnistäessä leveästi. En voinut estää hymyn nousemista kasvoilleni.
       "Kiitti" naurahdin ja läpsäisin toista olkapäälle. "Nähdään"
       "Nähdään, suklaahirmu" Liam sanoi ja kohautti toista kulmaansa. Kävelin takaperin hissille päin ja katselin tuon perään. Käännyin painaakseni hissinappulaa.
       Liam oli ehtinyt jo hotellin ovelle. Hän katsoi minuun koko aulan halki. Olimme seisahtuneet paikoillemme. Liam virnisti leveästi - hymy ulottui melkein korviin - ja vinkkasi silmäänsä. Sitten hän hölkkäsi sateeseen vetäen takin päänsä suojaksi.
 
     Silloin en vielä tiennyt, mitä tuo merkitsi. Tai mitä se tulisi merkitsemään. En osannut enteillä, kuinka paljon se muutti elämääni loppujen lopuksi. Silloin tuo oli vain pikainen silmän vinkkaus, joka levitti hymyn kasvoilleni.

***

Ohhoh, nyt on taas kulunut viikko, ennen ku sain mitään tekstiä... :)
No kouluun oon palannu taas ja lomat lomailtu. 

Tais tulla aika synkkä luku tästä, mutta mitä piditte? Laittakaa kaikenlaista kommenttia tulemaan :)

Alone and afraid ~ 5

     Taivaalla vaeltelivat harmaat pilvet näyttivät uhkailevan sadetta. Ei se keikkaa pilaisi - olihan ennenkin poikien keikalla tullut vettä kuin saavista kaataen - mutta se tietäisi sitä, että minä joutuisin homentumaan sisällä.
     Olin uppoutunut syvälle ajatusten salaperäiseen maailmaan. Ne kiertelivät Ozzyssa ja hänen kavereissaan, kotona ja suklaassa.
     Hätkähdin ja sydämmeni löi kolme kertaa ylimääräistä, huomatessani pitkän hahmon ilmestyvän viereeni. Jouduin haukkomaan henkeäni, kun tuttu nuorukainen tuli alas viereeni.
     Liam hymyili lämpimästi, mikä sai minut kääntämään kasvoni maahan. "Mitä sä täällä yksin?" ruskea silmäinen kysyi pehmeällä äänellään.
     Kohautin olkiani - kenen kanssa muka olisin? Olen aina yksin... Liam heilutteli jalkojaan ja kopautteli ruskeilla nahkaisilla kengillään lavan reunaa.
     "Mitäs sä pohdiskelet täällä?" Liam kysyi naurahtaen. Kuuntelin, kuinka nauru hyppeli ilmassa ja katosi sitten taivaisiin.
     "Vähän kaikkea..." vastasin yksinkertaisesti. Liam kohotti kätensä ja kääntyi pois päin minusta. Aivastus pärskähti hänen huuliltaan ja nuorukainen pyyhkäisi nenäänsä.
     "Sori" Liam yskäisi ja sai minut hymähtämään huvittuneena. "Niin jos jatketaan... Mitä esimerkiksi?" Minulta meni hetki, ennen kuin muistini palautti mieleeni, mistä olimme äskettäin keskustelleet.
     Katselin huomaamattomasti Liamin kasvoja. Silmät loistivat kirkkaina, mutta tummat silmänaluset viestivät väsymyksestä, eikä suu jaksanut höpöttää koko aikaa. Päätin, etten vaivaisi häntä pikku huolillani, vaan keksisin jotain piristävää.
     "Suklaata" vastasin hymyn kohotessa huulilleni.
     "Suklaata?" Liam hörähti ja repesi sitten nauruun. "Mitä suklaasta? Pohditko sitä, että mitä teemme, kun suklaa loppuu seitsemän vuoden päästä, vai suunnitteletko, missä välissä voit käydä ostamassa suklaata itsellesi?"
     Liamia ei suotta kutsuttu bändin isähahmoksi. Hän sai hymyn huulille jo pelkästä olemuksestaan.
     "Mm... Vähän molempia" sanoin ja käänsin kasvoni taas pois päin. "No mites sä? Syötkö sä suklaata?"
     Liamin kasvoilla oli epäuskoinen, huvittunut ilme. "Sä kuvittelet, että mä en syö suklaata vai?"
     "En mä sitä --"
     "Rakastan suklaata!"
     "Hyvä. Niin mäkin" sanoin hymyillen.
     Yhtäkkiä hiljaisuus ympäröi meidät. Miehenalku katseli lempeästi kasvojani, mikä ahdisti minua kummalla tavalla, vaikka tiesin harvinaisen hyvin, mistä se johtui. Käänsin pääni maahan ja annoin hiusten valua verhoksi kasvojeni eteen. Liam kaikesta päätellen huomasi mielialani äkillisen muutoksen ja rupisti muuten niin sileän otsansa.
     "Hei, mitä nyt?" kuulin hänen äänensä lähempänä ja nosti kasvoni ylös.
     "Ei mitään" sanoin ja nousin sitten kömpelösti seisomaan. "Eikö sun pitäis olla harjottelemassa?"
     Liam katsoi minua hieman kummissaan ja nousi sitten ketterästi seisomaan. "Ei, me käytiin kaikki oleellinen läpi päivällä" Lähdimme kävelemään molempien johdosta kohti takahuoneita. "Pitäis kai vaan tankata vähän keikkaa varten" Liam puheli.
     Pysähdyin äkisti käytävällä. "Hei, mä... Mun pitää käydä hotellilla vielä ja..." sopersin toivottoman kuuloisesti. "Voitko sanoa muille, että tuun ennen seittemää takaisin?"
     Liam kohautti olkiaan ja näytti myöntyneeltä. "Mitä siellä on?" hän kyseli hämmästyneenä.
     "Unohdin lompakkoni sinne" valhe putkahti suustani luonnollisesti. "Käyn hakemassa sen"
     "Ahaa... No voinhan mä sanoa muille..." Liam vaikutti hieman epäröivältä.
     "Kiitti" sanoin tekohymy kasvoillani. Käännyin empien ympäri ja lähdin kävelemään pois päin.
     "Ja jos käyt kaupassa, nii tuo suklaata!" kuulin tuon huudon vielä takanani. Se sai kummalla tavalla hymyn huulilleni.
     "Varmasti!" huikkasin hänen peräänsä, ennen kuin pujahdin ovesta viileään ulkoilmaan.

     Ilta oli pimentynyt ja kävelin verkkaisesti pitkin pääkatua. Kujilla vilistävät rotat saivat minut värähtämään, eikä asiaa auttanut, että taivaalla möllötti hohtava täysikuu. Se teki hetkestä vielä vain aavemaisemman.
     Jostain kauaa kuului poikien huutoa. Joku jengitappelu varmaan. Yritin ajatella laukussani keikkuvaa minttusuklaalevyä, jonka kohta saisin jakaa sen yhden nuorukaisen kanssa.
     En olisi kestänyt nähdä Ozzya - siksi karkasin hotellille. Tiesin pojan olevan vielä areenalla, kellokin oli vasta hieman yli kymmenen. Keikka oli juuri loppumaisillaan.
     Yhtäkkiä poliisiauto kaahasi tiellä ohitseni valot vilkkuen äänekkäästi. Olin saada sydänkohtauksen ja jouduin hengittelemään rauhallisesti hetken.
     Samassa minut valtasi ikävä tunne. Joku tuijotti minua. Käänsin katseeni nopeasti tielle. Ei mitään. Pääni heilahti toiselle puolelleni. Tummiin pukeutunut mies tiiraili minut kulmiensa alta. Hän istui mukavasti korituolissa kadun reunalla, olutpullo toisessa kädessään ja hiipumaisillaan oleva tupakka huulillaan. Harmaa savu leijuili ulos hänen suustaan.
     Värähdin ja pyyhälsin taas matkaan. Puristin laukkuni hihnaa kädelläni ja kävelyni kiihtyi joka askelleella. Pysähdyin liikennevaloihin vasten tahtoani. Katu oli hiljainen, mutta kaukainen moottoripyörän ääni sai minut odottamaan kiltisti vihreää valoa.
      Katulamppu vilkkui häiritsevästi ylläni ja hermostuneena naputin kenkääni asvalttiin. Valo vaihtui samassa, kun meinasin todellisesti saada sydärin.
     Puhelimeni pirahti soimaan ja se meinasi todella tappaa minut. Olin muutenkin varuillani koko ajan, eikä asiaa auttanut äkkinäiset äänet.
     Kaivoin kännykkääni laukusta sydän pamppaillen vieläkin ja näpäytin 'vastaa' -nappulaa. Laitoin puhelimen korvalleni, samassa kun singahdin tien yli.
     "Haloo?" huhuilin, kun toisesta päästä kuului vain rätinää. "Hei? Onko siellä joku?!" kysyin kovempaa.
     "Elyse?" tumma miesääni kysyi.
     "Niin?" henkäisin hämilläni jatkaessa matkaani kohti areenaa, joka näkyi jo mäen päällä.
     "Älä nyt hätäänny, mutta ystäväsi on joutunut sairaalaan" ääni kuulosti yhä tutummalta ja erotin vahvan aksentin puheesta. "Hänelle ei käynyt hirveän pahasti, mutta sun kai pitäisi tulla tänne... Ozzy ja Jan haluu puhuu sun kanssa..."
     "Niall, siis kenestä sä puhut?" olin tunnistanut yhtäkkiä nuorukaisen äänen.
     "Liam. Se joutus tappeluun kadulla" Niall huokaisi.
     "Mitä?!" huudahdin ja pysähdyin paikoilleni pimeällä kadulla. "Mihin tapeluun? Häh, eiks teil pitäny olla keikka? Missä te -- " kysymykset vain pulppusivat suustani.
     "Tappeluun Ozzyn kanssa. Kummallekaan ei käyny pahasti, mut sun kannattais varmaan tulla tänne. Lähetän jonkun hakee sua, ootko hotellilla?" Niall puhui tyynesti, vaikka minun sisälläni keihui.
     "En, itse asiassa oon kohta areenalla. Voin tulla metrolla. Joo, nähään kohta" Niall tuskin kuuli viimeisiä sanoja, kun suljin puhelimen ja kiirehdin metroasemalle.

     "Mitä sä oikein ajattelet?!" huusin pidemmälle pojalle edessäni. Olimme hotellilla. Liam makasi sairaalan valkoisella sängyllä silmät ummessa.
     Ozzyn silmät taas leiskuivat raivosta, eikä asiaa auttanut, että minä vaahtosin hänelle tuon teoista.
     "No mitä?! Se kävi päälle!"
     "Joo, niin varmaan! Ja sä sitten jatkoit"
     "Payne on idiootti..."
     "Ootko sä juonut?"
     "Mistä lähtien sä oot alkanu välittämään?!" Ozzy astui vielä lähemmäksi minua. Katsoin häntä vihaisena silmiin ja vedin henkeä. Kuin rohkaisuksi.
     "Mistä lähtien sä oot alkanut hakkaamaan ihmisiä?" vastasin kysymykseen kysymyksellä.
     "Ei kuulu sulle"
     "Kuuluupas! Liam on mun ystävä!"
     "Ja mä en ole vai!?" Ozzyn vastalauseet saivat vihan oikein leiskumaan sisälläni. Tyhjässä huoneessa ei ollut ketään ja sain huutaa ihan vapaasti. Toivottavasti seinät vain olisivat äänieristetyt...
     "Sä oot idiootti" tuuppasin miestä taakse päin.
     Ozzy katsoi minuun. Hän lähestyi askel askeleelta minua. Isku kasvoilleni, kivuliaita sanoja ja hetkessä makasin maassa.
     "Älä" vingahdin heikosti. Kyyneleet kastelivat kasvoni ja poskessa sykkivä kipu sai minut sulkemaan silmäni.
     "Turha luulla, et tää oli tässä. Mä palaan vielä" Ozzyn karhea ääni kuului heikosti korviini, ja oletin hänen lähtevän pois, jättäen minut nojaamaan voimattomana hotellin kylmää seinää vasten.

     Heräsin. Valo pakotti silmäluomeni aukenemaan. Räpyttelin silmiäni väsyneenä. Olin yhä hotellissa. Toisesta huoneesta paistoi valo, mutta muuten oli pimeää. Nousin haparoiden ylös ja hoipertelin makuuhuoneeseen. Istuin sängylle ja vältin katsomasta itseäni peilistä. Ulkona oli vielä pimeää ja digitaalinen kello hotellin yöpöydällä paljasti kellon lähenevän viittä aamuyöllä.
     Pöydällä kiilsivät pienet sakset. Jollain ihmeellisellä tavalla ne huokuttelivat minua ottamaan ne käteeni. Tuijotin voimattomana viattomia saksia. Miltä tuntuisi verta tihkuva viilto ranteessani? Huokaisin ja käänsin pääni pois päin. Tuollaista ei saisi edes ajatella. Viilto kädessäni, joka veisi ajatukseni muualle. 
     Ennen kuin huomasinkaan, olin tehnyt päätökseni. Ei kai se nyt niin kauheaa voinut olla. Tartuin saksiin ja suljin silmäni. Kyynel tipahti väistämättä poskelleni. Sitten vedin pienen viiloon ranteeseeni. Verta ei tullut.
     Ozzyn ilkeät kasvot pyörivät päässäni ja se sai minut vetämään uuden, nyt syvemmän viillon. Kipu vihlasi kättäni ja purin hammasta.
     Mutta kipu tuntui vain hyvältä. Vedin uusia viiltoja ja ne tuntuivat aina vain paremmilta. Käteni sotkeutui vereen ja lopulta heitin sakset pöydälle ja painoin ranteeni tyynyyn. Kellahdin sängylle mahalteni ja painoin kasvoni tyynyyn.
     Hitaasti vaivuin syvään tiedottomuuteen.

     Päivät lipuivat ohitse.
     Matkasimme Las Vegasista ympäri Amerikkaa. Olin koko ajan väsynyt - se johtui osaltaan myös aikaerosta -, eikä asiaa parantanut se, että Ozzy oli koko ajan kimpussani. Välillä hän hakkasi, uhkaili, välillä yritti vetää minut sänkyyn. En antanut periksi, vaan jaksoin puollustautua, vaikkakin voimat siihen alkoivat olla pikku hiljaa vähissä.
     Liamkin oli muuttunut. Toisaalta hän viettää aikaa kanssani, juttelee mukavia ja heittelee vitsejä, muttei koskaan halua puhua mistään vakavemmasta. Ozzyn nimi on kielletty sana.
     Asiat olivat siis ihan hyvin. Tai no, miten sen nyt ottaa. Jos tarkkoja ollaan kaikki oli pielessä. Suoraan sanoen päin helvettiä.
     Ranteeni eivät olleet kaunista katseltavaa. Ihmettelin, ettei kukaan ollut vielä huomannut niitä. Ei Ozzy, eikä Liam. Tai sitten he eivät vain sanoneet mitään.
     Kuitenkin minun oli ihan hyvä olla. Silloin kun en ollut yksin. Kun olin yksin, veri pulppusi ranteistani ja kyyneleet pitivät kilpajuoksun olympiakisoja kasvoillani.

     Taas yksi keikka alkamassa. Kiharapehko ilmestyi kulman takaata ja käveli minua kohti. Samassa tutumpi henkilö tuli hänen vierellensä pää maassa. Liam.
     Pujahdin äkkiä kulman taakse ja odotin, kun pojat menivät oleskelutilaan. Jäin sivummalle katselemaan heitä.
     Harry hyppäsi sohvalle niin, että tomu lensi. Liam veti paitansa pois päänsä yli. Hengitykseni jäi kurkkuun, kun tuijotin tuon paljasta kroppaa. Kuinka monta kertaa viikossa täytyy käydä salilla, että saa tuollaisen vartalon? Kymmenen ei riitä... Kuola varmaan valui leukaani pitkin. Heräsin pienestä kuplastani ja tipahdin takaisin maan pinnalle.
     Kun sain katseeni pois tuon vatsalihaksista, näin hänen kasvoillaan kärsivän ilmeen. Koitin kuunnella, mitä hän puheli ystävälleen.
     "Ei se voi olla... Harry, mitä mun pitää tehdä? Auttaa vai jättää kokonaan huomioimatta?"
     "Ei se niin hankalaa ole"
     "Mut se ei oo ainut!" En oikein saanut kiinni, mistä he juttelivat, joten siirryin hieman lähemmäksi kuullakseni paremmin. Nojauduin seinää vasten ja tunsin olevani kuin salapoliisi.
     "Sä et tajuu!" Liam huusi. Äänestä huokui sekä viha, että turhautuneisuus.
     "Mitä sä sille jätkälle sit oot sanonu?" Harry kysyi ja samassa kuului kolahdus. Teki mieli kurkistaa huoneeseen, mutta se olisi ollut liian riski altista.
     "Se kävi päälle Las Vegasissa, eikä oo kattonukaan muhun enää sen jälkeen". Pidätin hengitystäni. Olisiko mahdollista, että he puhuivat Ozzysta?
     "Entä se tyttö... Mikä sen nimi nyt - Elyse!" Kavahdin, kun kuulin Harryn sanovan nimeni. Painauduin yhä tiiviimmin seinää vasten.
     "Mitä siitä?" Liam tiuskaisi.
     "Eiks sun pitäis puhuu sen kanssa?" Harry mutisi.
     "Katotaan keikan jälkeen" Yhtäkkiä kuulin askeleita käytävältä. Joku oli tulossa. Nousin nopeasti seisomaan ja pingahdin juoksuun toiseen suuntaan. Hidastin kulmassa ja kipitin sitten rappuset alas alempaan kerrokseen.
                                                                                 ***** 

Oon niin pahoillani... Taas kesti ihan sika kauan. No nyt on loma, joten koitan kirjotella ahkerammin :) Laittakaa kommenttii, kiitos :)

Alone and afraid ~ 4

    Käytävällä vilahti tuttu hahmo. En viitsinyt huutaa hänen peräänsä, mutta kipitin sitäkin vikkeläämmin ja sain hänet kiinni nopeasti. 

    "Liam" henkäisin hänen kääntyessään hämmästyneenä minuun päin. Kummastunut katse vaihtui lämpimään hymyyn hänen nähdessään minut. 

    "Nii, että halusin vaan kiittä sua siitä..." sopersin nopeasti - toivoen, että hän sai sanoistani selvää - ja koitin hymyillä. 

    "Ei mitään" ruskeat silmät ja valkoinen hymy - kuva sai sydämmeni lyömään yhden ylimääräisen lyönnin. "Apua löytyy milloin vain". Liam vinkkasi silmäänsä iloisesti.
    "Joo" vilkaisin rannekelloani ja huokaisin. "Pitäis sitä taas lähteä..." 

    "Just ku ehtis tottua tähän, niin joutuu matkustamaan seuraavaan paikkaan. Vaikka onhan se toisaalta vaihtelua, ei kyllästy ainakaan" Liam suojeli meitä kiusallisilta hiljaisuuksilta ja piti keskustelua yllä. Minä en oikeastaan olisi keksinyt mitään puhuttavaa, ajatukseni olivat aivan muualla. 

    Kävelimme yhtä matkaa takapihalle, ja Harry ilmestyi viereemme ja pihalle alkoi tulvia väkeä. Liam katosi johonkin toiseen autoon ja minut ohjattiin tummaan taksiin. 

    Matka lentokentälle oli minun osaltani hiljainen, katselin ohitse vilahtavia maisemia ja ajatukseni lentelivät asiasta toiseen. 

    Seuraavana kohteena olisi Las Vegas, taas sadat tuhannet uudet kiljuvat fanit... En ollut koskaan ennen vieraillut kyseisessä kaupungissa - mietin, olivatko vilkkuvat valot, jäätävän kokoiset casinohuoneet ja Elviksen biisit totisinta totta, vai vain jotain mielistelyä.

    Mitä enemmän ajatuksiini uppouduin, en voinut enää estää Ozzyn ajattelua. Toivoin, etten joutuisi kohtaamaan Ozzya muutamaan päivään, mutta toisaalta halusin saada selvitettyä asian. Pohjimmiltaan en kuitenkaan olisi halunnut nähdä miehenalkua enää ikinä. Miten hän voi tehdä jotain sellaista? Tai ehkä minä ansaitsin sen... 

     Taksi pysähtyi keskeyttäen ajatustuokioni ja nousin takapenkiltä kahden muun miehen tavoin. Lentokentän pääporteilla oli järjettömästi porukkaa, joten meidät ohjattiin sivuoville. 

    Uuvuttavan lentokentän jälkeen pääsimme vihdoin pienkoneeseen ja valitsin paikan koneen takaosasta ikkunan vierestä. Ulkona oli kyllä jo pimeää, mutta kaupungin valot näyttivät hienoilta, ennen kuin sukelsimme pilveen ja valot jäivät maan kamaralle. 

    Upottauduin kirjaani, vaikka suurin osa matkaajista olivat vaienneet unten maille. En pystynyt nukkumaan koneessa ja kuulokkeeni olivat sotkussa kassin pohjalla, joten tyydyin pokkariini. 

    Hänen suklaan ruskeat silmänsä pitivät katseensa kiinni omissani. Sivuilta kuului kaupungin hälinää, mutta siinä tilanteessa millään ei ollut väliä...

    "Elyse?" kaukainen ääni häiritsi lukuhetkeäni. "Elyse!" Kuului kovempaa ja säpsähdin takaisin nykymaailmaan. Katsoin ruskeita silmiä vierelläni. 

    "Etkö saa nukuttua?" minun kesti hetken tajuta, että Liam istui vieressäni. Kirjan päähenkilöt seikkailivat vielä silmissäni, mutta työnsin ne taka-alalle. "Haloo?" nuorukainen naurahti. 

    "Ai siis mitä?" tunsin poskieni hehkuvan, kun laitoin lapsena saadun kirjanmerkkini sivun kohdalle ja pudotin sen kassini päälle. 

    "En saa koskaan nukuttuu koneessa" sanoin ja kurkistin penkin yli nukkuvia ihmisiä. "Miten sä valvot tähän aikaan?" 

    "En tiiä... Kaikenlaiset jutut pyörii päässä" Liam hieroi kasvojaan ja painautui penkin niskatukea vasten. "Miten pärjäilet muuten?" En tiedä, missä vaiheessa Liamista oli tullut näin tuttavallinen, mutta hänelle oli helppo jutella. Yleisistä asiosta. Ei näin tunteellisista jutuista. 

    "Ihan ok" käännyin katsomaan toiveikkaana pieneen pyöreään ikkunaan, mutta se oli huurussa, eikä siitä näkynyt muuta kuin punainen vilkkuva valo lentokoneen siivessä. 

    Auringon valo pujotteli verhojen raoista sisään ja herätti minut levottomasta unestani. Kello oli puoli seitsemän, liian myöhäistä nukahtaa uudestaan ja liian aikaista nousta. Jäin siis makoilemaan hotellin valkoiselle parisängylle ja katselin kattoon. 

    Yhtäkkiä ovelta kuului koputusta. Tai sitä ei kyllä koputukseksi voinut luokitella. Pikemminkin kuulosti siltä, että joku oli päättänyt tulla sisään, ja sen myös tekisi, ellen menisi avaamaan ovea. Heitin peitoin sivuun ja kömmin ylös. Kipitin aamujäykkyisenä ovelle ja avasin sen sen pidempää miettimättä, miltä näytin tai kuka sen takana olisi. 

    Hyvä kun ovi aukesi, minut oli tuupattu sisemmälle huoneeseen. 

    "Saatanan ämmä!" liiankin tuttu miehenalku huusi kasvojani vasten. Sisällä muljahti, kun katselin tuon vihaisia kasvoja. 

    "Miten sä kehtaat näyttää naamaas täällä?!" puuskahdin kiukkuisena. Tunsin itseni jotenkin vahvaksi, kun siinä seisoin kasvotusten tuon ilkimyksen kanssa. 

    "Paraskin puhuja!" Ozzy huudahti ja lähestyi uhkaavan nopeasti minua. "Kannattais vähän miettii, mitä suustaan päästää, senkin sammakko!"
    "Mitä mä nyt taas oon tehny?" kysyin hieman hiljemmalla äänenvoimakkuudella, kuin tuo kirkuja. 

    "Lörpöttelet kaikille, kuinka idiootti mä oon!" Ozzy ärisi. Yhtäkkiä hän kohotti kätensä ja varoittamatta iski kylkeeni kovan kyynerpäänsä. Se kirpaisi ikävästi ja kumarruin kyyryyn. 

    "No, mitä tähän sanot?!" Milloin hänestä tuollainen oli muuttunut? Hänen silmissään paloi viha, kun mies lähestyi minua. Voimakkuuteni oli yhtäkkiä juossut piiloon. 

    Ei mennyt kauaakaan, kun Ozzy läimäisi oven kiinni lähtiessään ja jätti minut yksin hotellihuoneeseen. Kyyneleet tulivat yhtenä ryöppynä ja painauduin sänkyä vasten. Kännykkä värähteli pöydällä, mutten jaksanut välittää.
    Vedin yöpaidan hihaa ylöspäin ja katselin mustelmia ja viiltoja käsissäni. Se sai minut vain purskahtamaan itkuun uudestaan. Miksi juuri minä? 
    Kun itku hellitti hieman, kuljetin sormeani käsivarrellani mietteissäni. Jotkut mustelmat aristivat kosketusta, mutta osa olivat monen viikon takaisia.
    Hätkähdin, kun kuulin koputusta oveltani. Ensin pelko valtasi minut, mutta kun huomasin koputuksen olevan rauhallista, kokosin itseni. Vilkaisin peiliin ja pyyhin kasvojani hihaani.
    Asetin käteni oven kahvalle ja pidätin hengitystäni. Kun kukaan ei rynnännyt huoneeseen täyttä menoa, uskalsin avata oven kunnolla.
    Ihminen, kenet olisin viimeiseksi halunnut nähdä, seisoi oven edessä. Korjaan; toiseksi viimeiseksi... 
    "Moi, kävelin tästä ohi ja ajattelin kattoo, ootko jo tulossa..." Liamin hymy laski, kun huomasi verestävät silmäni. "Kaikki ok?" hän kysyi otsa kurtussa.
    Nyökkäilin vakuuttavasti, tai ainakin yritin. Ruskea silmäinen astui sisälle ja sulki oven perässään.
    "Hei mikä on?"
    "Mene vaan. Mä tuun kohta" sanoin nopeasti ja yritin saada hänet lähtemään.
    "Mitä on tapahtunut?" hän vaati saada tietää. Pudistin päätäni, ennen kuin peitin kasvoni kämmeniini.
    "Hei, kaikki on ihan hyvin" Liam lohdutti, mutta minun teki vain mieli sanoa, että häivy, et tiedä mistään mitään.
    "Joo, voitko nyt mennä?" kysyin uudestaan, nyt tiukemmalla äänensävyllä. Kyllä minäkin osasin olla tiukka, jos sitä vaadittiin. Kukaan ei vain yleensä kuunnellut minua. Katsoin pidempää poikaa silmiin.
    "Etkö --?"
    "En. Mee jo" pujahdin tuo ohitse ja menin puiselle ovelle. Olin selkäpäin häneen ja tunsin tuijotuksen selässäni. Huokaisin syvään ja avasin oven.
    "Umh... Nähdään kohta.." Liam mutisi ja astui ulos huoneestaani. Pamautin oven kiinni - ehkä liiankin kovaa. Hänen mentyä nojauduin ovea vasten ja purin huultani, estääkseni kyynelvanaa.

    Kävelin hotellin aulaan, jossa meillä oli sovittu tapaaminen - vaikkakin jo puoli tuntia sitten. Astui ulos hissistä ja joidenkin katseet kääntyivät minuun. Mukaan lukien Liamin. Kävelin porukkaa kohti ja vilkaisin itseäni ohimennen peilistä. Viininpunainen villapaita, musta hame, jalat piilotettuina mustiin, lämpimiin sukkahousuihin. Lisäksi lattiaa vasten kopisivat lempibootsini.
    Liamin katse poltti minua. Nostin pääni ylös vasta viime hetkellä, ja mulkaisin hänen komeita kasvojaan nopeasti. Olin jo melkein pääsyt turvalliselle alueelle, kun tunsin kuinka käteeni tartuttiin.
    Katseeni kohosi käsivarresta kasvoihin. Ruskeat silmät kiilsivät aulan kirkkaista valoista.
    "Aijotko kertoa siitä jotain?" Liam melkein kuiskasi. Kaiken ystävällisyyden lisäksi nuorukainen oli maustettu hienovaraisuudella.
    "En. Sun on parasta olla puhumatta siitä" minä sähisin ja pakenin paikalta vilkaisematta taakseni.

*****

Soo sorry!!
En tiiä mihin mä sen ajan aina hukkaan, mut anteeks ku kesti taas näin kauan. 

Koitin tehä vähän pidemmän luvun korvaamaan sitä, mitäs tykkäätte? :)

Laittakaa kommenttia, kiitos! :D